Hiekkaan piirretty rakkaus | S, draama

[Melba]

Otsikko: Hiekkaan piirretty rakkaus
Kirjoittaja: Melba
Beta: UsedBoyRomance
Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Minä/sinä
Summary: Minähän meistä olen aina ollut se, joka on liian tiukasti kiinni vanhoissa muistoissa, joka rakastaa vanhoja valokuvia tummanruskeissa kehyksissä ja vaaleanpunaisella teipillä päiväkirjan sivuille kiinnitettyinä.
Varoitukset: Äärimmäisen kevyt viittaus äärimmäisen kevyeen läheiseen kanssakäymiseen.
A/N: Tässä nyt olisi tällainen pieni palanen erään ihmisen elämää. Jos luette, niin olisi mahtavaa, jos jaksaisitte myös kommentoida, osaan ottaa vastaan myös kritiikkiäkin, kehittyähän tässä vain on tarkoituksena. Ikärajasta en muuten ollut ihan satavarma, mutta uskoisin tämän olevan silti ennemmin sallittu kuin K-7. Toivottavasti pidätte. :--)

Hiekkaan piirretty rakkaus

Silloin kun puiden lehdet putosivat hauraina, tuulen riepottelemien puiden kurkotellessa ikävöiden maata kohti, silloin sinä kai lopullisesti lakkasit rakastamasta minua.
Ensin minä, onneton rakastunut hölmö, en huomannut mitään, mutta varmaan kylmän talven mukana saapui se ensimmäinen aavistus. Jokin katseessasi sen kai paljasti, ehkä se miten aina käännyit pois, muka vahingossa. Aina kun kurotin kaulaani tai kumarruin lähemmäs suudellaksesi sinua, elettäni muka huomaamatta käännyit ja aloitit keskustelun jostain muusta. Kerran huokaistessasi syvään, katseesi jossain seinän ja katon välimaastossa harhaillen ja todeten niin ilmeettömänä, että sinun pitäisi ehkä alkaa lähteä, ja sillä hetkellä minä sen ehkä ensimmäistä kertaa aavistin.

Mutta kesä, silloin ei vielä näkynyt pienintäkään vihjettä, joka olisi kertonut muuttuneista tunteista. Tai ehkä täsmällisempi sana olisi haalenneista; haalenneista ja ajan säälimättömän hampaan kaluamista. Aivan kuten se violetti vähän liian suuri paita, joka sinulla on ollut varmaan aina ja tulee kai olemaankin. Ehkä vielä silloinkin kun joskus nouset, kurotat lähemmäksi suudellaksesi jotakuta toista.

En koskaan aavistanut, että tulisi päivä, jolloin joutuisin miettimään, kuinka monta kertaa olinkaan painanut pääni olkapäätäsi vasten, poskeni vasten haaleanviolettia paitaasi, onnellisena läsnäolostasi ja lohdusta, jonka aina toit pelkällä olemuksellasi epävarmaan mieleeni. Liian monta kertaa kai - sen takia sinä ehkä lähditkin. Ehkä löysit toisen, varmaankin minua iloisemman, merkkinään siitä kahdelle siistille palmikolle letitetyt kirkkaanpunaiset hiukset pisamaisia kasvoja kehystämässä, vastakohtana minun tummille, elottomille hiuksilleni. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä se on vain minun kuvitelmaani, mutta se kai sinulla on. Joku toinen. Joku, joka antaa sinulle jotain, missä minä en koskaan kyennyt olemaan tarpeeksi hyvä.

Violetti paitasi tuo mieleeni sen yhden kesäyön jonka valvoimme kokonaan, niin yhden ja tietyn ja merkityksellisen että aina kun aloitit lauseesi sanoilla "Muistatko, silloin yhtenä yönä.." tiesin aina heti, mistä puhuit. Vaikket sinä monestikaan aloittanut lausettasi noin, minähän meistä olen aina ollut se, joka on liian tiukasti kiinni vanhoissa muistoissa, joka rakastaa vanhoja valokuvia tummanruskeissa kehyksissä ja vaaleanpunaisella teipillä päiväkirjan sivuille kiinnitettyinä. Romanttinen hölmö, niin sinä minulle sanoit joskus, samalla kun painoit kasvosi kiinni niskaani, sivellen kädelläsi käsivarttani. Silloin minä nauroin, tunsin sinunkin hymyilevän kasvot niskaani vasten. Silloin se vielä oli sinulta kohteliaisuus, suloinen asia, häviävä luonnonvara - jotain arvokasta ja sellaista, mistä pitäisi aina pitää huoli.

