tutti frutti, Juu, vuoden on ollut juu. Ja kun minusta on kiinni, niin on varmasti toisenkin vuoden
Kiitos kommentistasi taas!
Anteeksi oikeasti, kun tää on kestänyt, mutta vihdoin SKOERL32JVEK (Se Kauan Odotettu Erittäin Raskas Luku 32 Ja Vielä Ensimmäinen Koetus) on täällä! Olkaapa hyvät ja kommentit on aina kivoja
Luku 32
Ensimmäinen koetus Harry oli parhaillaan kävelemässä kohti eteisaulaa, kun hänen nimeään huudettiin kovaa.
”Harry! Harry Kalkaros, sinä siellä!”
Harry voihkaisi mielessään, kun huomasi huutajan. Colin Creevey juoksi häntä kohti. Colin oli tarpeettoman innostunut Harrysta ja hänen kuuluisuudestaan.
”No heipä hei, Colin”, Harry sanoi kyllästyneellä äänellä.
”Oletko sinä jo valmistautunut koetukseen? Tietysti olet. Olen varma, että voitat muut, löin siitä jo vetoakin...”, Colin pauhasi heidän kävellessään kohti huispauskenttää, joka toimi virallisena areenana. ”Mitä sinä ajattelit tehdä? Tiedätkö, mikä koetus on?”
”Colin hei, anna minulle hetki rauhaan”, Harry pyysi ja Colin nyökkäsi huomattuaan varmaan, että Harry oli hajoamispisteessä. Severus käveli heitä vastaan. Harry pysähtyi isänsä eteen ja Colin jatkoi matkaansa vilkutettuaan ensin hyvästiksi. Ensimmäistä kertaa Colinin kohdatessaan Harry toivoi, ettei se olisi viimeinen kerta.
”Oletko sinä valmis?” Severus kysyi.
”Haluaisin sanoa kyllä”, Harry huokaisi. ”Mutta en ole.”
”Oletpas”, Severus väitti. ”Sinä suoriudut tästä, olen varma siitä.”
Harry vain huokaisi uudestaan ja oli jo valmis väittämään vastaan, kun jostain kuului ääni:
”Ottelijat kaikki telttoihin!”
”Minun täytyy mennä”, Harry sanoi, mutta ei kerennyt ottaa askeltakaan, kun Severus kaappasi poikansa lujaan halaukseen. Harry vastasi halaukseen ja toivoi, ettei se jäisi heidän viimeiseksi halaukseksi. Hän näki, kuinka Shana ja Stewart juoksivat kauempaa heitä kohti ja irrotti otteensa isästään.
”Onnea”, Severus kuiskasi vain ja katosi nopeasti ihmismassaan. Shana juoksi Stewartia edellä ja hyppäsi suoraan pikkuveljensä kaulaan.
”Voi, Harry, sinun on pakko pakko selviytyä”, Shana nyyhkytti samalla, kun Stewart liittyi halaukseen.
”Kyllä hän selviää”, Stewart puuttui puheeseen. ”Sinä et tiedä, miten paljon hän on harjoitellut.”
”Mutta muut ottelijat ovat paljon vanhempia ja...”
”Shana, shh. Älä hermostuta Harrya enempää”, Stewart keskeytti sisarensa. ”Nähdään koetuksen jälkeen, Harry”, hän virnisti pikkuveljelleen ja paiskasi kättä tämän kanssa. ”Ala tulla, Shana. Meidän pitää saada hyvät paikat.”
Shana rutisti Harrya vielä kerran käsillään ennen kuin päästi irti. Sen jälkeen tyttö suikautti pikkuveljensä otsalle suukon ja Harry hymyili isosiskolleen. Hän katseli, kun kaksoset kävelivät yhdessä katsomoon ja olisi antanut koko omaisuutensa, jos olisi voinut tehdä samoin. Mutta hän käänsi katsomossa istuville noidille ja velhoille selkänsä päättäväisesti ja käveli ottelijoiden telttaan.
”Hermostuttaako teitä?” Lugo Bagman kyseli ottelijoilta, kun nämä olivat valinneet lohikäärmeensä. ”Varmasti jokaista ainakin vähän, mutta ette kehtaa myöntää sitä muiden kuullen. No, tehkää vain parhaanne. Diggory, sinun vuorosi on, kun tykki pamahtaa.”
