Juu, arvaa kuka on ihan innoissaan, kun löysi sinulta taas raapalesarjan.
Eli iik (köhköhniinmitä?), apua. Eli nyt, koska sinä ja pimeänpelko. ♥
Mörkö oli hyvä aloitusraapale, vaikkakin otsikosta tuli heti mieleen Muumien mörkö, joten ajattelin sitä koko raapaleen ajan. Piti lukea toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran, ennen kuin kykenin karistamaan sen piirrettyjen mörön mielestäni. Mutta onneksi mörön onnistunut kuvaus sai sen violetin (jokseenkin pelottavasti tuijottavan) möhkäleen pois ajatuksistani.
Eli sitten raapaleeseen: puhekieli toimi mielestäni hyvin tässä. Se jotenkin vain sopi, en tiedä miten, mutta se vain sopi.
Koska mä lopetan nukkumisen yöllä, musta tulee unissakävelijä, ja mörkö alkaa seurata mua myös päivällä. Se piiloutuu mun varjoon, joka venyy pitkäksi katulamppujen valokeilassa.
- Siis jotenkin .. uskomatonta. Taas on pakko ihkuttaa tuota kykyäsi keksiä kaikkea tuollaista ja leikitellä sanoilla. Toistan itseäni, mutta
niin se vain on. Ja rakastin lopetusta, kuten aina.
Varjoteatterin tunnelma oli läpitunkeva. Pidätin useassa kohdassa hengitystäni ja unohdin jopa räpsäyttää silmiäni. Veljeni hieman ihmetteli, miksi yhtäkkiä rupesin haukkomaan henkeäni ja suolavesi kirposi silmiin.
Mutta siis .. pelkkää loistavuutta. Alan taas muistaa, miten ihania vuorosanattomat raapaleet voivat olla ja kuinka pelkkä kuvailu voi vaikuttaa sieluun ihan valtavasti.
Tiedän, että jonakin aamuna ne eivät enää päästä minusta irti.
- Yksinkertaista, mutta kaunista. Kaikki tiivistettynä yhteen lauseeseen ja se on mielestäni aivan mahtavaa.
Mutta siis ihanaa, ainutlaatuista kuvailua jälleen kerran.
Näkymätön oli .. ihana. Olenkos jo maininnut, miten rakastan tapaasi kuvailla, kirjoittaa ja kekseliäisyyttäsi ylipäätänsä. No en tietenkään ole (tai sitten olen .. parituhatta kertaa, kenties). Jäin vain sanattomaksi .. kertakaikkisen sanattomaksi, koska tuo oli vain jotakin niin uskomatonta. Anteeksi ihkutukseni, mutta oikeasti. Apua.
Ja viimein pääsemme
Peilikasvoihin. No en olisi kyllä koskaan uskonut, että kukaan voisi yhdistää vampyyrit, nuo yön verenhimoiset otukset ja pimeänpelon toisiinsa, mutta kerta se on kai ensimmäinenkin. Ja tiedätkös mitä? Pidän, pidän, pidän, ellen rakasta. Herranjestas, alan jo pelätä tätä kiintymystäni teksteihisi.
Tosin tuossa yhdessä kohdassa:
Mä kuulen hiljaisen askelet, ja tunnen jonkun kiipeävän mun päälle sängyssä.
- Joko olen tyhmä ja en vain tajua tätä lausetta, mutta kuuluisiko tuon olla "hiljaiset askeleet"?
Mutta lopetus oli vain sykehdyttävä. Apua, tuli heti mielikuva jostakin pienestä (tai ehkä vähän suuremmastakin) lapsesta, joka ihan peloissaan huutaa äitiään apuun. Se vain oli .. apua, sanoinkuvaamatonta.
Mutta jospa nyt lopettelisin ja toistaisin vielä hiukan itseäni: olet ihana, nämä ovat ihania, kaikki on ihanaa. Ihkutusta, tiedän, mutten voi sille mitään.
Eli kiittäen taas näistä.