Kiitos kommenteista!!!!
On kestänyt taas melko kauan tässä luvussa koska on ongelmia ton netin katkeemisen kanssa
Luku19. Hämmennystä kierteelläBPOV"Sinä haluat puhua? Minulle?" katsoin hänen kullanruskeisiin silmiinsä, yrittäen nähdä jos hän teki yhden hänen epätavallisista sarkastisista kommenteistaan. Mutta kaikki mitä näin oli onnellisuus, jonka olin nähnyt jo aikaisemmin. Hän nyökkäsi kevyesti kysymykselleni, hymyillen.
"No okei, luulen..." sanoin, epävarmana mitä hän oikein halusi. Kun vastasin, hänen kasvonsa piristyivät. Älä viitsi, minä vastasin vain hänen kysymykseensä, ei ole mitään syytä olla kuin lapsi jouluaamuna.
"Hyvä, tuletko mukaani?" hän kysyi, ojentaen kättään minulle, ja odottaen että ottaisin siitä kiinni. Ojensin varovasti kättäni, ja otin siitä kiinni. Silloin tapahtui jotain uskomatonsa, jonka muistaisin lopun ikääni. Nopealla liikkeellä, Smith oli ottanut käteni, ja vetänyt minut selkäänsä, ottaen minut reppuselkään. Sitten hän laittoi käteni naamalleen, ja... haistoi sitä? Vakavasti, oliko hän pilvessä tai jotain? Hän mumisi jotain hiljaa, liian hiljaa minun kuultavakseni.
Ennen kuin pystyin kysymään mitä hän sanonut, hän teki jotain hämmästyttävää; hän alkoi juosta. Se ei oikeastaan ollut jouksemista, ennemmänkin kuin 'hups-työnsin-pääni-ulos-lentokoneen-ikkunasta' tunne. Metsä humahti ympärillämme vihreänä sohjona, en pystynyt erottamaan mitään. Kaikki mitä tunsin oli Smith juoksemassa, hänen jalkansa liikkuivat epäinhimillistä vauhtia allani, hänen hengityksensä oli tasaista. Vauhti sai minut huimaamaan, joten hautasin kasvoni hänen olkapäähänsä, sulkien silmäni. Tunsin miten tuuli puhalsi voimakkaasti ympärilläni, mutta äkkiä se pysähtyi. Avasin hitaasti silmäni.
"Olemme täällä", hän sanoi, koskettaen taas kättäni. Hän päästi irti jaloistani, ja minä hyppäsin pois hänen selästään, tunsien itseni tokkuraiseksi sen jälkeen... mitä oikein tapahtui? Ehkä minä löin pääni ja kaaduin maahan. Tämä on vain unta, eikö niin? Tarkoitan, mitään tällaista ei vain tapahdu...
Minulla ei ullot aavistustakaan missä olimme, paitsi jossain metsässä. Kala seisoi parin askeleen päässä minusta, selkä minuun päin. Hän seisoi täysin liikkumatta, näyttäen patsaalta. Hänen tummat, kiharat hiuksensa liikkuivat heikossa tuulessa. Sitten hän kääntyi minuun päin. Hänen kasvonsa olivat nyt haudanvakavat, kaikki aikaisempi ilo oli poissa. Sitten hän alkoi puhumaan. Se ei kuulostanut häneltä, se kuulosta aivan liian kauniilta ollakseen hän.
"Olen mahdottoman nopea, ja vahva. Ihoni on kalpean valkea ja jääkylmä. Silmäni vaihtavat väriä, ja joskus puhun kuin olisin eri ajalta. En koskaan syö, enkä juo mitään-" hän aloitti, mutta minä keskeytin hänet, suuni puhui kuin itsestään.
"Kylläpäs", sanoin ja puristin käteni suuni päälle, katuen välittömästi sanojani. Hän kurtisti kulmiaan ja alkoi kävelemään ympärilläni.
"Enpäs."
"Kylläpäs. Joit todella paljon alkoholia ensimmäisenä päivänä kokolla, muistatko?" sanoin, punastuen syvän punaiseksi. Hän kurtisti otsaansa, ja sitten hän virnisti hetken.
"Ai niin", hän sanoi, muistaen. Sitten hänen kasvonpiirteensä muuttuivat taas, ja hän muuttui kylmäksi ja tunteettomaksi ja jatkoi kävelemistä. "Joka tapauksessa, en syö tai juo
normaalisti mitään, enkä koskaan mene auringonvaloon", hän oli nyt takanani ja siirtyi lähemmäs selkääni, pystyin tuntemaan hänen hengityksensä niskassani. "Sinun täytyy tietää mikä olen", hän kuiskasi korvaani, saaden kylmät väreet käsiini, ja saaden minut vapisemaan hieman.