Sitä minä kai sinulle olin ollutkin silloin. Jotain, josta pitää huolta. Siihenhän sinä olit tottunutkin. Minäkin, mutta eri tavalla - silloin, kun minä löysin haavoittuneen koiranpennun, polulla jonkun huolimattoman jäljiltä jääneeseen lasinsiruun astuneen, halasin koiraa ja itkin lohduttomasti, toivoen kai myötätunnollani parantavani sen. Samassa tilanteessa sinä olisit ehkä huokaissut syvään, astellut koiran luokse ja yksinkertaisesti hoitanut sen kuntoon. Hellästi, mutta kuitenkin rauhallisena ja päämäärästäsi tietoisena. Saman koiranpennun olisit varmaan myös vienyt omistajalleen, siinä missä minä olisin varmaan tahtonut pitää sen itselläni, antanut sille jonkin pehmeän, herttaisen ja lapsellisen nimen. Käärinyt pumpuliin ja rakastanut.

Ehkä juuri siihen kyllästyit. Siihen, että olin sinulle vain joku, jota hoivata. Jotain, joka kuitenkin esti sinun oman vapautesi ja itsenäisyytesi. Ehkä se punahiuksinen, iloinen tyttö jota varmaankin rakastat nyt, on sinulle se, jonka olkapäätä vasten sinä saat itkeä.

En minä ikinä olisi tahtonut, että sinusta tuntuu siltä. Olisin tarjonnut sinulle olkapäätäni, mutta kai jollain tavalla en koskaan tajunnutkaan, että sinäkin tarvitsisit lohduttajaa. Et koskaan sanallakaan maininnut jos sinulla oli jotain, mikä painoi mieltäsi. Kai minä jotenkin vain annoin asian olla. Samalla tavalla kun annoin sinun lohduttaa minua, hoivata pientä haavoittunutta linnunpoikastasi. Kai jotenkin ajattelin, ettet sinä muuta edes halua. Että minä olen meistä se hauraampi, että ehkä sinusta se on ihan hyvä niin päin. Kai minun olisi pitänyt tajuta, ettei se niin voi olla. Ehkä olin vain sokea. Luulin, että sinäkin olet onnellinen. En voi muuta kuin vain toivoa että ehkä olitkin, ainakin osan ajasta.

Ehkä sinulla oli kaksi olotilaa. Toinen oli se, millainen olit minun seurassani. Se vahvempi, se, joka aina jaksoi lohduttaa ja hymyillä, saada hymynsä tarttumaan minuunkin. Mutta millainen olit silloin, kun minä en ollut paikalla? Millainen olit niinä kaikkina yön pitkinä tunteina, jotka usein vietit yksin? Ehkä vietit ne harhaillen pitkin kaupunkimme hiljaisia katuja, istuen yön hämärässä hylättyjen puistojen penkeillä, piirrellen kengänkärjelläsi kuvioita ja sanoja hiekkaan, saman tien kuitenkin pyyhkien ne pois. Minä en tiedä, eikä minulle koskaan oikein tullut mieleen kysyäkään.

Ehkä silloin, kun soitin sinulle keskellä yötä paniikissa ja itkien, et tullutkaan luokseni kotoasi, vaan ehkä kävelit suoraan puistosta. Tai jonkun toisen luota. Ehkä punahiuksinen tyttö oli olemassa elämässäsi jo silloin. Ehkä istuit öisin hänen luonaan, juoden sitä teetä, josta minä en koskaan oppinut pitämään, mutta jota silti aina ostin, ihan vain sinua varten. Ehkä vietitte aikaa yhdessä enemmän kuin me kaksi, keskustellen asioista, joista minä en tiennyt mitään. Sinun kiinnostuksenkohteistasi. Niistä, joista aina puhuit minulle, äänensävyllä ja silmien kirkkaudella joka paljasti syvällä sisälläsi liikahtavan innostuksen, minun kuunnellessani hymyillen ja iloisena siitä, että ne tekivät sinut onnelliseksi - kuitenkaan ymmärtämättä mitään. Siksi yleensä et puhunutkaan niistä minulle. Et siksi, ettet olisi halunnut tai siksi, ettenkö minä olisi halunnut kuunnella, vaan koska et voinut minun kanssani kokea sitä samaa yhteneväisyyden tunnetta, jonka punahiuksinen tyttö sinulle antoi.

Ehkä sinulla oli jotain unelmia, jotka jaoit vain hänen kanssaan, samalla kun joit makean tuoksuista teetä reunasta haljenneesta kissanpentukuvioisesta mukista. Ehkä siksi katseesi muuttui etäiseksi aina, kun minä puhuin omistani. Aina kun puhuin pienestä rivitaloasunnosta, kahdesta pehmeästä, valkoisesta kissasta ja yhteisestä elämästä, hymyilit, muttet koskaan kertonut, mitä tunteita tämä ajatus sinussa herätti. Kuinka saatoinkaan olla niin sokea, etten koskaan huomannut sitä. Ehkä ajattelin vain, että sinusta on liian aikaista puhua siitä. En koskaan ajatellut, että taustalla saattaisi olla muutakin. Ihan erilaisia suunnitelmia, jotka eivät sisältäneet minua ollenkaan.

