Nimi: Sopimusta ei pureta
Kirjoittaja: jossujb eli meikä.
Fandom: Supernatural
Genre: Pimeää söpöilyä, genre jonka keksin nyt tästä lennosta itse.
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Bobby Singer/Crowley
Vastuuvapaus: Minä en omista niin yhtään mitään, leikin muiden leluilla ilman rahallista ti muutakaan korvausta.
A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Bobby/Crowleyta, koska se on ihan selkeästi meikäläisen OTP (heti Destielin jälkeen), ja minä fanitan näitä kahta suorastaan perverssillä intohimolla. Harmikseni kuitenkaan en meinaa sitten millään saada hahmoista kunnolla kiinni, niin kirjoitin tällaisen söpöilyn ihan vain testatakseni osaanko yhtään. Vähän ehkä menemme IC:stä sivuun, mutta niin tapaa söpöilyssä käydä.
Sopimusta ei pureta
Ensimmäiseksi Bobby lakkasi ampumasta kohti kun Crowley ilmestyi tyhjästä hänen mörskäänsä. Se oli kieltämättä mukavaa, koska Crowley piti silkkipaidoistaan, eikä halunnut niihin reikiä. Heti seuraavaksi hän lakkasi tivaamasta syitä hoksattuaan, ettei demonikuningas aio selitellä sen enemmän tulemisiaan kuin menemisiäänkään, ja järjestely tuntui häiriintyneisyydestään huolimatta toimivan.
Toki vanhan metsästäjän luonnolle kävi pitää demonia vapaalla jalalla talossaan, mutta hampaiden kiristely oli pientä kun tiesi Bobby Singerin olevan kiitollisuuttaan kyvytön pistämään kovin hanakasti hanttiin. Kaikista manalan perkeleistä eritoten Crowley on sellainen jonka kaikkein vähiten haluaa taloonsa olemaan kuin kotonaan, mutta kuinka ollakaan, Bobbystä tuntui kuin hän olisi ollut pahalaiselle sen sielustaan velkaa.
Joka oli tietysti aivan käsittämättömän hassua, koska eihän Crowley toki sitä silkkaa kiltteyttään palauttanut. Tällä alalla sopimukset ovat aina sitovia, eikä kertaalleen sovitun rikkominen tule kysymykseenkään.
Tosin on totta, että jalat Crowley antoi Bobbylle ilman mitään yksittäistä syytä. Sekin oli kuitenkin vain siksi, että häntä huvitti nähdä miten ukko suhtautuu yliluonnollisessa mittakaavassa hyvin yksinkertaiseen pikkuihmetekoon, joka Crowleylle ei ollut sormien napsautusta kummoisempaa. Niin miksi ei, jos siitä jotain hupia irtoaisi?
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä Bobby ei ollut ollenkaan hermostunut näennäisen vaarallisesta lahjasta. Hän suhtautui yllättävänkin diplomaattisesti, ottaen huomioon miten yhdellekään demonille ei kannata jäädä kiitollisuudenvelkaan.
Ei ollut ihmisiltä tavallista hyväksyä Crowleylta mitään ja vielä vähemmän Crowley tarjosi apuaan ilmaiseksi, joten jopa laimean myönteinen, puolivillainen kiitos oli omalla tavallaan egoa hivelevää. Tässä valossa ei ole ihme, että hän nopeasti kehitti kiinteän mielenkiinnon kärttyisään taloaan, autojaan ja aseitaan rukkaavaan miehenpuoleen siitäkin huolimatta, että Bobby mieluiten olisi nähnyt hänet suolahaulit perseessä.
Alkujaan viileydestä huolimatta ajan kanssa haulikon laskemisen lisäksi Bobby oppi toisinaan tervehtimäänkin ihan sanoilla, eikä pelkästään murahtelemalla. Crowley ei olisi mitenkään voinut olla yhtään tyytyväisempi.
”Hei kultaseni. Kuinka sitä voidaan tänään”, hän huikkasi mairena. Bobby hyppäsi tuolillaan säikähtäneenä ilmaan, yrittäen sitten peitellä sitä vain asennon vaihtamiseksi.
”Crowley”, hän totesi penseästi ja napautti rannettaan, jossa ei tosin ollut kelloa. ”Olet myöhässä.”
