Ficin nimi: Sillä yö seuraa aina päivää
Kirjoittaja: Odo
Hahmot: Astoria/Draco
Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Rowling omistaa Potterversumin hahmoineen ja minä vain leikin saamatta taloudellista hyötyä.
A/N: Hiphei, olen kärsinyt jonkinasteisesta blokista, joten rutistelen itsestäni irti asioita. Tällä kertaa se on tämä, jolla napautan samalla useamman haasteen. Kerään Astorian, Tunnelusikkaan tunteellä ikävä, Perspektiiviä parittamiseen (Canon), Vuosi Raapalehtien V
(350 sanaa!) ja FF50: Luihuiset (041.Missä?)
Syksy ystävällisesti lukaisi tämän läpi ja kertoi, ettei tämä olekaan hullumpi tapaus (ja korjaili paria kohtaa), kiitos.
Sillä yö seuraa aina päivää
Maatessaan yksin vuoteessaan Astoria mietti asioita, jotka hän onnistui työntämään sivuun päivisin. Askareiden lomassa oli helppoa vain unohtaa tyhjyys, joka kaikui kartanon seiniltä.
Draco oli ollut poissa jo kauan. Heidän ensimmäinen hääpäivänsä lähestyi, mutta mies oli kadonnut jo kuukausia sitten jättämättä viestiä. Astoria oli jäänyt yksin ja koettanut hyväksyä sen. Kyllä hän tiesi, että oli valinnut puolisokseen miehen, joka oli sodan raatelema. Etäinen.
Hyvä vaimo antoi aviopuolisolleen tilaa ja aikaa. Huolehti kodista ja keitti teetä miehen tullessa töistä. Nykyisin Astoria keitti teetä vain itselleen, eikä ollut aiemmin osannut aavistaa, miten paljon Draco todellisuudessa vaati omaa rauhaa.
Ikävä oli iltaisin kivistävä tunne rinnassa, mutta kyyneleet oli itketty jo aikapäiviä sitten. Draco ei ollut erityisen hyvä puoliso, mutta hän oli henkilö, joka oli luvannut seistä hänen rinnallaan. Sen lupauksen rikkoonnuttua Astoria olisi voinut lähteä halutessaan.
Kuun kelmeän valon hohteessa Astoria kaipasi kosketuksia, jotka olivat aluksi olleet niin epävarmoja. Kättä, joka siveli hänen olkapäätään varovasti ja sipaisi ruskeat hiukset suljettujen silmien päältä. Ikävästä oli tullut seuralainen, joka oli vahvimmillaan öisin. Antoi hänen muistaa suudelmat kuivilta huulilta, jotka haparoivat.
Ehkei kyyneleitä oltu itkettykään vielä kuiviin. Silmänurkat tuntuivat kosteilta, kun huomaamattaan Astoria oli alkanut ajatella keinua, jonka Draco oli kiinnittänyt pihapuuhun.
Heidän lapselleen.
Kaipaus oli vain yksi osa rakkautta ja se tuntui särkevältä ja etäännyttävältä. Astoria kaipasi läheisyyttä, harvoja hymyjä, parempia päiviä. Tummanvihreät lakanat eivät olleet tuoksuneet mieheltä aikoihin, mutta sen tuoksun saattoi yhä muistaa.
Öistä oli tullut pitkiä, kun uni ei tarjoutunut tulemaan vapaaehtoisesti. Keitettyään itselleen toisinaan unijuomaa Astoria sai nukuttua paremmin. Silloin ei tarvinnut miettiä, entä jos? Hän ei halunnut uskoa siihen, että Draco olisi lopullisesti poissa.
Ei voinut olla.
Draco oli lähtenyt etsimään ja antamaan itselleen anteeksi. Sen Astoria tiesi sisimmässään, eikä uskonut, että mitään pahaa olisi tapahtunut. Tunteet miestä kohtaan olivat vahvoja, mutta uuvuttavia ja kaihersivat aina toisinaan. Palaisiko Draco ennen lapsen syntymää?
Astoria saattoi vain toivoa.
Auringon ensisäteet piristivät aamuisin, eikä ikävä ollut enää niin voimakas. Astoria oli tottunut, että hän vietti päivät yksin kartanossa. Siitä huolimatta hän odotti, että raskaat ovet avautuisivat, kenkien kopina kantautuisi käytävissä ja hänen rakas aviopuolisonsa olisi palannut takaisin kotiin.
Sillä yö seurasi aina päivää.
