Nimi: Siivet
Kirjoittaja: MasterSkald
Beta: LittleJ
Ikä: k11
Fandom: Kiersten White, Paranormaali (paitsi tietty Carmilla, originale of course), Kiitos musiikista Nightwishille, Last ride of the day
Genre: angstia, adventure,songfick
A/N: mikäli joku haluaa kuulla itse kappaleen, niin tässä olisi linkki:
http://www.youtube.com/watch?v=ZTN5E5fReSc , mikäli se toimii. Officialia en onnistunut löytämään.
Ei koskaan kuulua mihinkään. Olla ikuisesti - PARANORMAALI.Minä huokaisin. Olin jo kuudentoista, muttein ollut sopeutunut maailmaan, en paranormaaleihin, normaalihan en voisi koskaan olla.
Toisin kuin äitini Evelyn, en kaivannut normaalia perhe-elämää, enkä myöskään ymmärtänyt tämän vihaa keijuja kohtaan. Eivät kai ne niin kamalia voineet olla? Toisinaan minusta tuntui, että en kuulunut tänne. Ei tähän rauhalliseen lähiöön Virginiassa, jossa isoisä David ja oma isäni Lend (vaikka olikin muodonmuuttaja) elivät normaalisti, grillasivat ulkona ja kävivät töissä kuten muutkin. Evelyn taasen oli keijujen luomus, joskaan tämä ei tiennyt totuutta itsestään. Siis paitsi sen että hänellä oli aina jääkylmä iho ja puute sielusta.
Isoäiti Cressidasta minä sen sijaan pidin kovasti, mutta hänhän olikin vesinymfi ja koostuu kokonaan vedestä. Hän on aika arvoituksellinen ja (yllätys, yllätys) kuolematon.
Minä siis olin tuntemattoman paranormaalin ja muodonmuuttajan ainoa tytär, eikä kukaan edes ihmetellyt kun kävi ilmi että osasin muuttua miksi tahansa, ei vain kopioimaan hahmoja kuten isän, vaan ihan oikeasti
olemaan kaikki ne olennot joita halusin olla. Edes äitini ei kyennyt erottamaan minua niiden lukuisten muiden eläinten joukosta, mikäli olin suuttunut ja halusin mököttää rauhassa. Mitä tapahtui harvoin.
We live in every moment but this one
Why don't we regonize the faces loving us so
Halusin löytää jotakin uutta, löytää oman paikkani. En ollut nuorempana edes harkinnut mitään tämän kaltaista, mutta kun törmäsin keijuun nimeltä Denfehlath, en edes pysähtynyt miettimään kun hän tarjosi minulle mahdollisuutta.
"Haluatko kokea seikkailun?Haluatko nähdä keijumaan?" Rubiininpunatukkainen ja -silmäinen kaunis keiju kysyi minulta ovelasti hymyillen. Olin toki kuullut, että keijuilla oli omat hovinsa, pimeän ja valon. En tiennyt kumpaan Denfehlath kuului, mutta nytpä voisinkin ottaa siitä selvää.
Hymyilin vastauksesksi. "Okei. Minä olen Carmilla", sanoin ja annoin hänen johdattaa minut keijunpolkua pitkin toiseen maailmaan.
What's God if not the spark that started life
Smile of a stranger
Sweet music, starry skies
Wonder, mystery, wherever my road goes
Early wake-ups in a moving home
Scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for
Pimeyden hovi,(sillä tunnistin sen heti pimeäksi), oli järisyttävä näky. Se oli kaunis ja tumma, mutta jotenkin uhkaava ja myös surullinen. En osannut pelätä sitä, en noita kauhistuttavia kaiverruksia sodista ja muista sellaisista, en mustia mutta (kuten Denfehlath kertoi) myrkyllisiä ruusujakaan. En omituisia keijuja, vaikka he olivatkin vaarallisia. Minulle keijumaa oli uusi kokemus, tuntematon maa josta halusin nähdä kaiken. Arvelin, että keijulla oli jokin taka-ajatus, mutta toisaalta tiesin voivani selviytyä melkein millaisesta vaarasta tahansa. Ihmissusia? Helppo juttu. Pidin hopeakoruista. Paranormaaleja? Tulipalo? Taikuutta? Osasin puolustautua kaikkea tuota vastaan. Minut oli opetettu siihen, vaikka vanhempani eivät sitä tienneetkään. Oli kouluttautunut omin avuin erään konsultin avulla. En aikonut olla aivan untuvikko kun lähtisin seikkailemaan.
