Nimi: Voikukkia
Kirjoittaja: Sitruunatee
Oikolukija: Amalia (Kiitos siitä :>)
Paritus: Katniss/Gale, Katniss/Peeta, jos syynää, niin Katniss/Haymitch
Ikäraja: K-11, koska viinat, humala ja morfling.
Tyylilaji: Hurt/Comfort, Angst, AU
Fandom: Nälkäpeli
Vastuuvapaus: Minä en omista Nälkäpeliä, sen hahmoja, sen juonta enkä yhtäkään pilkkua siitä, vaan koko jutun on keksinyt Suzanne Collins. En saa rahallista korvausta.
Varoitukset: Alkoholin käyttöä, katumista, hirveitä kielikuvia, voikukkia - nimittäin ne järkyttävät pienempiä lukijoita. Yritin tavoitella Collinsin kirjoitustyyliä, epäonnistuin.
Kirjoittajan sanat: Kirjoitin tämän ficin joskus neljän aikoihin yöllä kuukausia sitten. Ficci sijoittuu hienoisesti alternative universeen ensimmäisen pelin jälkeen. Peeta, rva Everdeen, Prim ja Gale ovat kuolleita.
~*~
Silmäni eivät ole tottuneet vielä pimeään, mutta kehoni jännittyy äärimmilleen kun hiljaiset askeleet kulkevat lattian poikki. En ole varma näenkö unta, kuvittelenko Peetan lämpimät ja vahvat kädet ympärilläni. Haluan uskotella, että kun kurotan käteni voin pyyhkäistä vaalean hiuskiehkuran pois hänen sinisten silmiensä päältä. Kuka tahansa pitelijäni on, kehoni luottaa häneen ja rentoudun. Lihasjännitys on tiessään ja nojaan hiljaa vasten rauhallisesti kohoilevaa rintakehää. Haluan uskoa, että se on Gale, että voin nukkua hänen sylissään auringonnousuun saakka ja voimme lähteä metsälle. Viedä lihaa Rasva-Saelle, kaupata mansikoita pormestarille.
Minä olen yksin. Äiti, Prim, Gale ja Peeta ovat kuolleet, jäljelle jääneenä vain syyllisyydentunne, viha ja suru. Asuntoni Voittajienkylässä velloo menneisyyden kauhuissa kanssani, välillä Rasva-Sae pistäytyy luonani ja päivittäin Peetan isä tuo tuoreen leivän. Hänen silmänsä ovat tyhjät ja liikkeensä pakonomaiset. Minä tiedän, että hän olisi tahtonut poikansa elävänä takaisin, mutta sen sijaan Vyöhyke 12. sai ikijuopon voittajansa seuraksi toimintakyvyttömän elävänkuolleen, joka laahustaa välillä Hässäkässä viemässä huonosti ammuttuja, loisia kuhisevia riistaeläimiä.
On päiviä, jolloin en uskalla nousta sängystäni, koska pelkään ulkopuolista maailmaa. Silloin minun täytyy kaivautua peitteiden alle ja kuvitella, että suoniini valuu jatkuvalla syötöllä morflingiä. Minun täytyy kuvitella kuinka se hitaasti turruttaa aivoni, ja vaivun syvälle juoksuhiekkaan. Hiekanjyvät valuvat korviini ja suuhuni, tukehdun enkä voi huutaa apua. Täytyy kuvitella kuinka ne tunkeutuvat silmiini ja syövyttävät tiensä aivoihini. Ne tekevät tuhojaan eikä minun auta kuin maata montun pohjalla ja antaa kuolleiden lapioida päälleni omia tuhkiaan.
Joskus Matkijanärhikin menettää lentokykynsä, äänihuulet murretaan, lintu poltetaan kirkkaimmalla roviolla ja annetaan sen jäänteiden kyteä. Vuosien päästä joku tulee ja poimii tuhkista vitivalkeat linnunluut. Hän miettii niiden alkuperää eikä saa koskaan tietää tragediaa, joka on kohdannut Matkijanärheä.
”Nuku vain, tyttöseni. Minä pidän sinusta huolen”, Haymitch murahtaa takkuuuntuneiden hiusteni lomasta ja annan itselleni luvan vaipua uneen. Nukun syvää unta, en vääntelehdi, en huuda.
Aamun noustessa kirpeänmakeana silmäni rävähtävät auki. Lyhyen hetken ajan maailmassani vallitsee sekasorto enkä
tiedä mikä on vialla. Haymitch istuu edelleen sängylläni ja katsoo seesteisesti vastapäistä seinää. Huolimattani hänen äänettömistä vastusteluistaan pakotan hänet makuulle ja lasken käteni varovaisesti kilveksi hänen ja pahan maailman väliin. Näin vartioimme toisiamme, nukumme kellon ympäri ja tummat renkaat haalenevat. Napakka koputus ravistelee meidät rytmistämme, mutta tulija on vain Peetan isä, joka tuo jokapäiväsen leipänsä.
Leivällä on kultainen ja rapea kuori, lämpö huokuu sen valkeasta sisuksesta ja sen tuoksu saa veden kielelleni. Kiitän häntä jäykästi, ja kun me molemmat käännymme selin kuulen niiskauksen. Minun tekee mieli pyytää anteeksi, mutten pysty. Jalkani ohjaavat minut pois. Keittiössä lasken leivän pöydälle ja laitan veden tulelle. Leikkaan leivästä paksuja siivuja ja voitelen yhden. Huomaamattani Haymitch istuu pöytään ja ottaa leipäsiivun. Syömme hiljaisuuden vallitessa eikä edes Rasva-Saen pistäytyminen häiritse meitä.
Päivät kuluvat samaan tahtiin, vahdimme toisiamme ja syömme leipää. Joskus Haymitch poistuu talosta ja hakee viinojaan. Me istumme Rasva-Saen sytyttämän takkatulen äärellä ja juomme. Humallutamme itsemme kirkkailla ja huumamme toisemme väsymyksensekaisilla kosketuksilla. Emme peseydy, emme vaivaudu vaihtamaan vaatteita. Aamuisin haen Peetan isän leivän ja annan Rasva-Saen siivota ja tehdä ruokaa. Välillä syömme, välillä heitämme ruoan ikkunasta kukkapenkkiin. Emme halua loukata Saeta.
Muutaman kerran olen huomannut, että äidin vanhassa kukkamaljakossa on tuoksuva kimppu jouluruusuja. Kun kevät saapuu ja sulattaa lopunkin nuoskalumet katujen varsilta, ilmestyy maljakkoon yksinäinen voikukka. Minun on pakko lähteä huoneesta ja piiloutua kellariin ison putken taakse itkemään. Nukahdan poski vasten karkeaa puuhyllykköä, ja kun herään olen huoneessani. Haymitch on taas löytänyt piilopaikkani ja kantanut minut sänkyyn.
Hän istuu tuolilla vieressäni ja katsoo seinää. Nousen hitaasti ylös ja tajuan, miten paljon lattialla on tyhjiä pulloja. Kävelen Haymitchin ohitse, ulos ovesta ensimmäisen kerran kuukausiin. Kuljeskelen ympäriinsä kaduilla ja lopulta uskaltaudun menemään kedolle. Kerään sylillisen keväisiä voikukkia ja tuon ne kotiin. Siellä täytän jokaisen tyhjän pullon kukilla ja poltan ne takassa. Poltan menneisyyden aaveet ja lupaan puhdistautua. Saatan Haymitchin kotiinsa ja lähden isän takki päällä metsälle.
Fin~*~