Tietää mikä hän on? Se juttu nopeudesta oli totta, olin hemmetti hänen reppuselässään kun hän juoksi super kovaa. Super vahva, en tiedä. En ole nähnyt hänen tekevän mitään sellaista, kuten nostamassa autoa päänsä yläpuolelle, tai liiskamassa puita paljailla käsillä... hän on kalpea, mutta olen aina ajatellut että se johtuu siitä että hän on allerginen auringolle, tai albiino, tai jotain. Ja hän koskettanut minua vain pari kertaa, ja kyllä, hänen ihonsa oli silloin kylmä... en oikeastaan ole huomannut hänen silmiensä vaihtavan väriä, mutta hei, kuka tietää? Mutta entä se että hän puhuisi kuin olisi menneiltä ajoilta? Mitenköhän ihmiset puhuvat tulevaisuudessa... mutta hän tosiaankin joi kokolla. Ja se juttu auringosta, en tiedä, hänhän on matikanopettajani! Sitä paitsi, auringon paiste Forksissa, on sama kuin joulupukin vierailu heinäkuussa, ei mahdotonta, mutta todella,
todella harvinaista.
Mutta minun pitäisi tietää mikä hän on, mitä hän tarkoittaa? Missään mitä hän sanoi ei ollut järkeä. Luulen että minä
todella kaaduin, kun hän toi minut tänne. Mutta mikä hän voisi olla? Odotas... taidan tietää... ehkä...
"Öh... olet huumeiden käyttäjä?" kysyin, me molemmat pystyimme kuulemaan epävarmuuteni. Hän nauroi pehmeästi korvaani, pitäen minua luultavasti hauskana.
"Ei, en ole huumeiden käyttäjä", hän sanoi, ja lopetti nauramisen, odottaen minun arvaavan uudestaan. Aloin miettimään kaikkia mahdollisia asioita mitä hän voisi olla, mutta sitten, keksin toisen arvauksen.
"Tiedän mikä olet."
"Sano se, ääneen. Sano se", hän kuiskasi voimakkaasti. Otin syvään henkeä ennen kuin vastasin hänelle.
"Homo."
"Mitä? En ole homo! Mikä saa sinut ajattelemaan niin?" hän sanoi, kävellen ympäri, jotta näkisi kasvoni. Kohautin olkapäitäni.
"En tiedä... käyttäydyt tavallaan naisellisesti... johtuuko se siitä, että olet oikeasti nainen?" kysyin, täysin arvaten.
"Ei! En ole nainen! Voin antaa sinulle vihjeen; en ole ihminen", Kala sanoi, näyttäen hieman vittuuntuneelta tämän astisista arvauksistani. Kala ei ole ihminen... hei! Nyt taidan tietää!
"Oletko merenneito?" kysyin yllättyneenä, katsoen hänen kalanaamaansa. Tarkoitan, se voisi olla mahdollista; hän näyttää niin paljon kalalta...
"EI, EN OLE MERENNEITO! OLEN VAMPYYRI!" hän huusi minulle, menettäen kokonaan malttinsa. Katsoin häneen, kurtistaen kulmiani.
"Vampyyri?" kysyin, uskomatta häntä. Hän ei oikein sopinut kuvaukseen vampyyrista...
"Kyllä, vampyyri. Oletko peloissasi?" hän kysyi, ääni tiheänä tunteesta jota en tunnistanut.
"
Oikeasti? Vampyyri?" kysyin, ohittaen hänen kysymyksensä. "Eikö vampyyrien ole tarkoitus olla, tavallaan, todella hyvän näköisiä?"
"Mitä? Ajattelet että olen ruma, niinkö? Enkö ole 'todella hyvän näköinen'?" hän kysyi, näyttäen kerta kaikkiaan hämmentyneeltä.
Et. "Kyllä", valehtelin, mutta onneksi et kuullut erittäin isoa, paksua valhetta... niin paljon. Hän hymyili vastaukselleni ja siirtyi lähemmäksi minua, mutta pysäytin hänet ennen kuin pystyi koskettamaan minua, pitäen käsiäni ylhäällä protestina.
"Odota, jos olet vampyyri, mitä sinä
syöt?" kysyin, ja ensimmäistä kertaa sinä iltapäivänä, tunsin pelkoa. Hän pysähtyi, hänen hymynsä haihtui, ja hän katsoi silmiini.
"Syön eläimiä, en ihmisiä", hän sanoi ja sitten hän hymyili uudestaan. "Se on yksi sisäpiirin vitseistäni; olen sellainen jota sinunlaisesi kutsuisi vegetaristiksi."
"Sisäpiirin vitsi... kenen kanssa?" kysyin.