Tai ehkä sinä yhtenä yönä tapahtuneet asiat eivät merkinneet sinulle yhtään mitään. Ehkä olit kokenut sen kaiken saman jo punatukkaisen tytön kanssa. Tai jonkun muun. Tai ehkä se ei yksinkertaisesti vain merkinnyt sinulle mitään. Ei se, kuinka kävelimme monta kilometriä sille metsän keskellä olevalle pienelle lammelle, uitimme jalkojamme lämpimässä vedessä ja juoksimme yhdessä rannalla nauraen ja heitellen hiekkaa toistemme päälle. Ehkä jo siinä vaiheessa sinulla oli olemassa epäilyksiä… Mutta en tahdo ajatella niin. Tahdon kullata mielessäni sen muiston, vaikka edes vain sen yhden muiston siitä lämpimästä kesäyöstä, jota edeltävän illan vietimme rannalla istuen, syöden voileipiä, jotka olimme muutamaa tuntia aiemmin valmistaneet yhdessä keittiössämme, ennen sitä kaupassa ja hyllyjen välissä kierrellen, poimien ostoskoriin satunnaisesti mitä mieleen tuli, ja sitten vieden lopulta ne kaikki takaisin koska vasta kassajonossa olimme tajunneet, ettei kummallakaan ollut rahaa mukana. Nauroimme hysteerisesti omalle tyhmyydellemme, juoksimme lopulta ulos kaupasta ja minun luokseni, valmistaen voileivät sitten kaikesta satunnaisesta mitä kaapeista löysimme.

Silti kumpikin oli samaa mieltä siitä, että ne olivat parhaimpia, joita olimme koskaan syöneet. Niin sinä ainakin totesit maatessasi selälläsi vierelläni, tuijottaen jo hämärtyneelle taivaalle. Nauroin sanoillesi ja olin juuri kertomassa olevani samaa mieltä, kun yhtäkkiä varoittamatta tartuit käteeni, ja kääntäessäni hymyilevät kasvoni sinuun päin suutelit minua äkkiä ja kiihkeästi, suudelmien välissä kuiskaten rakkaudentunnustuksia, hiljaa, mutta äänensävyllä, jollaista kuulin äänessäsi vain harvoin. Yleensä kun olit niin rauhallinen ja hillitty, tämä äkillinen kiihkeys äänessäsi, huulissasi ja vartaloani kuin huomaamatta sivelemään siirtyneiden käsiesi kosketuksessa sai sydämeni äkisti lyömään paljon nopeammin.

Sen koko kesän vietimme yhdessä. Tuon saman kesäyön myötä epävarmaan elämääni ja horjuvaan mieleeni saapui varmuus siitä, että sinä olit se, johon pystyisin luottamaan ja tukeutumaan. Niin sinä olitkin, sinä et koskaan purkanut raivoasi tai turhautumistasi minuun, suljit vain silmäsi ja laskit varmaan mielessäsi hitaasti kymmeneen, sitten vastasit minulle kylmän viileästi ja rauhallisesti, samaan aikaan kun minä saatoin huutaa päin naamaasi, ja sekunnin päästä jo vajota itkemään lohduttomasti sinua vasten. Koskaan koko yhdessäolomme aikana et sanonut minulle pahaa sanaa tai vaatinut minua mukautumaan sinun mielihaluihisi. Sitä minä eniten sinussa ehkä ihailinkin, sitä tietynlaista varmuutta, jolla tunnuit elämääsi asennoituneen.

Nyt, kun katson asioita taaksepäin, kaikki tuo taisi olla vain pelkkää silmänkääntötemppua. Ehkä koko sinun oikea persoonallisuutesi oli minulta koko sen ajan piilossa, ainakin se osa, joka kärsi koko tilanteesta suunnattomasti. Ehkä et vain halunnut loukata minua, saada minua horjumaan jälleen, nyt kun viimeinkin olin tuntunut saaneen tukevan jalansijan elämästäni. Sinä olit vienyt elämältäni sen koko epävarmuuden, joka sitä aiemmin oli vainonnut joka ikisestä suunnasta. Sinä olit se, joka minut suostutteli takaisin siltä reunalta, jolta niin monesti halusin heittäytyä.

Ehkä punahiuksinen tyttö oli se, joka suostutteli sinut aina takaisin.

Sinä yönä, kun lammen rannalla vedit minut selältäni ylös vain vetääkseni paitani hitaasti ja hellästi pois päältäni, ehkä olit ajatuksissasi jossain ihan muualla. En kuitenkaan haluaisi uskoa niin. En kuitenkaan voi olla varma, en nyt enkä koskaan. En tiedä, oliko rakkautesi todellista rakkautta enää siinä vaiheessa, vai oliko se vain pelkkää halua pitää minun pääni pinnalla ja mieleni tasapainossa. Jälleen vain huolehtia minusta ja hyvinvoinnistani. Ehkä samalla hetkellä, kun annoin sinun ensi kertaa koskettaa paljasta ihoani, ajattelit koko ajan punahiuksista tyttöä. Tai ehkä ajattelit sitä, kuinka halusit saada minun oloni hyväksi ja onnelliseksi. Tai ehkä todellakin rakastit minua. En tiedä, enkä oikeastaan haluakaan. On turvallisempaa, kun ei tiedä.

