Tuulensiivet | Charlie/Ron(/Neville), K-11

[Upsila]

Nimi: Tuulensiivet
Beta: Gua ♥
Genre: katkeraa pettymystä, ikävöintiä ja tuulta, jota ei voinut kahlita häkkiin.
Paritukset: Charlie/Ron(/Neville)
Haasteet: Tunne10 (haikeus)
Ikäraja: K-11 // Sca nosti ikärajaa insestin takia ja lisäsi varoitukset
Varoitukset: insesti

A/N: En ole tottunut kirjoittamaan slashficcejä, mutta askel kerrallaan kuitenkin. Tästä piti tulla aluksi Ron/Neville, mutta kirjoittaminen jökkäsi ja ajattelin jatkaa myöhemmin - kävikin niin, että läppäri sekosi ja puhdisti itsensä kokonaan. Eli sinne meni kaikki ficit siis. Joten eikun alusta ja tälläinen syntyi, kun pyysin Ruskista heittämään uutta paritusta. Erittäin myöhäistä synttärificciä ja no, joulua myös siis Ruskikselle, anteeksi, että tässä meni hieman kauan ja onneksi olkoon muru. Kiitokset menevät Gualle betauksesta!


                                                                                 Tuulensiivet

Kotikolo oli ennen aina uinunut hiljaisessa onnellisuudessa, tuudittanut itsensä raukeaan lämpöön, joka heijastui lasiruudun takana lempeästi. Vuodet olivat saattaneet kuluttaa pihan aitaa sekä kanalan puuseiniä, mutta se oli silti koti. Koska sisällä tuoksui itse tehty omenahillo, siellä täytyi myös tuoksua vastapaahdettu kahvi.

Kotikolo oli onnellinen koti, tietenkin se oli. Huomisen seikkailuista puhuttiin haaveksivaan sävyyn ja vanhoille piirustuksille naurahdeltiin, myös niille, jotka olivat ajan kellastamat.

Mutta se olikin silloin. Silloin aika ei vielä saanut portaikkoa narahtamaan askeleiden painosta, ei antanut perheriidan karata käsistä eikä hymy kuollut Mollyn väsyneistä silmistä. Taivaskin oli ollut ennen kauniin sinertävä, kuin kevyesti aaltoileva meri, mutta nyt se riepotteli rajulla sateella pihakiveyksiä. Painostavan hiljaisessa talossa jaettiin yhteinen ajatus: aika oli surmannut heidät kaikki huomaamattaan.

Charlie Weasleyta se ei kuitenkaan ole saanut käsiinsä. Sen Ron tiesi, vaikka ei halunnut myöntää itselleen. Hetken hän saattoi antaa mennyttä haikailevan hymyn viivähtävää suupielissään, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kaikki tuoksui vanhemmalta veljeltä, vaikka siitä ajasta olisikin ollut aikaa.

Charlien oli helppo karata Kaakkois-Euroopan erämaihin ja vuoriin, kesyttämään lohikäärmeuroksia ja hoitamaan heikoimpia poikasia, mutta hän ei ollut kyllin rohkea kohtaamaan pikkuveljensä kasvoja. Alkua ei tiedetä, mutta loppua liian hyvinkin; Charlie oli tuuli, joka osasi koskettaa kiusottelevasti ihoa ja huulet näykkiä vaativasti, mutta seuraava aamunkoitto vei miehen mennessään.

Neville kai toimi Charlien korvikkeena, niin Ron ainakin ajatteli. Poika ei tiennyt puoliakaan, mutta luultavasti aavisti – oli silti hiljaa ja hyräili korjatessaan Mollyn puolesta kasvimaata. Hänen kynsiensä alla oli mutaa ja villapaita tuoksui sateelle, mutta ei tuulen suolaisuudelle kuitenkaan. Se oli Charlien tuoksu, pelkkää tihkuvaa vapautta ja kärsimätöntä himoa.

Ronia väsytti katua, muiden katseet eivät koskaan huomannet mitään muutenkaan. Kukaan ei huomannut pojan haikailevaa sielua, halua tuntea karheita sormenpäitä sisäreisillään ja tietoa siitä, että molemmille huomista ei ollutkaan. Ei edes Neville.

Tämä osasi kyllä koskettaa lempeästi ja posket punertuneena, mutta Charlie olisi suudellut rajusti, hamuillut kädellään taikasauvaa lukitakseen huoneen oven. He olisivat tippuneet sängystä ja sen kautta lattialle, kolauttaneet päänsä yöpöydän kulmiin.

Vaikka poika kuinka halusikin unohtaa kaiken, hänen sielunsa silti huusi kuoren sisällä, miksi tuulta ei voinut kahlita häkkiin, miksi kirjeet eivät enää saapuneet perille, miksi hän ei pystynyt kohtamaan Nevillen katsetta?