"Oi, itseni vain. Olen matkustellut yksin monia vuosia, ja suunnilleen viisi vuotta sitten päätin muuttaa tänne", hän sanoi, kuulostaen alussa hieman surulliselta. Hänen sanansa saivat toisenkin kysymyksen pulppuamaan huulilleni, enkä pystynyt pysäyttämään sitä ajoissa.
"Miten vanha sinä olet?" kysyin, katuen sitä, mutta samaan aikaan olin iloinen että kysyin.
"No, olen 25", hän sanoi virnistäen. Nostin kulmakarvaani.
"Kuinka kauan olet ollut 25?" kysyin häneltä.
"Suunnilleen 451 vuotta", hän sanoi ja kohautti olkapäitään. Tuijotin häntä suurin silmin.
"Olet ollut... 25... 451 vuotta..." onnistuin kähisemään.
"Kyllä. Synnyin Italiassa vuonna 1533. Kun täytin 25, vuonna 1558, vampyyri nimeltä Luigi muutti minut. Luigi oli uusi tulokas pienessä kylässämme. Meistä tuli ystäviä, ja yhtenä päivänä, hän kertoi minulle salaisuutensa. Sitten hän muutti minut vahingossa. Ikävä kyllä, hän kuoli 300 vuotta sitten. Joka tapauksessa, siitä lähtien olen ollut yksin, matkustellen paikasta toiseen, maasta maahan", hän lopetti.
"Vau... oliko hänen nimensä oikeasti Luigi?"
"Kyllä oli", Smith sanoi ja naurahti.
"Oikeasti? Oliko hänellä myös Mario niminen veli?" kysyin sarkastisesti. Hän nauroi.
"Ei ollut. Hitto, minä todella vihaan sitä peliä..." hän sanoi, mumisten viimeisen osan enemmän itselleen.
"Ja sinä luulet että minä uskon tämän?" kysyin nyt.
"No miten minä voin vakuuttaa sinut?" hän kysyi, näyttäen siltä kuin hänellä olisi hauskaa.
"Missä me olemme?" kysyin, katsoen ympärilleni.
"45 minuutin päässä mökeistä", hän vastasi, hymyillen hieman.
"Sanoit aikaisemmin olevasi supernopea, joten voitko juosta takaisin mökkini luo ja hakea takkini?" kysyin, epäillen vahvasti että hän tulisi takaisin pitkään aikaan. Mutta hän vain virnisti ovelasti ja nyökkäsi.
"Tulen takaisin kolmen minuutin päästä", hän sanoi, ja silmän räpäyksessä, hän oli poissa. Katsoin ympärilleni, mutta hän ei ollut siellä. Mitä jos vain kuvittelin kaiken? Mitä jos olen tullut hulluksi ja Smith on vain yksi hulluista kuvitelmistani? Niin se luultavasti oli.
Istuin alas maahan ja suljin silmäni, leväten ja toivoen että heräisin minä hetkenä hyvänsä mökistäni, omasta sängystäni. Ei, jopa parempaa olisi herätä omasta sängystäni kotoa. Huokaisin. Koti... vedin polveni rintaani lepuutin päätäni niiden päällä, sulkien silmäni ja kuvitellen miten mukavaa olisi olla kotona, eikä täällä metsässä, retkeillen luokkani kanssa. Ajauduin hitaasti unelmaani, ja lepuutin päätäni polvillani, nauttien hetkestä. Mutta yhtäkkiä, uneni keskeytti äkkinäinen paino olkapäälläni. Nostin päätäni, ja näin Mr. Smithin iloisen naaman, kun hän antoi minulle takkini.
"Minähän sanoin sinulle että se kestää vain kolme minuuttia", hän sanoi ovelasti ja vinkkasi silmää. Minun houkutti kertoa hänelle etten ollut ottanut aikaa, mutta tajusin että siinä tapauksessa minun pitäisi odottaa uudestaan, joten suljin suuni ja annoin hänen puhua.
"Joten, juoksin mökillesi ja hain takkisi kolmessa minuutissa. Oletko jo vakuuttunut?" hän kysyi.
"Öh, en. Entä se, että olet supervahva?" kysyin, vakuuttumatta. Hän hymyili Smith-hymyään, ja kääntyi ympäri. Sitten hän tavallaan katosi, ja ilmestyi parin metrin päässä siitä missä hän seisoi aikaisemmin. Hän laittoi molemmat kätensä isolle männylle, ja alkoi nostaa sitä ylös. Kolmessa sekuntissa hän nykäisi puun maasta ja kääntyi minuun päin, virnistellen. Silmämme kohtasivat hetkeksi, ja sitten hän kääntyi ja otti ison männyn toisella kädellä ja heitti sen kuin keihään, kauas metsään. Tuijotin ihmeissäni kun mänty osui maahan parin sadan metrin päähän siitä mistä hän oli heittänyt sen. Sitten hän kääntyi minuun päin ja äkkiä hän seisoi taas edessäni.