Bagman sai tuskin sanottua lauseensa loppuun, kun tykki jo pamahti. Cedric nielaisi ja käveli sangen tyynen näköisenä teltan oviaukosta ulos. Harry huokaisi syvään. Siinä meni ensimmäinen. Seuraavaksi olisi Fleur, sitten Krum ja vasta viimeisenä Harry itse.
Harry ei tiennyt, miten muille ottelijoille oli käynyt, mutta kuullessaan hurraahuudot hän arveli kaikkien suoriutuvan tehtävästä. Lopulta hänen nimensä huudettiin.
”Harry Kalkaros!”
Harry veti syvään henkeä ja käveli teltan suusta suoraan areenalle. Hän näki lohikäärmeenmunan ja lähti kävelemään sitä kohti, mutta äkkiä lohikäärme lensi jostain suojelemaan muniaan ja Harrya päin lensi jotain kuumaa, jonka hän ehti väistää nippa nappa. Hän pakeni kiven taakse ja kohotti taikasauvansa.
”Tulejo Tulisalama!” Harry huusi korkeuksiin ja väisti taas liekkejä.
Kesti muutama minuutti, kun Harry huomasi Tulisalaman lentävän häntä kohti. Hän hyppäsi luutansa kyytiin ja väisteli taas lohikäärmeen suunnasta tulevia liekkejä.
No niin, tämä on vain huispausottelu, Harry ajatteli.
Liekit ovat ryhmyjä ja lohikäärme on vain vastustajajoukkue... Lohikäärmeen muna on sieppi, joka pitää saada kiinni.”Tule tänne, iso, typerä lohikäärme...”, Harry houkutteli ja syöksyi ylös. Lohikäärme liikkui askeleen pois munan luota. Kun se huomasi, ettei Harry syöksynyt vielä ottamaan munaa, se liikahti uudelleen.
”Tänne näin... Tule”, Harry houkutteli uudestaan ja kierteli muutaman tuuman päässä lohikäärmeestä ihan vain ärsyttääkseen sitä. Lohikäärme liikkui koko ajan lähemmäs ja lähemmäs ja äkkiä se avasi valtavat siipensä lähteäkseen lentoon. Harry nousi jyrkästi ylös samalla ja lohikäärme lähti hänen peräänsä.
”Hyvät hyssykät!” Harry kuuli Ludo Bagmanin huutavan katsomosta. ”Poikahan osaa lentää! Katseletko sinä, Krum?”
Harry hymyili tyytyväisenä kiertäen samalla huispauskenttää ympäri ja ympäri lohikäärme perässään. Hän syöksyi alas, syöksyt olivat hänen erikoisalaansa eikä lohikäärme kerennyt tajuta asiaa kunnolla ennen kuin Harry piteli jo lohikäärmeen munaa kädessään.
”Katsokaa, hyvät naiset ja herrat! Tämä hetki jää historiaan! Ottelijoistamme nuorin nappaa munan nopeimmin! Antakaa kunnon aplodit Harry Kalkarokselle!” Harry kuuli Ludon kuulottavan innoissaan ja vasta nyt hän tajusi kunnolla hurraavan väkijoukon. Hän huomasi Hermionen hurraavan ja jopa Ron näytti hymyilevän. Stewart ja Shana halasivat toisiaan piittaamatta muista. Hän huomasi isänsä juoksevan häntä kohti perässään professori McGarmiwa ja punatukkainen mies, jonka Harry arvasi olevan Charlie Weasley, Ronin isoveli.
Severus pääsi Harryn luokse ja halasi häntä. Harry kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille ja painoi päänsä tämän viittaan puristaen edelleen kultamunaa kädessään. Severus rutisti Harrya kauan ja kovaa ennen kuin päästi poikansa irti, mutta jäi silti seisomaan hänen taakseen kädet poikansa olkapäillä. Harry ei ollut koskaan nähnyt isäänsä yhtä onnellisena.
”Sinun täytyy mennä matami Pomfreyn luokse”, professori McGarmiwa sanoi vilkaisten Harryn palanutta olkapäätä. Charlie Weasley saavutti heidät ja Harry sai tilaisuuden katsella tätä miestä kunnolla. Charlie oli cool, mitään muuta sanaa Harry ei keksinyt. Miehen pitkät punaiset hiukset olivat niskassa poninhännällä, päällään hänellä oli vihreämusta ruudullinen kauluspaita, mustat housut ja ruskeat bootsit. Hän ojensi kättään Harrylle.