Niinpä siis en vaivannut päätäni keijujen asioilla sen enempää vaan nautin täysin rinnoin Fehlin kanssa pimeyden hovin kauneudesta. Olisin halunnut nähdä myös valon hovin, mutta luultavasti Fehl suuttuisi sen kuullessaan. Joten minun täytyisi siis liueta salaa paikalta.
Fehl johdatti minut kummalliseen yöntummaan huoneeseen, jota koristivat sumuiset peilit. Itse kattoa en nähnyt, mutta tila kaikui sen verran, että arvelin sen olevan korkealla. Lattiaa peittivät uskomattomat hopeakoristeiset mosaiikit ja keskellä huonetta lattiassa oli yksinkertainen ja raskas kansi. Se oli koristeltu kirkuvilla kasvoilla. En halunnut tietää mitä siellä oli.
"Tämä", Fehl kertoi, "On Varjojen sali.Täällä voimme matkata aaveiden keskuudessa, nähdä tulevaisuuteen tai menneeseen. Voimme lähettää henkemme matkaan ja saada vastaus kysymykseen." Hän katsoi minua silmät kimaltaen verenpunaisina. "Tässä salissa ei ennen tätä ole käynyt ainutkaan kuolevainen."
Hän julisti.
"Ikävä rikkoa kuvitelmasi, mutta teknisesti ottaen en ole kuolevainen." Sanoin hieman piikikkäästi, sillä jostain syystä äänensävy ärsytti minua.
Fehl näytti yllättyvän noin sekunnin murto-osan, mutta oli sitten yhtä ilmeetön kuin aina.
"Mikä sinä sitten olet?" Hän kysyi vaativasti.
"Mitä se sinulle kuuluu?"
Fehl raivostui, oli kaiketi ennenkuulumatonta että kukaan väitti vastaan keijulle. Minä vähät välitin siitä, mutta päätin kuitenkin häipyä mahdollisimman nopeasti.
Astuin lähimpään peiliin enkä yllättynyt kun sen pinta suli nestemäiseksi ja salli minun mennä lävitse.
Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home
Olin aave, siltä se tuntui. Kaikki oli harhaa, käteni meni lävitse tai toisinpäin. Värit olivat haalistuneet, luonnottomat. Näin unohtuneita kasvoja. Kasvoja joita kukaan ei ollut nähnyt. Kasvoja joita en halunnut nähdä.
Sitten huomasin että minulla oli siivet. Ne olivat läpikuultavat ja jotenkin ajatuksenomiset, mutta siitä huolimatta halusin lentää niillä.
Halusin tuntea sen vapaudentunteen. Lensin korkealle ja näin kaukaa valoa. Se lähestyi minua ja jostain syystä minua alkoi pelottaa. Aioin kääntyä, mennä pakoon, mutta valo ei sallinut, se nielaisi minut kokonaan.
Once upon a night we'll wake to the carnival of life
The beauty of this ride ahead such an incredible high
It's hard to light a candle, easy the curse dark instead
This moment the dawn of humanity
The last ride of the day
Valo sokaisi minut, se väikkyi täplinä ja kun ne viimein hälvenivät, näin saapuneeni johonkin joka muistutti aika lailla mielikuvaani paratiisista. Siellä oli kauniita kukkia, ihanasti solisevat purot. Patsaita ja sateenkaaria, etäällä jopa marmorinvalkea linna, kuin suoraan sadusta. Minun teki mieli oksentaa.
Tämän täytyi olla valon hovi, arvasin jo ennen kuin huomasin kultatukkaisen keijun joka vaikutti olevan tulessa. Se taisi kuitenkin olla vain illuusio, sillä keiju ei tuntunut välittävän liekeistä. Hän mittaili minua miettivästi, mutta päätin etten jää odottamaan. Halusin takaisin ihmisten maailmaan, tai jonnekkin missä on hämärää. Olin yliherkkä valolle ja viihdyin parhaiten hämärässä laguunissa, veden alla.
Isäni mielestä silmäni olivat varjoja ja merta, aivan kuten kaikki mistä pidin.
Joten kun mieleeni juolahti, että minun pitäisi mennä takaisin samaa tietä, etten pääsisi pois ilman keijun apua. Ehkä peili voisi viedä minut? Ehkä jos keskittyisin tarpeeksi siihen minne halusin....
Wake up, Dead Boy
Molskahdin pimeään veteen
Enter adventureland
En tiennyt missä olin
Tricksters, magicians will show you all that's real
Näin vilahtavia hopeisia varjoja
Careless jugglers, snakecharmers by your trail
Ei ollut ilmaa
Magic of a moment
Olin kotona, vaivuin pimeyteen
Abracadabra
Minä hengitin