"Okei, olet siis supernopea-ja vahva, uskon sinua. Mutta se ei todista että olet vampyyri", sanoin. Hän oli juuri sanomassa jotakin kun huomasin jotain hänen takanaan.
"Entäs tuo?" sanoin ja osoitin sitä. Hän rypisti otsaansa ja kääntyi katsomaan mitä tarkoitin. Parin metrin päässä, parin puun vieressä oli kohta jossa auringon valo heijastui yhteen kohtaan. Osoitin sitä ja sanoin.
"Jos olet vampyyri, et voi seisoa auringon valossa. Todista se", sanoin. Hän kääntyi katsomaan minua huvittuneena.
"Eikö tämä ole kuin vanha noita-teoria? Kuin heittäisit naisen veteen kädet ja jalat sidottuina ja katsoit jos hän hukkui. Jos ei, hän oli noita. Eikö tämä ole sama asia? Ajattelet normaalia myyttiä-"
"Myyttiä?" kysyin rypistäen otsaani.
"Kyllä, myyttiä. Etkö ajattele sitä jos-vampyyrit-menevät-auringon-valoon-he-muuttuvat-tuhkaksi-myyttiä?"
"Kyllä", sanoin hitaasti, punastuen hieman.
"No kuten sanoin, se on myytti."
"Mutta jos se on myytti, miksi et voi mennä auringon valoon?" Kysyin hämmentyneenä.
"No... ihmiset tietäisivät että olemme erilaisia", hän sanoi hitaasti.
"Mitä tarkoitat 'erilaisella'? Näytä", sanoin ja osoitin kohtaa johon aurinko paistoi. Hän nyökkäsi, lähti kävelemään auringon valoon, ja alkoi avaamaan paitansa nappeja. Kurtisitin kulmiani, ymmärtämättä miksi hän teki niin, mutta sain pian vastauksen. Kun hän astui auringon valoon, hän alkoi kimaltamaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja näin miten hänen ihonsa säihkyi kuin timantti auringossa. Tuijotin hämmästyneenä, nähden hänet todella... kiiltävänä.
"Tuo on niin... kaunista", mumisin, ajatellen ettei hän kuulisi. Mutta hän kuuli. Hän nauroi minulle ja napitti paitansa, virnistellen korvasta korvaan.
"Luulin että tiesit vampyyrien olevan komeita."
Hengähdin yllätyksestä ja kurtistin otsaani.
"Onko vampyyreillä myös superkuulo?" kysyin, tietäen vastauksen valmiiksi, mutta minun piti silti kysyä.
"Kyllä, eikä näköaistimmekaan ole kovin huono", hän vitsaili ja käveli luokseni, astuen pois auringon valosta. Samalla hänen ihonsa kiilto katosi ja siitä tuli taas normaali valkoinen.
"Oletko sinä
nyt vakuuttunut?" hän kysyi. Ravistin hitaasti päätäni. Olin vakuuttunut siitä etä hän oli friikki, mutta
vampyyri? En tiedä. Hän huokaisi, käveli luokseni ja otti minut syliinsä. Tuntui siltä kuin kivi olisi halannut minua. Hänen rintansa tuntui kovalta ja hän oli todella kylmä. Jep, kuin halaisi kylmää patsasta.
"Näetkö? Olen kova kuin kivi. Olen kylmä, kylmämpi kuin ihmiset. Ja kuuntele, mitä kuulet?" hän kysyi ja piti minua hellästi sylissään. Ja minä kuuntelin, mutta ainut ääni minkä kuulin oli hänen hengityksensä.
"Sinulla ei ole pulssia, sydämesi ei lyö", sanoin säikähtäen.
"Ei, se on kuollut kuin kivi, ja on ollut 451 vuotta", hän sanoi hellästi ja irrotti hieman otettaan minusta jotta voisin katsoa häneen. Hengähdin kun katsoin hänen silmiinsä. Välittömästi hän jännittyi ja päästi minusta irti.
"Silmäsi vaihtavat väriä..." sanoin ja tuijotin häneen, lumoutuneena. Hänen tummanruskeat, melkein mustat silmänsä katsoivat minua nälkäisinä. Sitten hän sulki ne ja hieroi ohimoitaan. Hetken päästä, hän lopetti ja avasi taas silmänsä. Tällä kertaa ne olivat lempeät ja lämpimät, mutta silti tummat kuin yö.
"Olen pahoillani, mutta sinä tavallaan tuoksut hyvältä..." hän sanoi ja virnisti minulle. Katsoin häneen hetken kurtistaen otsaani, mutta sitten ymmärsin mitä hän tarkoitti.