”Oo, vai niin. Valaisethan minua, en toki muista luvanneeni mitään”, Crowley kujersi ja kiersi tuolin ympäri takkiaan heilutellen kuin isompikin lepakko, tuntien olonsa jotenkin omituisen kotoisaksi kaikista paikoista juuri täällä, missä oli enemmän pirunansoja, suolaa ja hopealuoteja kuin tuskin missään satojen mailien säteellä.
”Ärh. BBC:ltä tulee se joku typerä avaruussarja mitä katselet”, Bobby totesi kuivasti noussen vähän heittäen seisomaan upottavalta tuoliltaan, viitaten siinä mennessään surisevaan televisioon.
On tietysti totta, että Crowley oli jonkun kertaa kyllä istunut iltamyöhään Bobbyn olohuoneessa katsomassa ikivanhasta matolaatikosta satelliitin kautta ohjelmia, mutta hän ei ollut missään nimessä uskonut Bobbyn moista edes huomanneen. Tavallisesti he eivät edes puhuneet toisilleen, Bobby oli useimmiten kuin Crowleyta ei olisi ollut olemassakaan.
Crowley taas otti vaikenemisen myöntymisen merkkinä, ja oli pikku hiljaa tuonut mukanaan kirjoja, pikkuesineitä, vaatteita. Vierashuoneen vaatekaappi oli itseasiassa jo täynnä hänen kalliita teräväkärkisiä kiiltonahkakenkiään, ja oli Bobby sitten siitä mitä mieltä tahansa, siellä ne olivat ja pysyivät siistissä rivissä, ilman että kukaan niitä uskalsi edes siirtää.
Crowley saattoi melkein vannoa nähneensä Bobbyn vähintään kerran itse asiassa pyyhkimässä pölyjä hänen kengiltään.
”Voi kurja, en muistanut ollenkaan...”, Crowley pahoitteli purren peukalonsa kynttä. Oli totisesti harmittava sattuma unohtaa viikon Doctor Who, uutta jaksoa oli tullut odotettua suorastaan kihelmöiden. Toisinaan työt vain tulevat väkisin väliin ja kun Helvetin töistä puhutaan.... no sanotaanko, että ylityöt voivat olla äärimmäisen, mmm, intensiivisiä.
Verisellä, brutaalilla tavalla intensiivisiä.
On se niin ikävää, ettei kunnollisia alaisia sikiä oikein mistään. Sitä luulisi johtoportaassa olevan vapaa nauttimaan kiireettömistä illoista ja hyvästä vuosikertaviinistä, mutta hah! Vielä mitä, jos jotain Crowley oli huomannut kakkosmiehestä johtajaksi noustuaan, niin itse saa mennä vähäisempien pirulaisten perässä parsimassa keskenkasvuisia sopimuksia.
Mitä nyt tienristeysdemoneihin tulee, niin he nyt eivät ehkä olleet ryhmänä sieltä kaikkein typerimmästä päästä roskasakkia, mutta jos jonkinlaista tahvoa sekaan kyllä mahtui. Tämän vuoksi suuri osa Crowleyn kallista aikaa kului selventäessä puulaakeille, ettei jonkun juopon kuppainen sielu ollut missään tilanteessa sekä valtakunnan rikkauksien että kymmen vuoden viiveen arvoinen.
Ah, mitä Crowley tekisin ollakseen taas vain yksi itsenäinen sopimustensolmija... siihen oli hyvät syynsä, että hän oli ollut Lilithin lemmikki. Crowleyn sopimukset olivat aina painonsa arvoisia kullassa.
Sitä paitsi Lilithin alla oli aina aikaa Doctor Wholle.
”Onpa tosiaan ärsyttävää... pistin itselleni ihan muistiinkin, vaan tiedäthän sinä, Helvetissä ajantaju tuppaa katoamaan”, Crowley jatkoi harmitteluaan ja heitti paksun mustan päälystakkinsa pois puntaroiden vielä oliko tilanne niin mukava, että hän viitsisi riisua myös puvuntakin. Eipä sillä sinällään ollut niin merkitystä, mutta jostain syystä hän tunsi olonsa aina kahta varmemmaksi mitä useampi kerros vaatteita peitti hänen ällöttävää lihapukuaan.