”Hei, minä olen Charlie Weasley, Ronin isoveli”, hän esittäytyi.
”Arvasin sen”, Harry hymyili kätellessään Charlieta. ”Minä olen Harry Kalkaros.”
”Kukapa sitä ei nyt tietäisi”, Charlie virnisti ja Harry vastasi virnistykseen. ”Hei taas, professori Kalkaros.”
”Weasley”, Harryn isä tuhahti. ”Siitä on aikaa.”
”Niin on. Taitaa olla viisi vuotta? Vai onko se jo kuusi?” Charlie kysäisi.
”Anteeksi, mutta aikaa mistä?” Harry uteli.
”Siitä, kun opetin Charlie Weasleytä”, Severus sanoi. ”Isoveljesi kanssa taitaa olla seitsemän vuotta, sinun vasta viisi”, hän lisäsi katsoen Charlieta.
Charlie naurahti.
”Isäsi sai minut monta kertaa kiinni itseteosta”, hän kertoi Harrylle.
”Sinutkin”, Severus lisäsi. Hän huomasi Harryn irvistävän, ilmeisesti kivusta olkapäässään. ”Suo anteeksi, meidän pitää mennä. Sairasteltalle.”
”Ihan totta, isä, ei minua vaivaa mikään... Olkapää on vain vähän kipeä”, Harry protestoi.
”Vähän kipeä? Se on palanut!” Severus sanoi. ”Äläkä vastustele, vaan ala mennä. Ehdit saada pisteesi myöhemmin.”
Harry alistui kohtaloonsa ja käveli sairasteltoille, jossa matami Pomfrey hoiteli Cedric Diggorya. Harryn nähdessään Cedric hymyili. Hän ei näyttänyt pahasti haavoittuneelta.
”Hyvä suoritus”, Cedric sanoi.
”En nähnyt sinun, mutta uskon, että sekin meni hyvin”, Harry virnisti tyytyväisenä. Matami Pomfrey siirtyi hoitamaan häntä. Tämä sitoi hänen olkapäänsä ja juotti hänelle jotain juomaa ja käski hänen sitten istua. Harry ei vain pysynyt aloillaan, vaan halusi mennä jo katsomaan pisteensä.
”Hyvä on, hyvä on! Ala mennä sitten. Kärsimättömiä kaikki ottelijat...”, matami tuhisi päästäessään Harryn kulkemaan ohitseen. Harry virnisti vielä kerran Cedricille.
”Harry!”
Siinä he olivat. Kaikki neljä. Hermione, Ron, Shana ja Stewart. Shana ja Hermione syöksyivät ensimmäisinä hänen kaulaansa ja halasivat kovaa. Harry yritti rutistaa molempia yhtäaikaa, mutta totesi sitten nauraen, ettei pystynyt siihen. Viimein sekä Shana että Hermione päästi irti hänestä ja Stewart halasi Harrya nopeasti.
”Se oli loistavaa”, Shana kehui. ”Tule, Stew, mennään syömään. Nähdään, Harry, Ron ja Hermione.”
Harry katseli hetken, kuinka hänen isosiskonsa ja isoveljensä kävelivät linnaa kohti ja käänsi sitten katseensa Roniin.
”Harry, minä luulen, että...”, Ron veti syvään henkeä. ”Se, joka laittoi nimesi pikariin, yritti tehdä sinusta selvää!”
”Tajusit viimein, vai?” Harry sanoi yhtä kylmästi kuin isänsä pahimmillaan. ”Kesti aika kauan.”
”Minä vain...”, Ron aloitti, mutta lopetti samalla, kun kuuli nyyhkäyksen Hermionen suunnasta. ”Mitä sinä nyt?” Ron kysyi Hermionelta.
”Te kaksi olette vain niin tyhmiä!” Hermione uikutti, halasi heitä molempia ja lähti silmiään kuivaillen kävelemään linnaa kohti.
”Ihme hiippari”, Ron totesi katsellessaan hämmästyneenä Hermionen perään. ”Tule, Harry, ne näyttävät pisteet.”