Kun palaan mielessäni takaisin kaikkiin niihin muistoihin ja ajattelen kaikkea sitä, mitä me olimme sekä erityisesti olisimme voineet olla, mieleeni palaa sanonta, jonka kaltaisia näkee lääkäreiden vastaanotoilla olevissa kliseisissä mietelmätauluissa, kirjoitettuna kauniilla tekstillä, värikkäiden ja kauniiden kukkasten ympäröiminä. Sitä, että oikeastaan kai on turha surra sitä, että asiat päättyvät. Tärkeämpää olisi olla iloinen siitä, että ne ylipäätään olivat olemassa.

Kertokaa se minun ikävöivälle mielelleni ja sydämelleni, joka yhä rakastaa sinua. Muuta en kai osaa enää sanoakaan kuin että olen pahoillani siitä, että asiat menivät niin kuin ne menivät. Siksi yritän kuulostaa vilpittömältä toivottaessani sinulle ja punahiuksiselle tytölle - tai kuka tahansa sinut onnelliseksi tekeekään - onnellista loppuelämää. Ehkä hän on kaikkea sitä, mitä tarvitset.
Vielä en osaa kuulostaa vilpittömältä tai siltä, että aidosti kykenisin toivomaan teille kaikkea hyvää, mutta yhden asian ainakin pystyn nyt jo toteamaan vilpittömästi: Sen, kuinka pahoillani olen siitä, etten koskaan huomannut kaikkia niitä asioita, jotka jätit sanomatta ääneen.

[Heinis]

Ensin mun täytyy sanoa, etten nyt jaksa kirjoittaa niin hyvää kommenttia kuin tää ansaitsisi. Haluun silti kommentoida jotain, ja muuten jätän sen kokonaan tekemättä.

Mä tykkäsin tästä kovasti. En ollut ihan vakuuttunut nimestä, koska se kuulostaa jotenkin kliseiseltä, mutta summary sai mut lukemaan tämän. Mä yleensäkin tykkään minäkertojasta, joka puhuu jollekin sinulle, eikä tää ollut poikkeus. Olit toteuttanut tosi hyvin sen ja jotenkin toi rakennekin oli loistava. Ensin vähän mietin, että mihin tää oikein menee, mutta se meni sitten aina oikeaan suuntaan, siitä tuli hyvä ja eheä kokonaisuus. Kertoja kuvaili ihanasti noita yksittäisiä tapahtumia, mutta myös yleisesti, ja pysyi koko ajan sen tietyn idean ympärillä. Ja mä tykkäsin siitä ideastakin tosi paljon (yllätys).

Oot jotenkin kauheen koskettavasti kuvaillut tota, että ei välttämättä edes tunne toista kunnolla eikä tiedä sen elämästä niin paljon kuin on luullut, tota, ettei huomaa, että toisellakin on huolia ja voi olla jopa kokonainen elämä.

Niistä, joista aina puhuit minulle, äänensävyllä ja silmien kirkkaudella joka paljasti syvällä sisälläsi liikahtavan innostuksen, minun kuunnellessani hymyillen ja iloisena siitä, että ne tekivät sinut onnelliseksi - kuitenkaan ymmärtämättä mitään. Siksi yleensä et puhunutkaan niistä minulle. Et siksi, ettet olisi halunnut tai siksi, ettenkö minä olisi halunnut kuunnella, vaan koska et voinut minun kanssani kokea sitä samaa yhteneväisyyden tunnetta, jonka punahiuksinen tyttö sinulle antoi.

Yksi parhaista kohdista. Se on surullista, että vaikka miten yrittäisi, niin ei välttämättä ymmärrä toisen mielenkiintoa, ja osasit kuvata sitä hienosti. Tuli ihan surullinen olo :c Muutenkin tässä on upeasti kuvailtu sitä, että toi violettipaita yrittää suojella kertojaa ja jää oikeastaan itse varjoon. Ja sitä, ettei kertoja edes tajua asiaa. Äh, mä en osaa yhtään pukea sanoiksi tätä, mutta sä oot onnistunut siinä, ja ehkä se riittää. Tää kuulostaa sekavalta, öhöm.

Ehkä punahiuksinen tyttö oli se, joka suostutteli sinut aina takaisin.

Tykkäsin myös tosta punahiuksisesta tytöstä ja siitä, miten siihen aina viitattiin. Aina tolleen jonkun kertojan puutteen jälkeen se pohtii, että ehkä punahiuksinen tyttö on parempi siinä asiassa. Sekin on hienoa, ettei kertoja kuulosta katkeralta, vaan ehkä enemmän surulliselta mutta myös tavallaan helpottuneelta siitä, että joku tekee niin. Juuri kuten lopussakin sanotaan:

Siksi yritän kuulostaa vilpittömältä toivottaessani sinulle ja punahiuksiselle tytölle - tai kuka tahansa sinut onnelliseksi tekeekään - onnellista loppuelämää. Ehkä hän on kaikkea sitä, mitä tarvitset.