Maatessaan patjalla ja katsellessaan kattoa, Ron kuunteli miten tuuli paukutteli ikkunoita ennen kuin käänsi hänelle selkäänsä. Aivan kuin ennenkin.

[Ruskapoika]

Iiiks.

Kuolikinko edes? Kuolinko. Edes. Tää vaan oli niin aaaw, etten varmaa osaa koko iltana muuta tehdä kuin lukea tätä uudestaan ja uudestaan. (pakko siis vähintään tallentaa koneelle. ;>) Tunnelma, siun kirjotustyylis, soljuvuus ja se kun pystyin niin hyvin samaistumaan Ronin tunteisiin. Suorastaan sydäntä riipi, että se joutui tuntemaan tuon, eikä Charlie sitten aamulla kuitenkaan ollut vieressä -- koskaan. Pakko sanoa, että oot ovelasti saanut ton Nevillen tonne mukaan ujutettua, mikä oli vain ilo! Koska. No, se sopi. Totta kai sopi. Totta kai Ron tarvitsi jonkun, jota käyttää Charlien korvikkeena, vaikka se ei läheskään samanlaista sitten ollut. Ja Ron/Neville nyt vaan on niin söpöä, että.

Kukaan ei huomannut pojan haikailevaa sielua, halua tuntea karheita sormenpäitä sisäreisillään ja tietoa siitä, että molemmille huomista ei ollutkaan.

Tää lause iski erityisesti. Siihen jotenkin tiivistyy kaikkia tunne niin vahvasti tästä tekstistä, että toi lause oli vaan pakko lukea moneen kertaan, ennen kuin pystyin lukemaan loppuun saakka. (enkä toki kiksautunu noista karheista sormenpäistä sisäreisillä. ei, en sitten yhtään. olen siveellinen ihminen. )

Anteeksi, että kommentista tuli näin huono (ja laitoin siut kirjottamaan slashia, vaikka sitä et usseen kirjottele), ja kiitos näin upeasta synttärificistä (minnuu ei haittaa, vaikka kesti, koska tää vaan oli niiin söpö)! Puspus ja jouluja sinnekin suuntaan.

[Grenade]

Todella kaunista kieltä. Haikea tunnelma kulki koko ficin läpi mukana ja aaa, sulin tänne, koska tuo kaikki oli niin ihanaa. Todella kaunis ja olen täällä ihan sanaton, koska en osaa enää kommentoida tällaisen jälkeen.
Ron oli ihanan hämillään jotenkin ja hänen tunteensa tulivat esille hyvin. Se, miten hän käsitteli tilannetta ja toivoi koko ajan, että toinen huomaisi hänet. Ja sitten vielä, että hän huomioi Nevillenkin, joka oli ihana möyriessään kukkapenkissä.

Koska olen kamala ihminen, bongasin yhden jutun.
 

vaikka ei halunnut myötää itselleen

myöntää itselleenkö?

Tämä oli todella kauniisti kirjoitettu ja kadehdin tuota sanojen hienostunutta käyttöä, jolla ilmaisit kaikki Ronin ajatukset. Pienetkin sanojen erot toivat eri vivahteita ajatuksiin. Tätä oli todella ilo lukea, pidin! Kiitos tästä :)

[Upsila]

Ruskis, aww hei - tässähän sulaa ihan lätäköksi kehuistasi, kiitos niistä aivan hirmuisesti! Kommenttisi oli muutenkin niin älyttömän ihana ja piristävä, että alta pois. Jään ihan sanattomaksi sitä lukiessa. Mutta älähän nyt sitä pahoittele, että laitoit minua kirjoittamaan slashia! Sitä kun oli oikein kivaa kirjoittaa pitkästä aikaa ja muutenkin tätä oli todella hauska kirjoittaa (vaikka ficci onkin suht surullinen). Olen todella iloinen siis, että tykkäsit tästä, vaikka ficistä ei tullut ihan sitä mitä siitä piti tulla, mutta onneksi se ei haitannut sinua. Nevillekin tuli sinne aivan yllättäen, korvikkeeksi, vaikka tarkoituksena ei pitänytkään alunperin lisätä häntä tekstiin. Hihi, kiitos kuitenkin hirveästi superihanasta kommentistasi muru, sait hymyilemään leveästi! ♥ Puspus ja haliruttuja sinne myös!

