Oh, luen selvästi liian vähän sinua, kultaseni, sillä pidin tästä!
Nappasin tämän joskus kauan, kauan (ja ai niin voi paska, olen tosi pahoillani että tässä kesti näin kauan, on ollut vähän sitä sun tätä) sitten ihan vain sen takia, että sinä ja tämän fic, joka oli todella kaunis, ja juuri sellainen, ettei tuntunut irtonaiselta - vaikka kyynel onkin ehkä rumin sana jonka tiedän, on se räystääseen yhdistettynä aika metka ja mielenkiintoinenkin, ja se luo mielikuvia vuolaammasta itkusta kuin tavallinen (ja ficin luettuaan alkaa sitten vielä miettiä että itkeekö tässä todella enää se, joka on petetty, vai se, joka petti - koska niin, ehkä Cho on ehkä enemmän sellainen räystäskyynelehtijä). Ja ehkä minä ajattelen liikaakin, hups.
Oli aika jännää, kun tässä ei kerrottu suoraan, oliko fic Daphnen vai Astorian näkökulmasta! Koska no, tuo vihapäisyys on hyvin ratkaiseva tekijä hahmon kohdalla, mutta sitten taas en toisaalta osaa suhteuttaa kunnolla, olisiko Daphne enemmän sellainen laimea ja hiljainen ja Astoria taas sellainen itkeskelevämpi, ja lopulta suuttuneisuus sopii kumpaakin. On tämäkin taas hyvin vaikeaa. : D
Mutta kuvailusi on kaunista! Pidin tuosta kursivoidusta pätkästä tuossa välissä, sillä no, se tavallaan kertoi sen varsinaisen tarinan, ja alku ja loppu olivat lähinnä niin kuin minimuotoiset prologi ja epilogi. Käytät nättejä sanoja, omanlaisiakin siellä täällä, mutta ehkä vielä enemmän persoonallinen tyyli olisi aika pop, vaikka kirjoitat nytkin nätisti.
Hihi tämä oli hieno!