Kertoja toivoo parasta violettipaidalle, mutta on silti surullinen. Muutenkin tuo punahiuksinen tyttö oli hyvä, koska sitä ei oikeasti edes ollut olemassa. En osaa muuttaa ajatuksesta sanoiksi, että miksi se oli hyvä, mutta se oli.

Mun piti sanoa vielä jotain, mutta en muista enää... Taidan lainailla mun lempikohtia vielä.

Mutta kesä, silloin ei vielä näkynyt pienintäkään vihjettä, joka olisi kertonut muuttuneista tunteista. Tai ehkä täsmällisempi sana olisi haalenneista; haalenneista ja ajan säälimättömän hampaan kaluamista.

Samalla tavalla kun annoin sinun lohduttaa minua, hoivata pientä haavoittunutta linnunpoikastasi. Kai jotenkin ajattelin, ettet sinä muuta edes halua. Että minä olen meistä se hauraampi, että ehkä sinusta se on ihan hyvä niin päin. Kai minun olisi pitänyt tajuta, ettei se niin voi olla.

Mutta millainen olit silloin, kun minä en ollut paikalla? Millainen olit niinä kaikkina yön pitkinä tunteina, jotka usein vietit yksin? Ehkä vietit ne harhaillen pitkin kaupunkimme hiljaisia katuja, istuen yön hämärässä hylättyjen puistojen penkeillä, piirrellen kengänkärjelläsi kuvioita ja sanoja hiekkaan, saman tien kuitenkin pyyhkien ne pois. Minä en tiedä, eikä minulle koskaan oikein tullut mieleen kysyäkään.

Sen, kuinka pahoillani olen siitä, etten koskaan huomannut kaikkia niitä asioita, jotka jätit sanomatta ääneen.

:< tosi onnistunut lopetus.

Nyt musta tuntuu, etten osannut tuoda yhtään ajatustani kunnolla sanoiksi, mutta no, ainakin tämä herätti niitä ajatuksia. Tykkäsin sun kirjoitustavasta. Tää oli tosi kaunis teksti, kiitos :)

[Melba]

Heinis, kiitos paljon ihanasta kommentista! Piristi kyllä mieltä hurjasti. :---) Ja niin no pakko myöntää että otsikko on aika kliseinen, mutta no. Melko pitkän pohdinnan ja monien vaihtoehtojen jälkeen päädyin kuitenkin siihen. :--)
Mutta kiitoskiitos että jaksoit kommentoida, mahtavaa että tykkäsit! :---)

[villalaama]

yhteenvedän tähän alkuun koska sen jälkeen seuraa tl;dr -osio, eli otsikko ei iskenyt, alku vaikutti hieman hitaalta, muutaman kappaleen jälkeen alkoi tulla niitä koukkuja ja lopussa soi whitney houston, eiku? mut tota summausta ei voi ottaa liian vakavasti koska pidin tästä ja arvostin sitä yhteneväisyyttä minkä olit luonut tähän. eikä se tarkota pelkästään sitä, että olit muistanut mainita violetin paidan ja punatukkasen tytön aina säännöllisin väliajoin, vaan hienointa oli se että unohdin lukevani fiktiivistä novellia, ihan täysin; tuli itse asiassa sellanen mielikuva, että joku itseensä pettynyt nuori nainen ois kirjottanu kirjeen entiselle rakkaalle, miettiny antaako se sille, ja sit kuitenkin polttanu kirjeen takassa ja ehkä unohtanu sillä tavalla sen rakkaan. toisin sanoen, muikea tunnelma sulla tässä.

muutama sana virkkeenmuodostamisesta ja sanajärjestyksestä. en tiedä kauanko kirjotit / suunnittelit tätä, mutta se oikeesti hipoi täydellisyyttä, ja ~hipoi just siksi että ainakin itelle ne muutamat hienosäädöt oli jääny tekemättä / huomaamatta. esim sellanen mikä itseänikin vaivaa ja mistä esim sinäkin oot kai huomautellu (:D), eli liian monimutkaset sanajärjestykset. elettäni muka huomaamatta käännyit pois, käännyit pois muka huomaamatta elettäni, ja sit edellisessä virkkeessä oli juuri ollut sana 'muka', jolle on kuitenkin pari eri ilmaisutapaa (ikään / aivan / ihan kuin), joten niitä olisi voinut käyttää. hienosäätöjä! pienimpienkin yksityiskohtien hiomista, muruseni D; Kerran huokaistessasi syvään, katseesi jossain seinän ja katon välimaastossa harhaillen ja todeten niin ilmeettömänä, tuossa jälkimmäisen lauseenvastikkeen tulis olla modaalin sijaan temporaali, koska kertoja viittaa 'sinuun' eikä katseeseen, eli sinun huokaistessasi ja todetessasi, eikä sinun huokaistessasi, katseesi harhaillen ja todeten, eikö? mut siinä tapauksessa sun koko virkkeesi menee vähän uusiks jos haluut että se näyttäis vielä hyvältä :D sorge beibe! jåå tiedän että oon joskus tarkkana ku kalkkuna, mut sulle voinkin mussuttaa oikein erityisen paljon syystä että tiedät mistä kana pissii ja criticism is just another form of affection D;