"Ai, sinä tarkoitat vertani, eikö niin?" kysyin, katsoen hänen silmiinsä. Hän nyökkäsi virnistellen. Jossain syvällä aivoissani, jokin kertoi minulle että tämä oli todella sairasta ja häiritsevää, ja että otin tämän kaiken aivan liian rauhallisesti. Jos olisin fiksu, olisin kuunnellut sitä ääntä, mutta sanotaan vain että olen erittäin tyhmä.
"Uskotko minua
nyt?" hän kysyi neljännettä kertaa, hymyillen minulle.
"No... ehkä", sanoin kurtistaen otsaani ajatukselle.
"Ehkä? Miten voit olla uskomatta minua! Heitin männyn paljailla käsillä! Miten voit olla uskomatta?" hän kysyi, kuulostaen hieman ärsyyntyneeltä. Katsoin hänen silmiinsä ja päätin kertoa totuuden.
"No jos näytät minulle torahampaasi, niin uskon sinua."
Hän alkoi nauraa. Minä seisoin siinä hämmentyneenä, ja odotin kunnes hän lopetti nauramisen, missä kesti jonkun aikaa. Mutta kun hän lopetti nauramisen, hän alkoi selittämään.
"Stacy, ei meillä ole torahampaita", hän sanoi hymyillen. Silmäni suurenivat.
"Sinulla ei ole torahampaita! Mutta sehän on koko juttu vampyyrina olemisessa! Sinulla on torahampaat jotta voit metsästää ihmisiä ja eläimiä ja juoda heidän verensä, kaikkihan sen tietävät!" minä huudahdin. Hän puisteli hitaasti päätänsä ja hymyili minulle kirkkaasti, näyttäen samalla valkoiset hampaansa. Ja niinkuin hän sanoi; hänellä ei ollut torahampaita, vain supervalkeat hampaat. Hän lopetti hampaat paljastavan hymyilemisen ja katsoi minua silmiin.
"Meillä ei ole torahampaita, mutta meillä on todella terävät hampaat", hän sanoin. Nyökkäsin vastaukselle. "Ne saattavat näyttää harmittomilta, mutta niillä voi leikata puhdasta terästä."
"Puhdasta terästä?" ihmettelin.
"Kyllä, puhdasta terästä. Pyydän, kerro minulle että olet nyt vakuuttunut. Sinun
täytyy uskoa että olen vampyyri", hän aneli. Mietin sitä. Näin hänen heittävän puun kauas paljailla käsillään; hän pystyi juoksemaan 45 minuutin matkan kolmessa minuutissa. Hänellä on superkuulo- ja näkö, hän kimaltelee auringonvalossa, eikä hän syö tai juo mitään, hänen ihonsa on supervalkoinen ja kylmä kuin jää, eikä hänellä ole sydämmenlyöntiä, ja hän voi purra hampaillaan puhdasta terästä, unohdinko jotain? Mutta onko hän vampyyri? Odotas, muistan jotakin.
Takauma *swoosh*Olin melkein ruokapöydillä, kun joku pysäytti minut.
"Voi armas Stacy, mitä sormellesi on tapahtunut?" Kala kysyi, ja katsoi minuun huolestuneesti.
"Minun nimeni on Bella, ja rotta puri sormeani", sanoin ärsyyntyneenä.
"Ai, no tule kanssani, niin voin laastaroida sinut", hän sanoi ja hymyili, mutta se näytti teennäiseltä.
"Se on okei, kyllä minä pärjään", sanoin ja yritin liikkua, mutta hän pysäytti minut.
"Minä vaadin", hän sanoi ja hymyili teennäistä hymyään uudelleen.
"O...kei?" sanoin, mutta se kuulosti enemmänkin kysymykseltä, kuin vastaukselta. Hän raahasi minut keittiön suuntaan ja meni lavuaarin luo.
"Pese se ja heitä tuo nenäliinä pois. Tulen heti takaisin, käyn vain hakemassa laastarin", hän sanoi ja katosi ovesta. Tein mitä käskettiin ja odotin häntä. Hän tuli nopeasti takaisin.
"Ole hyvä rakas", hän sanoi, ja antoi minulle laastarin.
"Ai, kiitos... odota, mitä?"
Mitä?
Mitä?
Mitä?Takauman loppu *swoosh*Juuri niin! Hän sai hepulin kun olin viiltänyt sormeni ja kutsui minua rakkaaksi... Joka tapauksessa, oliko hän epämukava vereni takia?
"Ka- Mr. Smith, kun rotta puri minua pari päivää sitten, olitko epämukava vereni takia?" kysyin häneltä. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi.