Harry antoi Ronin puhua pälpättää matkalla tuomarien luokse. Hän itse kuunteli tuskin puolella korvallakaan, hänelle tärkeintä oli, että Ron ylipäätään puhui hänelle. Viimein he saapuivat neljän tuomarin ison pöydän ääreen.
Ensimmäisenä antoi numeron Igor Irkoroff. Nelonen.
”Nelonen? Senkin kurja puolueellinen paskiainen, sinä annoit Krumille kympin!” Ron mutisi kovaan ääneen Harryn vieressä ja olisi varmasti sanonut saman Irkoroffillekin ellei Harry olisi tönäissyt poikaa.
Madame Maxime antoi Harrylle kahdeksikon.
”Ihan hyvä”, Ron sanoi. ”Hän varmaan vähensi pisteitä olkapääsi takia.”
Ludo Bagman. Kymmenen.
”Kymmenen?” Harry toisti. ”Mutta minähän loukkaannuin! Mitä hän puuhaa?” Harry kysyi hämmästyneenä.
”Älä välitä, ansaitsit sen!” Ron hihkui hurratessaan lujasti muiden mukana.
Albus Dumbledore. Kahdeksan.
”Olet tasoissa Diggoryn kanssa!” Ron huusi Harryn korvaan. Harry hytisi, sillä syksy oli kylmä ja kaiken lisäksi tuuli inhottavasti.
”Mennäänkö linnaan?” Harry kysyi ja Ron nyökkäsi.
”Mennään vain”, punapää totesi ja he lähtivät yhtä matkaa kävelemään linnaa kohti. Matkalla linnaan Harry pysähtyi äkisti. Hän oli nähnyt jotain.
”Mitä nyt?” Ron kysyi pysähtyen myös parin metrin päähän Harrysta.
”Katso tuonne”, Harry sanoi ja viittasi päällään Kielletyn metsän juurelle. Ron katsoi.
”Mitä? En minä näe muita, kuin tuon naisen.”
”Etkö tiedä kuka hän on?” Ronin pudistaessa päätä, Harry huokaisi. ”Rita Luodiko. Hän kirjoittaa Päivän profeettaan vähemmän ylistäviä artikkeleja”, Harry pudisteli päätään.
”Olen muuten lukenut muutaman hänen artikkelistaan”, Ron sanoi. ”Hän kirjoitti Siriuksesta silloin kun...”, ilmeisesti Ron ei pystynyt tai halunnut jatkaa lausetta, vaan jätti kesken ja pudisteli myös päätään. ”Et taida olla hänen innokkaimpia faneja, vai mitä?” hän kääntyi katsomaan Harrya, joka naurahti vaisusti.
”Isä inhoaa häntä”, Harry tunnusti. ”En oikein tiedä, mitä itse ajattelisin.”
”No, se varmaan selviää kolmivelhoturnajaisten aikana”, Ron sanoi ja jatkoi kävelyään. Hetken mietittyään Harry riensi ystävänsä perään.
”Harry! Harry Kalkaros!” kuului jostain kaukaa ja sekä Ron että Harry pysähtyivät.
Rita Luodiko käveli korkokengät kopsuen kivejä vasten heidän luokseen. Päällään naisella oli vihreä kaapu ja kädessään samaa väriä oleva sulkakynä.
”Olethan sinä Harry Kalkaros?” Luodikon katse osui Harryn otsaan ja Harry nyökkäsi tukahduttaen huokauksensa.
”Olen. Onko teillä jotain asiaa?” hän kysyi kohteliaasti vaihtaen samalla painoa toiselle jalalleen.
”Suostutko sinä haastatteluun?” Luodiko kysyi hymyillen.
”Eikö sellaiseen tarvita alaikäiseltä huoltajan lupa?” Ron puuttui puheeseen.
”Voi, ei suinkaan”, Luodiko hymyili edelleen. ”Ei, ei tietenkään tarvita, jos vain itse haastateltava suostuu siihen, se riittää...”
”Minäpä luulen, ettei poikani suostu”, kuului Severus Kalkaroksen ääni aivan Rita Luodikon takaa. Nainen kääntyi ja hymyili sädehtivästi Severukselle.
”Itse Severus Kalkaros! Miten hurmaavaa. No, miten on, suostutko
sinä haastatteluun?”
”Minä?” Harryn isä näytti puulla päähän lyödyltä ja Harry huomasi Ronin virnistävän.