Vaikka totta puhuen Crowley oli kyllä kiintynyt nykyiseen vartaloonsa melko tavalla, vaikka se olikin ollut jo pikkuhiljaa mätänemään päin siinä vaiheessa kun hän oli pujahtanut sisään. Musta tukka ja tummat silmät muistuttivat humalapäissään sielunsa myyneestä Fergus MacLeodista, jos kohta tätä ruumista Crowley kohteli vain esimerkillisesti, pitäen puhtaudesta ja kauneudesta parhaimman mukaan hyötyä. Ihmiset eivät todellakaan ymmärrä minkälainen ihme heidän sielunsa maallinen astia on, ja sitä tulisi rakastaa kuin jumalansa temppeliä. Mitä sitten niistä luusereista nyt ikinä palvookin.
Ajatuksenjuoksun katkaisi terävästi huomio miten intensiivisesti ujon metsästäjän yleensä niin epäluuloiset silmät polttivat demonin suuta. Crowley kääntyi selin ja pyyhki kuivuneita huuliaan.
”Onneksi en todellakaan tiedä Helvetistä tai sen aikavyöhykkeistä yhtään mitään”, Bobby kuittasi yskäisemällä. ”Otatko kahvia? Se nauhoittaa”, hän lisäsi hiljaisuuden jälkeen keittiöstä. Keitin porisi jo ja Crowley kääntyi kirkas hämmästys kasvoissaan hänen puoleensa. Pöydän päässä oli hänelle esiinkatettu ruskea kuppi, jossa oli sinisiä seitsenkymmenluvun tyylisiä kukkia. Aivan hillittömän ruma esine ja silti se täytti demonikuninkaan rinnan aivan käsittämättömän voimakkaalla ihastuksella.
”Voi Robert, sinä pikku muffinssini! Sinustahan paljastuu päivä päivältä mielenkiintoisia puolia”, Crowley ilkkui, mutta pilkassa ei ollut erityisesti sydäntä mukana. Juuri nyt saattoi myös melkein nähdä miten magnesiumin kirkkaan sielun loistavan hämärässä kuin Orionin vyö tähtitaivaalla. Loisteen sattuessa silmiin Crowley tunsi muiston kerran kurkustaan valuneesta sielusta, joka oli täyttänyt hänen vaatimattoman häkkinsä silkalla valolla ja kuinka loistava tuo mies olikaan!
Kuka tahansa joka nauhottaa Doctor Whota on auttamattomasti rakastettava.
”Pah”, Bobby tuhahti, eikä kai ollut huomaavinaankaan pakahtumista keittiössään.
”Pyörittele silmiäsi niin paljon kuin suinkin lystäät, mutta minä tunnen sinut. Ehkä paremmin kuin tunnet itsesikään, kas minä olen pitänyt sieluasi kädessäni”, Crowley hymyili ja varsin viekkaasti liukui lähemmäksi. Ensin askeleen, sitten toisen, kunnes hän oli aivan Bobbyn iholla, melkein nenä vasten nenää. Hetken mielijohteesta Helvetin pelätyin raakalainen otti omaa vihollistaan kädestä ja painoi sen tyhjää lyövän sydämensä päälle.
”Oletko koskaan miettinyt miksen usuta koiriani kimppuusi ja ota sitä mikä laillisesti minulle kuuluu? Osaatko aavistaakaan kuinka vaikea on luopua jostain niin herttaisesta, eritoten kun sopimuksia ei pureta”, Crowley sanoi painokkaasti, puristaen lämmintä kättä omaansa lujaa, päästämättä mustaa katsettaan irti. Bobby nykäisi käsivarttaan puolihuolimattomasti, muttei saanut demonin otetta kirpoamaan.
”Oliko tuo uhkaus?” hän kysyi vakavissaan, tiedostaen hyvin ettei paljain käsin voi yhtään mitään suuttuneelle hirviölle. Crowley ei ehkä kovin usein demonstroinut voimiaan avoimesti, mutta Bobby tiesi hänen olevan ainakin kykenevä polttamaan ruumiit sisältä käsin tuhkaksi niin halutessaan.
Toisin kuitenkin kävi kovan katseen pehmetessä petollisen inhimilliseksi.