"Kyllä olin. Se oli veren takia. Kun haistoin ensikertaa veren, tulin todella huolestuneeksi; tunnistin hajusi ja ajattelin että olet vakavasti vahingoittunut", hän sanoi ja hänen hymynsä hyytyi, jättäen hänet vakavaksi. Katsoin häneen, matikan opettajaani, joka ilmeisesti oli vampyyri. Kysymys ilmestyi päähäni, ja ihmettelin miten en ollut ajatellut sitä aikaisemmin.
"Okei, uskon että olet vampyyri. Mutta minulla on vielä yksi kysymys sinulle", sanoin. Hän hymyili minulle koska tajusin (vihdoin) että hän
oli vampyyri.
"Hyvä on, mitä sinä haluat kysyä?" hän kysyi ja siirtyi lähemmäksi minua. Seisoin jähmettyneenä paikoillani, hengittäen syvään ja kysyin.
"Miksi sinä kerrot minulle tämän kaiken?" kysyin, saaden hänet lopettamaan liikkumisensa. Hän katsoi minua hetken, sitten hän siirtyi lähemmäksi minua ja halasi minua taas, kovasti mutta silti pehmeästi rintaansa vasten.
"Miksi, sinä kysyt. Koska minä rakastan sinua, siksi. Minä rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan sinua", hän sanoi, ääni täynnä tunnetta ja... rakkautta. En voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta olin tavallaan iloinen siitä. Koko ruumiini jäykistyi hänen sanoistaan.
Hän rakastaa minua; tämä 451 vuotta vanha vampyyri
rakastaa minua. Ajattelin kauhuissani siinä seisoessani, rusentuneena hänen rintaansa vasten. Hän huomasi sen ja lopetti halaamiseni, ja siirtyi hieman kauemmaksi jotta pystyi näkemään kasvoni, mutta hänen kätensä oli silti selässäni, estäen minua juoksemasta helvettiin siitä, mikä oli suurin toiveeni sillä hetkellä.
"Mitä nyt Stacy?" hän kysyi, kuulostaen huolestuneelta. Katsoin, ei, mulkoilin häntä ja huokaisin.
"Viimeistä kertaa: MINUN NIMENI ON BELLA!" huusin hänelle, helpottaen hieman raivoani. Vakavasti, jos sinulle kerrotaan että matikan opettajasi on oikeasti 451 vuotias vampyyri joka rakastaa sinua, se stressaa kyllä hieman...
"Olen pahoillani Bella", hän sanoi.
"Miksi sinä edes kutsut minua niin?" kysyin ärsyyntyneenä, jättäen huomiotta äskeisen rakkauden tunnustuksen.
"Olen pahoillani rakas, mutta sinä näytät eräältä jonka tunsin", hän sanoi, näyttäen nololta. Nosti kulmakarvojani.
"Ja sen takia sinä rakastat minua? Koska muistutan jotakuta jonka tunsit?" kysyin häneltä sarkastisesti.
"Ei, ei ei! Ei tietenkään! Rakastan sinua koska olet sinä, etkä kukaan muu!" hän sanoi nopeasti, kuulostaen pahoittelevalta. Hänen sanansa saivat minut huimaamaan. Hän katsoi minua silmiin, näyttäen valoisalta ja iloiselta, ja halasi minua uudestaan, saaden melkein luuni murtumaan, ja pelkäämään että kylkiluuni napsahtaisivat poikki millä hetkellä hyvänsä. En voinut hengittää, ja maailma alkoi pyöriä.
"Olin valmistautunut tuntemaan... helpotusta, kun olen kertonut sinulle kaiken, tarvitsematta salata sinulta mitään. Mutta minä todella
pidän siitä, se tekee minut iloiseksi..." Smith sanoi hiljentyen. Sitten mustat pisteet sumensivat näkökenttäni, Kala puhui hidastettuna ja maailma pyöri kuin hullu. Sitten minä pyörryin.
*Tuntematon ajanjakso myöhemmin*"Häivy täältä
koira", Smith hymähti kun aloin saamaan kiinni todellisuudesta. Avasin hitaasti silmäni, ja avatessani ne toivoin että että näin unta. Olin Smithin sylissä, hänen rintansa vasten, ja hän katsoi jonnekkin muualle, mulkoillen. Aloin heti kirkumaan.
