Nimi: Seepiaa, sinistä ja sateenkaaren värejä
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/James, James/Lily, Lily/Severus
Genre: Tunnelmointi, angstaus ja pienoinen fluffy
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
Yhteenveto: A.K.A 3 kertaa kun James hylkäsi Lilyn
Varoitukset: Huumeet
A/N: Tekipä mieli vähän tunnelmoida
Osallistuu haasteisiin 3 kertaa kun…, Sana/kuva/lause kuvalla
x, FinFanFun1000 sanalla kolme, ficlet300 sanoilla seepia, musiikki ja numerot
SeepiaaPeltoja, pelkkiä peltoja, keltaisia ruoholäikkiä ja hiekkatien tomua, joka pöllyää niin, ettei takaikkunasta näe ulos. Radiosta soi sama country-biisi, joka tuli kaksi tuntia sitten aikaisemminkin. Se on sellainen biisi, joka kuulostaa etäisesti joltain tutulta, vähän niin kuin entisen tyttöystävän käyttämä hajuvesi.
”Minne me mennään?”
Kuskin katse on myrskyinen, eikä hän vastaa. Tomu on sakeampaa. Aurinko paistaa horisontin takaa ja maailma on täynnä seepiaa.
Preeriassa on kylmä, koska on talvi, mutta autossa on lämmintä.
Auton jalkatila on täynnä tyhjiä muovipulloja, eväspatukan kuoria ja pikaruokalaketjujen ruskeita paperipusseja. Vasta kun tienposkesta löytyy kämäinen motelli, jossa on baari, kovia kokenut lava-auto saa viimein ansaitut yöunensa.
Olutpulloja kasaantuu kahdenistuttavaan pöytään lähes elettyjen vuosien verran ja James huutaa, ettei aio koskaan mennä takaisin.
Sirius tuhahtaa niin, että pöydältä kierähtää alas pullo jos toinenkin.
”Sinä haluat kuitenkin mennä takaisin, myönnä se.”
”En halua. Lily olkoon Ruikulin kanssa. En halua takaisin”, James vastaa, mutta välttelee toisen katsetta. James ei ole koskaan osannut katso Siriusta silmiin valehdellessaan.
”Haluat.”
”En halua.”
James nostaa viimein ärtyneen katseensa toiseen ja ottaa nyrkkinsä Siriuksen paidan etumusta. Lisää seepianvärisiä olutpulloja kierähtää lattialle, mutta baarissa on hämärää, eikä kukaan katso nurkkapöytää.
”En halua”, James väittää yhä vaan, itsepäinen kun on.
Sirius kohottaa kulmaansa. ”Mikset?”
James vastaa vetämällä toisen suudelmaan ja loputkin pullot kierivät alas pöydältä.
Aamulla James on poissa ja motellihuoneen lipaston päällä ovat avaimet ja huoltoaseman kuitin taakse raapustettu anteeksipyyntö.
SinistäLava-auto vaihtuu moottoripyörään, koska James on
naimisissa, eikä tule enää vetämään häntä keskellä yötä pikareissulle preeriaan. Sirius viipyy preeriassa yksin. Ja Nevadassa ja Siperiassa ja kaikkialla muissa paikoissa, joissa saa olla niin yksin, ettei tarvitse puhua kenellekään viikkoihin.
Siriusta naurattaa, kun toinen huomauttaa, että Remus on heistä neljästä aina ollut se
yksinäinen susi ja nyt Sirius on se, joka matkustaa ympäri maailmaa hukkuakseen siniseen suruun, nähdäkseen
ei mitään ja ollakseen yksin. Kun Sirius tajuaa, että se
toinen ei ole kukaan vaan pelkkä persoonallistunut alitajunta, hän tajuaa, että on aika palata kotiin ja lopettaa vihaisen metallimusiikin kuunteleminen moottoripyöräkypärän stereoista.
Ja kun hän näkee Jamesin, hän toivoo, että voisi vetää päähänsä kypärän ja antaa musiikin hukuttaa ajatukset.
James näyttää vanhemmalta, ei enää siltä villiltä pojanklopilta, joka hankkii sinisen kalatatuoinnin hauikseen ja poistattaa sen seuraavana viikkona, vaan ukkomieheltä, joka työskentelee jossain pankissa ja käyttää arkipäivinä pukuja. Hiuksetkaan eivät sojota enää joka suuntaan, vaan on pakotettu tiukkoihin, siisteihin, normien mukaisiin raameihin.
”Et ole tosissasi. Geeliä?”
James naurahtaa ja on jo nostamassa kättään hiuksiensa sekaan tehdäkseen sen niin umpijamesmaisen liikkeen, mutta pysäyttää sitten kätensä ja laskee sen alas.
”Tykkäätkö?”
”En sitten yhtään.”
He päätyvät baariin, vaikka Sirius ei halua. Se on liian vaikeaa, liian tuskallista olla toisen lähellä ja tuntea ne sielua polttavat tunteet, kun toiselle se on vain leikkiä. Sinisten ja violettien valojen välkkyessä on silti liian helppoa olla yhdessä, se tuntuu kuin hengittämiseltä ja Sirius tajuaa, ettei hän ole hengittänyt sitten preerian.
”Eikö Siperiassa ollut kylmä?” James kysyy ja haroo hiuksiaan, on täysin unohtanut hiuksia rajoittavan geelin.
Sirius kohauttaa olkapäitään. ”Oli kesä. Preeriassa oli kylmempää.”
Ehkä olen turta sisältä ja ulkoa, koska maailmani vuodenajat ovat päälaellaan.Ja etäisyys tuntuu vielä vaikeammalta, kun Jamesin kasvoille muodostuu varjo, vuosien paino, syyllisyys ja huulet paljastavat sen salaisuuden, jonka Sirius tiesi jo kauan ennen kuin se edes alkoi: pikkuporvarillinen unelmaelämä tuntuu vankilalta.