oonko sössänny sulle taukopilkutuksesta? ::DDD koska tuntuu et sössään siitä ~joka paikkaan~. voin sössätä siitä in private jollen ole jo, mutta tiedä että huomaan ne 'ylimääräset' pilkut aina! D< lolol ei siitä sen enempää, pidetään huumori elossa

sit tää, missä oli relatiivipronot vinksallaan: se, joka on liian tiukasti kiinni vanhoissa muistoissa, joka rakastaa vanhoja valokuvia, jos sulla on kaks relalausetta jotka viittaa korrelaattiin, pitää sun käyttää välissä sanaa ja + unohtaa se pilkku sieltä välistä. se, joka on liian tiukasti kiinni vanhoissa muistoissa ja joka rakastaa vanhoja valokuvia, koska muuten kerrot että muistot rakastaa vanhoja valokuvia. samankaltainen juttu: sitä, mitä me olimme sekä erityisesti olisimme voineet olla, eli yhteneväisyyden nimissä tästä sit taas puuttuu se toisen lauseen relatiiviprono kokonaan, ja muutenkin koska se sekä erityisesti viittaa taas takaisin siihen kertojaan ja sen ajatuksiin, 'ajattelen erityisesti', olisit voinut laittaa sinne kaks kokonaan erillistä relalausetta. korostaa enemmän. sitä, mitä me olimme sekä erityisesti sitä, mitä olisimme voineet olla. hej, jos selitykseni aiheesta oli huono, kysy tarkemmin! toki jos tiedätkin tämän mutta satuit vaan unohtamaan, selitykseni oli huonouden lisäksi turhakin D;

polulla jonkun huolimattoman jäljiltä jääneeseen lasinsiruun astuneen, en tiedä onks tää joku huolimaton lipsahdus vai ootko polla tulessa miettiny miten saat ilmaistua ton (molempia sattuu itsellenikin, ja jälkimmäisen kohalla on ehkä vittumaisinta kun joku muu keksii miten oisit voinu ilmaista sen yksinkertaisemmin), mutta tossahan ei nyt oikein ole .. pointtia :D löysin pennun polulta, astuneena joltain huolimattomalta jääneeseen lasinsiruun? täytesanat on kiwei, itsekin harrastan, mut sillon tällön on oikein mukawei ku joku jaksaa huomauttaa et dewd, tsillaa vähäc noiden vastikkeiden ja koruilujen kans. aina ei tarvii olla monimutkaista ja hienoa (vaikka monimutkainen ja hieno onki ehkä joskus synonyymei!) - varsinkin jossain raggaussepustuksessa yksinkertaset sanankäänteetkin on muikei.

odotin jo loppua kohti vähän, että josko se jätkä oiskin heittäny veivinsä ja siks tuo muikkeli niin haikailee sen perään. as it turned out, olin hyvin tyytyväinen loppuratkasuun, sehän on niin että ~usea olis kirjottanu täntyyppiselle jonku hirrrweeen traagisen (/tragikoomisen) kliimaksin, mut arvostin kyllä korkealle sitä kuinka tää oli ns. ote jonkun elämästä. koska tuo nainenhan tulee jatkamaan etiäppäin ja löytämään jonkun toisen jonka kohalla sit muistaa toimia hieman eri tavalla, edellisestä oppineena ja kasvaneena. ja se on hienoo huomata, että joku malttaa kirjottaa niitä arkisia snapshotteja, sellasten lukeminen voi nimittäin olla ihmisille hyvinkin helpottavaa ja antavaa ja, no, kai terapeuttistakin. täähän vois olla vaikka laulu, meinaan vaan että jos tämmönen tarina sois radiossa, sille ois varmaan monta empaattista kuulijaa. ja nimenomaan on mielenkiintoista, että kertoja tuntuu ~hyväksyneen sen faktan että hän saattoi olla pikkasen liian synkkä / takertuva / itsekäs (kaikki sellasessa aika normaalissa ja terveellisessä mittakaavassa, ettei missään psycho bitch -sfääreissä), ja on iloinen että se tyyppi johon kertoja purki itseään, on löytäny ehkä jonkun sopivamman ja tasapainoisemman. emt, kai sitä jokanen tarttee tollasia 'psykologeja' ja 'parantajia' joskus elämäänsä.