"Päästä minut alas! Pedofiili! NYT! PÄÄSTÄ MINUT ALAS!" huusin, potkien kuin hullu ja lyöden hänen rintaansa. Nopealla liikkellä hän kääntyi minuun päin, silmät täynnä tunteita, mutta teki mitä käskettiin ja päästi minut alas. Olin juuri kääntymässä ympäri ja juoksemassa helvettiin sieltä, kun kuulin murinaa. Koko ruumiini jäykistyi ja käännyin hitaasti ympäri. Takanani, parin metrin päässä, seisoi iso, punaisenruskea karhu... ei, se ei ollut karhu, se oli... susi. Iso- ei- valtava susi, ainakin hevosen kokoinen. Sen tummanruskeat silmät katsoivat minuun hampaat paljastettuina. Päästin pienen kiljaisun ja käännyin takaisin Kalaan päin, hypäten uudestaan hänen syliinsä puolikuoliaaksi pelästyneenä. Smith näytti huvittuneelta reaktiostani ja iloiselta siitä että hyppäsin hänen syliinsä, mutta ei sanonut mitään. Käänsin pääni suteen päin, ja katsoin sitä silmät suurina shokista ja pelosta. Se katsoi takaisin minuun, mutta tällä kertaa se ei paljastanut minulle hampaitaan, ja sen silmät näyttivät rauhallisemmilta. Nuo silmät muistuttivat minua jostakin.
Jacob. Ääni päässäni kertoi minulle, ja tajusin hetkeä myöhemmin että se oli oikeasssa. Nuo silmät muistuttivat minua Jakesta,
vanhasta Jakesta. Valtava susi katsoi minua kauan aikaa ja sitten se kääntyi ympäri ja ryntäsi metsään päin. Käännyin katsomaan Smithiä, joka katsoi alas minuun, hymyillen.
"Mitä helvettiä se oli?" Kysyin, tietäen että hän tietäisi mitä tarkoitin.
"Oi,
se ei ollut mitään rakas, ei mitään", hän sanoi mutta jäykistyi. Otin sen tilaisuutena hypätä pois hänen sylistään ja tein niin... no, yritin. Hän piti minusta tiukasti kiinni, ei luita murskaten tiukasti, mutta sinulla-ei-ole-mitään-mahdollisuutta-paeta-tiukasti. Katsoin ylös häneen turhautuneena.
"Voit päästää minut nyt alas", sanoin, kamppaillen hänen sylissään. Mutta hän ei kuunnellut, ei minua. Hän kuunteli jotakin muuta. Sitten, nopealla liikkeellä, hän käänsi päänsä katsoen taakseen. Tuttu ääni puhui hänen takanaan.
"Se?
Rakkaani? Jos halusit aktivoida yökkäys refleksini, sinä onnistuit", Jake sanoi hänen takaansa ja käveli hänen ympäri jotta pystyin näkemään hänet. Hän oli- kuten aina- ilman paitaa, vain verkkareissaan, ja minun yllätyksekseni, ilman kenkiä.
"Jake! Mitä sinä teet täällä?" kysyin häneltä, unohtaen kamppailuni ärsyttävää vampyyria vastaan, joka piti minusta tiukasti kiinni.
"No, aioin pelastaa sinut isolta likaiselta verenimijältä, mutta sinä hyppäsit takaisin hänen syliinsä", hän sanoi kiusoittelevalla äänellä, ja sitten hän nauroi. "Kuka pelkää isoa pahaa sutta?"
Katsoin häntä kysyvästi.
"Mistä sinä oikein puhut?" kysyin häneltä.
"Bells, kun sinä näit minut, sinä hyppäsit suoraan takaisin Mr. Verenimijän syliin. Myönnä että olit peloissasi", hän sanoi ja nauroi uudestaan.
"Miten sinä tiedät että hän on vampyyri?" kysyin. Tiesivätkö kaikki sen? Olinko viimeinen joka sai tietää että karmiva matikan opettaja, Mr. Smith oli vampyyri?
"Mitä? Sehän on selvää; hänhän löyhkää, herranjumala!" Jake sanoi ja nyrpisti nenäänsä inhoavana. Katsoin Smithiä ja... kyllä, minä haistoin häntä. Hän tuoksui uskomattoman makealta, se oli sanoinkuvaamatonta. Käännyin Jakeen päin.
"Ei hän haise", sanoin tavallaan puolustellen häntä. "Hän tuoksuu makealta", sanoin täysin rehellisesti. Jake hymähti, ja kääntyi katsomaan Smithiä.
"Jep, se on heidän ongelmansa, he tuoksuvat
liian makealta."
"No et haise kovin hyvältä itsekkään,
rakki", Smith kinasi vastaan. Hänen äänensä sai minut tajuamaan että olin vieläkin hänen sylissään ja se sai minut punastumaan noloudesta.
"Päästä minut alas", sanoin sanoin tylyllä äänellä, mutta hän vain halasi minua tiukemmin. Käänsin päätäni nähdäkseni hänet, mutta hän katsoi Jakea. Käänsin päätäni nähdäkseni Jaken mutta hän mulkoili Smithyä.
"Päästä minut alas!" sanoin kovempaa vihaisesti mutta hän ei tehnyt mitään, hän ei edes käntynyt katsomaan minua. Sitten Jake puhui.
