Title: Paremman puolen enkeli
Author: Parisade
Genre: en tiedä mikä tämä on
ei ihan angstia, mutta toisaalta ei paljon puutukaan
Rating: K-11
Warnings: itsemurha
Summary: minä istun maailman reunalla
A/N: en ole tainnut mitään orginaalituotostani ennen julkaistakaan :p Anyways, tämä oli alun perin runo, mutta koska en osaa kirjoittaa runoja ja koska halusin tämän tunnelman silti paperille, kirjoitin tämän. Palaute on tietysti tervetullutta ja toivottua.
Paremman puolen enkeliMinä istun maailman reunalla.
Pidän kiinni heiveröisillä sormillani, liian empivänä päästämään irti, liian typeränä pelkäämään. Kukaa ei näe kuinka lakka sormissani on helmiäistä ja hohtavaa, minä pukeuduin kuolemaan ja minä olen yksin. Taivaalta tippuu värikästä vettä, tämä tunnelma on todellinen ja osa meistä on mennyttä. Joidenkin tarkoitus on vain lähteä, sillä elävätkin voivat muuttua aaveiksi, jos he eivät koskaan siirry eteenpäin.
Minä olen mielessäni jo siirtynyt. Olen kuvitellut viimeisen päivän miljoonaan kertaan eikä se voisi olla kauniimpi. Horisontissa on sateenkaari ja sen suurempi peilikuva; tämä on täydellinen päivä elää, mutta vielä parempi kuolla. Jokainen meistä toivoo, että voisi lähteä ilman kipua, surua ja maailmantuskaa; minä valitsen hetkeni itse, sillä minä olen kultaa, hopeaa, huurrepölyä; minun mekkoni on valkoinen ja vereni kuuma.
Alhaalla pallot pujottelevat katukäytävillä. Kukaan ei ole jättänyt yksiväristä sateenvarjoaan kotiin. Jos minä en olisi tässä, niin olisin varmaan tuolla, pilaamassa tuota sovinnaista kaavaa omilla vihreillä ja pinkeillä raidoillani, mutta ei, eivät tähän maailmaan kuulu ne, joiden varjoissa on värejä. Yhdellä värillä eletään, kerran tässä vain eletään, ollaan yhtä eikä kahta. Ei koskaan kolmea. Minä olen jokainen.
”Saatana!” Joku elämäänuskoja huutaa ja kaksikymmentä metriä minun alapuolellani väki kääntyy katsomaan. ”Katolla on tyttö!”
Minä nauran maailman reunalla.
Kalpeat varpaat potkivat tyhjää ilmaa kun alla ei ole mitään ja minä lennän. En ole ikinä ollut näin korkealla, en näin matalalla myöskään, ylhäällä on tuli joka tottelee nimeä aurinko ja alhaalla vain mustaamustaamustaa kiveä ja katua, minä olen huipulla ja minä rakastan. Muut eivät näe samaa kuin minä, eivät tätä toista puolta. Täällä maailma ei ole vääristynyt ja valheellinen; täällä olen vain minä ja minä olen kaikkea.
Kontrasti on tärkeintä kaikessa.
Varjot ovat pienimmillään ja kai se on aina niin että harvinainen herättää himoa. Hulluja ovat ne, jotka tyytyvät tavalliseen ja luulevat pärjäävänsä, minä mieluummin kuolen, hei, katsokaa minua. Minä liidän maailman reunalla ja vaara saa siipeni säihkymään, minulla on vähän erikoinen tapa elää ja minä olen maailman onnellisin. Raavin hiekkaa tiiliskiven pinnalta ja tiputan sen tanssimaan tyhjyyteen. Lentorata kiertyy spiraaliksi.
Piipaa, piipaa, valot välkkyvät sinisinä. Korvissa kuiskii tuuli eikä sen pehmeä ääni jakele neuvoja. Se ei sano hyppää, se ei myöskään käske siirtymään. Tuuli on ystävä. Sillä on enemmän silmiä kuin ihmisillä yhteensä, se tietää mitä minäkin, mutta ei tunnusta totuuksia. Minä saan olla minä. Minä saan itkeä jos tahdon. Minä saan pudota kun haluan.
Matalammasta tornista olisin jo hypännyt.Minä huudan maailman reunalla.
Kuutamo kiertää kehää ja minä sen mukana. Auringolla on eri aika ja paikka ja minun sormeni ovat väsyneet. Päästää irti, päästääkö, ränni alkaa olla liukas. Minulla on seuraa, mutta he eivät lähesty, minä varoitin eikä kukaan ymmärrä. Pimeä on aina kauneinta silloin kuin se vasta nousee, hiipii hiljaa, valloittaa varoen. Minun kirjavassa varjossani oli kaikki värit, jopa musta.
Kaunein on kokonaisuus, tiedättehän.”Henriikka”, ystävällinen sinipukupoliisi sanoo lempeästi ja tunteella. ”Usko minua, ei ratkaisu täältä löydy. Astu kauemmas reunalta.”
Mutta reuna on ratkaisu, joka melkein huutaa että tule tänne ja ota mitä tarvitset. Ne ihmettelee kun minä hymyilen ja nousen seisomaan. Minä olen yhtä normaali kuin hyytävät huudot ihmisten päiden sisällä, minä olen kaikkea sitä, mitä maailma on täynnä ja silti kukaan ei näe. Elämä on tappava ja se tulee ja menee; joskus on aika poistua, eikä esirippu olekaan aina tumma.
Levitän käteni yhtä leikkisän iloisesti kuin joskus lapsena, melkein kymmenen ihmistä tuijottaa, eikä sateenkaari vieläkään haihdu pois.
”Tervetuloa taivaaseen.”
Minä lennän.
Maailman reunalla.