älyttömän realistinen kuvaus kaiken lisäks! ettei vaan sivuais omia kokemuksia? ite ainakin tiedän että ne aiheet ku on lähimpänä omaa itseä, on sujuvimmat ja luontevimmat kirjoittaa, ja se usein paistaa tekstistä läpikin. jos vaan lukija haluaa osata yhdistää, siis :D se ei toki oo varmaan foorumin asia, mut kunhan heitin ajatuksen ilmaan. yo, keep up ze good work ja kerrot vastasuudessaki mulle ku oot julkassu jotain! luen erittäin mielelläni näin tasokasta tekstiä (: <3

....esikatselu paljasti suunnitelmani laajuuden DDDD; you know me, ei voi olla kirjottamatta romaaneja novellien vastauksiks );

[Melba]

Ihan tässä nyt alkuun vielä kerran kiitoksia siitä että jaksoit noin pitkän kommentin vääntää!

Otsikosta ei oo kukaan vielä tähän asti tykänny. :--D Otsikkoideoita pyörittelin päässäni aika kauan kyllä ja vaihtoehtojakin oli jonkin verran mutta tämä tuntui kuitenkin parhaalta. Onhan tämä aika kliseinen ja no, varmaan sellainen että itse en tuon perusteella varmaan valitsisi luettavaksi (eli paha virhe) mutta toisaalta mun on pakko puolustaa sitä kuitenkin koska no. Kai se tähän nyt kuitenkin sopii ja tavallaan tiivistää koko ajatuksen. :--D

Ja no kuten sulle taisin jo mainitakin (?) niin kirjoitin koko tekstin siis kerralla yhdeltä ainoalta istumalta kun inspiraatio yhtäkkiä vaan ilmestyi tajuntaan. Mut sen jälkeistä hienosäätöä tämän kanssa kyllä jonkin verran teinkin, ihanaisen betani kanssa käytiin itse asiassa melkeen lause lauseelta läpi ennen ku uskalsin julkaista. :---------D
Tosi monet noista lauseista jotka mainitsit oli itsellenikin just sellaisia ongelmakohtia ja aika moni itse asiassa on kuitenkin sentään vähän vähemmän kömpelö kuin alkuperäiset versiot niistä, vaikka vieläkin melko näkyvästi ontuvat. Ja no itse kai olen äärimmäisen sokea omille virheilleni vaikka muiden teksteistä ne osaisinkin poimia :--D Ja pikkutarkkoja kommentteja just kaipaankin, en ota niitä nipottamisena vaan ihan tosissaan arvostan niitä.
.....ja varsinkin pilkuista puhuttaessa, mä vaan en osaa mitään niitä pilkkusääntöjä :----------D Turhaudun vaan kun yritän pohtia niitä ja yleensä joko tungen niitä jokaiseen väliin missä ne kuulostaa hyvältä tai sitten vaan kylmän viileästi jätän ne pois. Kuten tuosta äsken kirjoittamastani virkkeestä esimerkiksi, ei mitään hajua noista pilkkusäännöistä. D:

Ja haaaaaaaaaaaaa suutun aina jos muut päättää tekstinsä kliseisesti mutta sitten aina sorrun kuitenkin kauheimpiin kliseisiin itse. Varsinkin tällaisissa rakkausjutuissa koska asiat vaan......... Niin. On vähän sellasia. Tietynlaisia. Pinkkejä ja ruusuisia. En tiedä. Mutta nyt myönnän kyllä itsekin olevani hieman ylpeä siitä etten tunkenut tähän mitään latteaa "menenpäs tästä nyt ripustamaan hirttoköyden kaulaani ikävästä / vien ruusuja haudallesi" -loppua joka olisi jotenkin pilannut kaiken ainakin mulle itselleni. Minä tykkään kauheasti arkipäiväisistä tekstikatkelmista. Ei liian monimutkaista. Niin että otan tuon nyt kyllä tosi suurena kohteliaisuutena että olin onnistunut tavoittamaan suht realistisen kuvauksen, just siihen oli tarkoituskin tähdätä. Totta on kyllä että omasta elämästä saa ammennettua vaikka mitä.

No joo. Kiitos rakentavasta kommentista. Innostuin itsekin vähän tässä nyt selittämään asioita ihan yleisesti, en nyt edes sinänsä edes kauheasti vastauksina noihin sinun sanomisiisi. Kunhan höpötin kun ei muutakaan tekemistä ollut.