"Jos hän haluaa sinun päästävän hänet alas, päästä hänet alas. Eikö äitisi koskaan opettanut sitä sinulle?" Jake kysyi sarkatisesti, mutta mulkoili vieläkin Kalaa.
"Oikeasti. Päästä. Minut. Alas!" sanoin kovaan ääneen hammasta purren. Mutta hän ei taaskaan kuunnellut minua. Silloin minä aloin potkimaan.
"PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN VAMPYYRI PASKIAINEN!" huusin niin kovaa kuin pystyin, mutta hän vain jatkoi pitelemistäni. Jake mulkoili Smithyä ja alkoi kävelemään lähemmäksi häntä.
"
Pysy kaukana hänestä", Smith sanoi vakavalla äänellä, mikä sai Jake pysähtymään, jääden seisomaan vain kahden metrin päähän minusta.
"
Päästä hänet", Jake sanoi yhtä vakavasti kuin Smith, ja tuijotti häntä vihaisesti. Yhtäkkiä hän alkoi vapisemaan... ei, tärisemään kävisi paremmin. Smithy jännittyi ja hänen supernopealla vampyyri nopeudellaan hän päästi minut alas sylistään ja laitoi minut taaksensa, suojaten minua Jakelta.
"Hei!" minä valitin ja yritin kävellä hänen ohitseen, mutta hän pysäytti minut. Ainut asia mitä pystyin tekemään, oli katsoa kun poika räjähti sudeksi kahden metrin päässä edessäni, saaden kankaan palaset lentelemään. En yrittänyt enää päästä Smithin ohi, vaan katsoin isoa punaisen ruskeaa sutta jonka olin nähnyt heti sitten. Sen hampaat olivat paljastetut, ja se katsoi Smithyä murhaavasti. Smith pysyi paikallaan suojellen minua isolta sudelta joka oli äsken ollut Jake.
"Jake oletko se... sinä?" kysyin, epävarmana mitä pitäisi tehdä. Susi käänsi hitaasti päänsä minuun päin, ja sen ilme muuttui. Hän nyökkäsi minulle, vieläkin vihaisena, mutta hieman rauhoittuneena.
"Olet... ihmissusi?" kysyin, testaten sanoja sanoessani niin. Jake nyökkäsi taas ja sitten hän jotenkin kutistui, muuttuen taas Jakeksi... paitsi että hän oli alasti. Punastuin syvän punaiseksi.
"Laita vaatteita päälle!" puoliksi käskin, puoliksi pyysin, saaden hänet nauramaan.
"Mitä nyt Bells? Sinä olet nähnyt minut alasti ennenkin", hän sanoi minulle kiusoittelevasti, saaden minut punastumaan jopa enemmän.
"OLETKO?" Mr. Smith huusi ja kääntyi katsomaan minua.
"Se oli vahinko!" sanoin puolustellen itseäni. Sitten otin syvään henkeä ja päätin katsoa metsään samalla kun puhuin.
"Joten, olet ihmissusi?" kysyin häneltä, katsoen tuhoutunutta mäntyä minkä Kala oli heittänyt.
"Joo. Olen oikeastaan hahmonvaihtaja, mutta ihmissusi käy hyvin", hän sanoi kuulostaen siltä kuin hymyilisi. Sitten hän henkäisi.
"HEMMETTI, EI TAAS! EN ENÄÄ KOSKAAN OSTA UUTTA IPODIA!" hän huusi ja kuulin ison 'puff' äänen. Käännyin katsomaan mitä oli tapahtunut, miettimättä miksi en ollut katsonut koko ajan. Mutta (tavallaan) onneksi Jake oli taas muuttunut ja hänen tassuissaan oli jotakin valkoista, hajonnut palasiksi. Katsoin Jaken silmiin, ja päätin ettei hän satuttaisi minua. Aloin kävelemään häntä päin, mutta Mr. Smith pysäytti minut. Jake murisi ja paljasti hampaansa hänelle, näyttäen taas vaaralliselta.
"Luulen että sinun pitäisi lähteä", Smith sanoi hänelle kylmästi. Jake murisi, selvästi väittäen vastaan, ja paljasti hampaansa hänelle. Smith naurahti, yllättäen minut täysin.
"Enkö puhunut tarpeeksi selvästi? Minäpä sanon uudestaan; häivy täältä tai minä laitan sinut häipymään", hän sanoi kohteliaalla mutta uhkaavalla änellä. Susi ei liikkunut milliäkään, jatkoi vain murisemista Smithille ja valmistautui tappeluun. Mitä, tappeluun? Smiht kyyristyi, valmistautuen juoksemaan sutta päin, paljastaen terävät hampaansa.
Voi ei.
He molemmat olivat juuri hyppäämäisillään, kun ääni keskeytti heidät.
"Mitä te teette?" Angela kysyi.