”Päinvastoin pikku sokerikääreeni, päinvastoin! Ymmärräthän Bobbyseni, että olen tehnyt suhteesi poikkeuksen. Luotan sinun olevan kahta pölkkypäistä ottopoikaasi fiksumpi keksiäksesi miksi”, Crowley vihjaisi ja nosti Bobbyn karheat sormet alleviivaukseksi suullensa. Kymmen suudelmaa kasteli sormenpäitä ja Bobbyn henki salpautui näystä kurkkuun.
”Jaah”, hän parkaisi tukalasti tietämättä mitä oikein tehdä, tai mitä oikein kenenkään pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa, kun demonin kieli tanssahtelee kämmentä vasten.
Hiljaa Bobby kuitenkin kohotti kättään itse ja juoksutti epätasaisia kynsiään lyhyellä parransängellä antaen peukalon hyväillä pehmyttä alahuulta kunnes suu oli janoisena raollaan. Bobby tunsi oman nahkansa kuumentuvan ja kihelmöivän varsinkin kun demonin syntiseltä kieleltä vierähti särkynyt huokaus.
”Et kyllä totisesti mikään jokapäiväinen sielunvihollinen ole”, Bobby tajusi nauravansa ja kohta pitelevänsä kasvoja lähellä omiaan molemmin käsin, antaen petollisen käärmeen kietoutua ympärilleen.
Kyllä, hän oli sekaisin. Todella sekaisin, tämä totisesti vei potin kaikesta, zombeista, hulluudesta, sielunsa myymisestä, ihan kaikesta.
”Bobbyyh... pitääkö minun pyytää nätisti”, Crowley pyysi, suorastaan aneli ennen kuin sulki silmänsä ja nojautui tapaamaan suudelmassa heidän välillään. Se oli laskuissa heidän toinen ja tällä kertaa mukana ei ollut iPhoneja, mutta kaksi kiihkeää kieltä kylläkin. Jätti sanattomaksi.
”Hyvä on senkin paskiainen. Minkä palasen sielunrähjääni oikein reivit mukaasi?” Bobby kysyi oltuaan todella pitkään hiljaa vain makustellen yskiessään tyhjää. Tuntui kuin hänen kaikki sisuskalunsa olisivat valuneet pois jättäen jälkeensä pelkän kuoren. Sen täytyi olla Crowleyn ilkeitä tekosia.
”Oi, enhän minä sielullasi mitään, tahdoin vain maistaa sitä vielä kerran. Nuolaista hiukan. Saat sen toki takaisin”, Crowley tyynnytteli painaen suunsa vasten Bobbya sylkien sen myötä kuumaa hunajaa läpi hampaiden ja alas kurkusta. Jos äskeinen oli irti repimistä, niin tämä oli ylitsekaatamista ja Bobby luuli hetken pyörtyvänsä. Ainakin hän näki legitiimisti tähtiä.
”Älä. Tee. Noin. Enää ikinä! Turvenuija!” Bobby ärjäisi repäissen itsensä otteesta irti, pyörien pienen levottoman ympyrän ympäri nojatuolin selkämyksen partaista leukaansa pidellen, punaisena kuin tomaatti. Crowley hekotti, mutta oli itsekin poskipäiltään punastunut ja jollain erikoisella tavalla epätyypillisen suttuinen, vaikka hänen solmionsa oli tuskin siirtynyt paikaltaan ja hiuksista vain muutama sojotti tavallista mielenkiintoisempaan suuntaan.
Erityisesti Bobbylla ei ollut aikomustakaan ottaa koko tapausta enää koskaan puheenaiheeksi, mutta siitä lähtien Crowleyn ilmestyminen ei tarkoittanut yksin sietämätöntä riesaa, vaan monia asioita joiden merkityksiä oli pelottava edes arvuutella. Kaikkein vähiten Bobby saattoi kertoa koko hanky-pankysta kenellekään, tai sulkevat vielä hänet pehmustettuun huoneeseen. Syystäkin, Bobbyn oli muistutettava, hyvästä syystä.
Viimeiseksi hän kuitenkin salaa tiesi olevan vain ajan kysymys milloin vierashuoneen vaatekomeron sisältö muuttaisi flanelllipaitojen ja farkkujen vierustoveriksi, eikä sen estämiseksi ollut enää tehtävissä mitään. Crowley omisti hänen sielunsa. Hän oli myynyt sen paholaiselle itse.
Ja siitä oli mustaa valkoisella.
FIN