”Niin, sinä, sinä. Jokainen haluaa kuulla kaiken miehestä, joka kasvatti kuuluisan Harry Kalkaroksen. Kaiken, miten tapasit Harryn äidin, Lilykö hänen nimensä oli?” Tässä vaiheessa Rita kääntyi katsomaan Harrya, joka nyökkäsi taas. ”Joka tapauksessa, sinusta halutaan taatusti tehdä haastattelu ja samaan haastatteluun voimme liittää Harryn osuuden.
Kuuluisa Kalkarosten perhe – Yksinhuoltaja isä kasvattaa kuuluisuuden, hyvä otsikko, vai mitä mieltä olette? Siitä tulisi kuukauden luetuin juttu!” Rita yritti.
Harry vilkaisi isäänsä, jonka ilmettä hän ei osannut lukea.
”Kiitos, mutta ei kiitos. Me emme kaipaa enempää huomiota”, Severus sanoi.
”Mutta minun on pakko tehdä jokaisesta ottelijasta ja heidän perheestään juttu lehteen! Hurmaavasta Viktor Krumista olen jo kirjoittanut, samoin kuin Cedric Diggorysta, voi, hänellä oli
uskomaton suoritus tänään... Puuttuu enää vain te ja se ranskan tytön perhe”, Rita sanoi ja sanojen 'ranskan tytön perhe' aikana hänen sädehtivä hymynsä vaihtui synkkään ilmeeseen. Harry virnisti pakostikin.
”Taitaa olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun suostun moiseen, mutta menköön”, Severus huokaisi.
”Hurmaavaa!” Rita hymyili jo korvasta korvaan. ”Istutaanpa alas”, hän sanoi ja istuutui koulun piha-alueella olevalle penkille. Harry istuutui naista vastapäätä olevaan penkkiin isänsä kanssa, Ron jäi seisomaan vähän sivummalle ja mutisi sitten menevänsä jo oleskeluhuoneeseen.
”No niin, aloitetaanpa”, Rita sanoi ja katsoi Harrya. ”Älkää välittäkö sulkakynästäni, se kirjoittaa lauseet muistiin”, Rita jatkoi. ”Mutta, kuuluisa Harry Kalkaros, miten päätit osallistua Kolmivelhoturnajaisiin?”
”Öh, en minä päättänyt, vaan nimeni laitettiin sinne...”, Harry aloitti, mutta Rita jatkoi jo.
”Ovelaa! Käytit siis jotain vanhempaa oppilasta laittamaan nimesi pikariin? Kuka se oli? Joku tyttökö?” Rita kyseli.
Severus nousi ylös.
”Nyt riittää”, hän sanoi. ”Tule, Harry, lähdetään täältä.”
”Mutta emmehän me ole vielä valmiitakaan!” Rita vastusteli. ”Ette te vielä voi lähteä.”
”Kyllä me nimenomaan voimme”, Severus sanoi niin kylmästi ettei Ritakaan väittänyt vastaan. Hän riuhtoi Harryn olkapäästä ylös ja tämä parkaisi kivusta, sillä olkapää oli sama olkapää, jonka hän oli vähän aikaa sitten polttanut.
”Saamarin noita-akka...”, Severus kirosi matkalla linnaan ja harppoi niin kovaa vauhtia, että Harrylla oli täysi työ pysyä perässä.
Heidän takanaan Rita Luodikon sulkakynä kirjoitti:
Harry Kalkaros, 14, valittiin kansainvälisiin Kolmivelhoturnajaisiin. Kalkaros sanoo, ettei laittanut nimeään pikariin ja myöntää samaan hengenvetoon, että käytti erästä kaunista nuorta naista hyväkseen tässä asiassa. Joudumme kuitenkin vielä miettimään, kuka oli tämä nuori nainen, sillä Harry ei päässyt pidemmälle, kun hänen isänsä Severus Kalkaros veti hänet julmasti ja raa'sti pojan kipeästä olkapäästä välittämättä kohti linnaa. Ilmeisesti Severus Kalkaroksella on tapana kohdella poikaansa yhtä julmasti kuin tänään, vai onko hänellä kenties huono päivä? Joka tapauksessa, emme saaneet kummaltakaan Kalkarokselta kommenttia tämän päivän ensimmäisestä koetuksesta, josta Harry selvisi hengissä monista epäilyksistä huolimatta...