Ja et muuten ole ensimmäinen joka kysyy että onko mahdollisesti henkilökohtainen teksti / osoitettu jollekulle tietylle! Hahahah enpäs kerrokaan mitään....... Koska totta kai kaikkia kiinnostaa varmasti. Paitsi sitten ehkä jos saan lisää kommentteja.... >:---)

[kermaleivos]

Hiekkaan piirrettu rakkaus. Ihana nimi. Mun mielestä se kuvastaa paljon tätä tekstiä. Sitä että rakkaus on kaunista ja aitoa, ehkä, mutta silti niin katoavaa, kuin hiekkaan piirretty kuvio jonka aalto vie mennessään. Itkeä tirautinkin hieman, koska tekstisi henkilökohtaisesti kosketti minua. Ja koskettaa varmasti kaikkia muitakin jotka ovat joskus rakastaneet, olleet yhdessä ja sitten eronneet. Ei ne tunteet mihinkään häviä, mutta on vain pakko päästää toisesta irti, toista kun ei voi koskaan täysin omistaa. Minun käy sääliksi tekstin minää, ja myös tekstin sinää. Ehkä he olisivat sopineet toisilleen jonakin muuna aikana. Vuoden myöhemmin, tai joskus hamaassa tulevaisuudessa, ehkä. Tai sitten sen oli tarkoitus mennä noin. Parempi saada rakkaus ja menettää se, kuin olla saamatta rakkautta ollenkaan. Katkeran suloista. En tiedä onko tekstin sinä tekstin minän ensirakkaus, kun tunteet vaikuttavat niin suurilta ja mahtavilta. Mun mielestä se vaikuttaa siltä. Romantikko kun olen, olisin halunnut onnellisen lopun, vaikka tiesinkin että niin ei tule tässä tekstissä käymään. Mutta... oikeastaan olen tyytyväisempi näin. Loppu teki tästä ehjän. Todella realistista kuvailua, ihan kuin olisit henkilökohtaisesti osoittanut sanasi rakkaalle. Pidin tästä, ja palaan lukemaan tätä uudelleen pahan angstin raottaessa päätään minussa. Kiitos kaunis, tämän parempaa kommenttia en nyt pysty tekemään.
(kommettikampanjasta heit!)

-Kermaleivos

//edit//

Voisin tosiaan kopioida muutaman hienon kohdan, joista erityisesti pidin.

Silloin kun puiden lehdet putosivat hauraina, tuulen riepottelemien puiden kurkotellessa ikävöiden maata kohti, silloin sinä kai lopullisesti lakkasit rakastamasta minua.

Kaikesta kliseisyydestään huolimatta aivan ihana alku. väkevä. Vaikka se kertoo jo itsessään kaiken mitä tekstissä annetaan, tekee mieli lukea lisää. Plus ihanan romanttinen ja runollinen. Pidän kaikesta tuollaisesta.

...haalenneista ja ajan säälimättömän hampaan kaluamista.

Ihanan kaunis kielikuva, ja kaikessa karuudessaan realistinen kuvaus suhteen rakkauden loppumisesta kuolemasta. Harvoin se on mitään järkälemäistä draamaa, vaan hiljaa hiipumista. Yhtenä aamuna sitä vain herää toisen vierestä, ja ihmettelee miksi.

Ehkä juuri siihen kyllästyit. Siihen, että olin sinulle vain joku, jota hoivata. Jotain, joka kuitenkin esti sinun oman vapautesi ja itsenäisyytesi.

Kaunista. Katkeraa. Ihanaa. Kaunista.

Kun palaan mielessäni takaisin kaikkiin niihin muistoihin ja ajattelen kaikkea sitä, mitä me olimme sekä erityisesti olisimme voineet olla, mieleeni palaa sanonta, jonka kaltaisia näkee lääkäreiden vastaanotoilla olevissa kliseisissä mietelmätauluissa, kirjoitettuna kauniilla tekstillä, värikkäiden ja kauniiden kukkasten ympäröiminä. Sitä, että oikeastaan kai on turha surra sitä, että asiat päättyvät. Tärkeämpää olisi olla iloinen siitä, että ne ylipäätään olivat olemassa.

Tämä on niin totta. Tekstin minä tajuaa tuon jutun, mutta se ei toteudu käytännössä, ei ennen kuin vierellä on uusi rakkaus ja vanhan reunat on aika kullannut.

Kiitos.

Moi. (:

[Melba]

kermaleivos, paljon kiitoksia kauniista kommentista! :--) Ihan mahtavaa kuulla, että olin onnistunut sisällyttämään tähän tekstiin sen verran tunnelatausta, että se välittyi ihan lukijallekin asti.
Ja kiva kuulla, että tästä löytyi muutenkin sellaisia sua miellyttäviä elementtejä. Varsinkin just tuo loppu, itse oon samoilla linjoilla sun kanssas, koska en yhtään tykkää onnettomista lopuista, mä kun jotenkin aina samaistun niihin henkilöihin niin paljon, että tuntuu ihan kauhealta, ettei ne sitten tulekaan olemaan onnellisia :----( Mutta toisaalta taas useimpiin just mun mielestä sopiikin sellainen realistinen loppu. Mutta eihän sitä ikinä kuitenkaan toivo, olis aina kuitenkin kivempi kyynelehtiä onnesta kuin surusta. :--D

No mut joka tapauksessa, kiitos kommentista :--)