Sitten Sirius tunteekin jo Jamesin kädet vyötärönsä ympärillä, kun yhdelle tarkoitettu moottoripyörä kantaakin kaksi. Sinimustalla yötaivaalla lentäessä kohti kuuta ja miljoonia tähtiä, on vieläkin kylmempi kuin preeriassa ja Siperiassa yhteensä, mutta samalla polte sisällä riittää lämmittämään kummankin kohmeiset sormet.
Ja muutaman pilvilinnoissa eletyn päivän jälkeen James palaa kotiin, koska vaimo on raskaana.
Sateenkaaren värejäKolmas kerta toden sanoo, mutta Sirius on aina vihannut numeroita, lukuja ja laskemista. Hän haluaa elää vapaata elämää, olla huolehtimatta numeroista, ennakkoluuloista ja siteistä, jotka pakottavat jalat kiinni maahan ja kädet selän taakse. Ehkä liikaakin, koska jossain voi tosiaan olla vapaa kaikesta maallisesta. Siinä maailmassa, jossa värejä on kaksisataamiljoonaa enemmän ja silmien edessä näkyy toisenlainen taikamaailma kaksikymmentäneljäseitsemän.
”Olen etsinyt sinua.”
”Painu vittuun”, vastaa ääni, joka ei kuulosta tutulta edes sen omistajan mielestä.
”Luulin… että olet kuollut.”
”Välittäisitkö?”
”Tietysti.”
Silmät näkevät kaksi päätä, joista kasvaa sateenkaaren värisiä kukkia ja kaikkea kaunista. James on kaunis, tuttu ja turvallinen ja Siriuksen pää vaipuu vasten toisen rintakehää ja hänestä tuntuu, että tähän hän on valmis kuolemaan. Tässä on hyvä.
”Jää…”
”Minä jään. Mutten tänne”, pehmeä ääni sanoo ja sitten Sirius herääkin jostain muualta ja oksentaa sisuksensa ulos seuraavan kolmen viikon aikana.
Kun Jamesin kasvoista ei enää kasva sateenkaaren värisiä kukkia ja kaikkea kaunista Sirius tapaa ensi kertaa Harryn, pienen, punaisen rääpäleen, joka on ollut maan päällä vähemmän aikaa kuin Sirius on ollut ilman huumeita. Silloin Sirius ei enää ole vihainen Jamesille, sillä hän rakastaa aivan suunnattomasti tuota pientä Jamesin kopiota, jota ei olisi olemassa, ellei James olisi aina lähtenyt.
”Minä haluaisin, että olisit läsnä Harryn elämässä.”
Sirius naurahtaa. ”Älä viitsi James. Lilykö suostuisi siihen? Kai hän tietää mistä sinä raahasit minut ulos vasta vähän aikaa sitten?”
”Minä luotan sinuun”, James sanoo silmissä jotain sellaista, jota Siriuksen laskutaidot eivät osaa yhdistää kokonaiseksi sanaksi – tai ehkä osaavat, mutteivat voi antaa sitä toivoa, joka polttaa sieluun reiän.
James koskettaa Siriuksen olkaa ja sillä hetkellä he näyttävät perheeltä: Sirius, James ja Harry.
Sirius kavahtaa kosketusta ja ojentaa lapsen takaisin. ”Aiotko sinä taas rikkoa minut?”
James laittaa Harryn kehtoon nukkumaan. Silmissään anteeksipyyntöä hän koskettaa uudestaan, eikä Siriuksella ole tahtoa säikkyä kosketusta. ”Minä jään. Haluan jäädä.”
Sirius tuhahtaa, mutta James ei anna toisen vältellä katsetta vaan koskettaa leuan alapintaa. ”Lily tietää kaiken. Hän ymmärtää.”
”Hän ymmärtää… mitä? Että teillä on yhteinen lapsi ja minä olen ikuisesti kolmas pyörä?”
”Hän ymmärtää, etten voi jatkaa elämää, jossa joudun valehtelemaan itselleen… koska hän tuntee samoin.”
Siriuksen otsa rypistyy. ”Kalkaros?”
”On mahdollista rakastaa useaa samaan aikaan”, James sanoo, on päästänyt irti vanhojen aikojen kaunoista… on kai ollut pakko. Sirius tajuaa, että paljon on tapahtunut sillä aikaa, kun hän on ollut poissa. Elettyään maailmassa, jossa kaikki on epäluonnollisen ihanaa hän ei osannut kaivata oikeaa maailmaa, jossa kaikki voisi olla luonnollisen ihanaa. Sellainen on aina tuntunut liialta toivekuvitelmalta, joltain sellaiselta, johon hänellä ei ole oikeutta.
Sirius katsoo kehtoa, jossa nukkuu lapsi, jolla ei ole mitään käsitystä siitä miten sotkuinen maailma on. ”Hänestä tulee onnekas lapsi. Kun on niin paljon vanhempia.”
”Niin tulee”, James sanoo ja kietoo kätensä Siriuksen ympärille.
Siinä hetkessä on jotain maagisempaa kuin mitä Sirius on ikinä ennen elämässään kokenut. Se on lupaus, jonkalaista hän ei ole koskaan ennen saanut tai ymmärtänyt haluavansa. Hänen vapautta janoava sielunsa ei huudakaan enää yleensä kuumaan preeriaan ja kylmään Siperiaan, joissa vuodenajat ovat hänen vieraillessaan päälaellaan. Hän haluaa tänne, jossa kaikki on sateenkaaren väristä, luonnollista ja oikeaa.