Jekaterina, oi kiitos aivan hirmuisesti kivasta kommentistasi! ♥ Sait minut kovin iloiseksi noilla kauniilla sanoillasi, että apua en tiedä mitä vastata. Pohdintojasi ficistä oli myös todella mukavaa lukea. Tarkoituksena olikin tosiaan panostaa tähän kaipuuteen ja ikävöintiin eikä pelkästään lakanoissa kieriskelemiseen. Oli aika jännää kirjoittaa Weasleyn koko perhettä surullisena ja pysähtyneenä, mutta olen iloinen, että aihe mielestäsi onnistui. Kuten sanoit, yleensähän he ovat olleet aina iloisia ja hupsuja, talo täynnä lämpöä ja rakkautta. Nyt nämä kyseiset asiat lähinnä olivat hautautuneet maan alle. Edes Neville, joka oli korvikkeena, ei pystynyt suuria asioita muuttamaan. Hän tyytyi vaatimattomaan osaansa eikä valittanut. Mutta joo, kiitos aivan hirmuisesti suloisesta kommentista, olen otettu kehuistasi!

Grenade, kiitos aivan hirveästi sinulle myös! ♥ Kehuva kommenttisi oli kovin ihana ja lämpöä tuova, että en tiedä miten kiittää tarpeeksi edes! Olen kovin iloinen, että pidit tästä. Tarkoituksena oli tosiaan tuoda esiin haikeus ja kaipuu, sitä miten mutkikas elämä välillä on jopa kaikille Weasleylle. Yleensähän tämä perhe ja talo hehkuvat hymyä ja onnellisuutta - nyt lähinnä se on pysähtynyt vaikertelemaan ja suremaan. Ron kärsi tässä tosiaan aika hirveästi, hän on tuskissaan ja ihmeissään, mitä tehdä, miten olla. Liian mutkikkaita ja sotkuisia tunnepolkuja, että lopulta poika vain eksyi. Neville pääsi korvikkeeksi, mutta poika ei pystynyt tuomaan kovinkaan paljon lohtua taloon. Kiitos hirveästi siis ihanasta kommentistasi ja virheen ilmoittamisesta.

[Lasikuula]

Avasin ja en pettynyt. Avasin tämän nimen takia, en paritusten takia. Iso perhe, naurava talo ja kotikolo, koti Mitä muuta voisi kaivata? Ronin kaipaus todellakin tuli jysäyksenä. Aluksi kuvailit erittäin hienosti kodin merkitystä, sen hyviä puolia ja muuta ja se sai hymyilemään. Sitten, kuten varmasti oli tarkoitus (minusta se ainakin tuntui olevan tarkoitus), kaikki romahti. Kuvattiin ahdistusta, kaipausta ja pelkoja. Sitten selitettiin. Charlie <3 Om nom, miun lohikäärmepoju... No, aina ei voi voittaa Kuitenkin oli hassua lukea tällaisestäkin parituksesta ja en jotenkin osannut ajatella tätä insestinä. Ehkä et julkistanut sitä asiaa tässä niin paljoa, tai sitten Charlie on minusta muutenkin niin irrallinen osa perhettä että... En tiedä, mutta minusta se oli vain hyvä asia.

Ja arvaa mitä! Sait minulle hirmuisen hingun kirjoittaa Ron/Nevilleä, kiitokset vain siitä Mutta Neville... korvikkeena Ei kiva, kun Neville kaipaisi vain parasta <3 Mutta sitten tuo muu perhe. Aloin miettimään, että jos vain Ron näkee asiat niin? Että hänen koko elämänsä tuntui pysähtyneen Charlien takia, mutta muut hymyilivät hänen ympärillään, tietämättöminä, jatkaen elämäänsä. Jos Ron vain näki hymyn irveenä ja onnen kyyneleet vihan kyyneleinä? Ehkä...

Mutta kiitos tästä söpöstä pätkästä, pisti miettimään asioita

[Upsila]

Lasikuula, kiitoksia kovasti ihanan piristävästä kommentistasi! ♥ Oli oikein mukava kuulla, että avasit etkä pettynyt tähän. Kotikolo oli tässä tosiaan hieman pysähtynyt ja melankolinen - se ei ollut entisellään, lähinnä horroksessa ja eksynyt usvaan.

Tulkintojasi oli kiva lukea, itse olin kuvitellut, että aika oli vain kuluttanut kaikki Weasleyt puhki, joten se ei pelkästään johtunut Ronista. Onnellinen perhe vain - no, rohmahti ja muuttui. Ja joo, Charlie jäi irralleen hieman, koska Ron lähinnä vain muisteli häntä. Ikävöi, yritti unohtaa, mutta silti mieleen pulpahti aina ne tietyt yhteiset hetket. Vaikka Neville toimikin korvikkeena (hän olisi tosiaan ansainnut jonkun, joka olisi rakastanut häntä takaisin, sen verran ihana poika kuitenkin on, mutta no) ja jaksoi olla vierellä, hän ei pystynyt kuitenkaan pyyhkimään kokonaan muistoa Charliesta, itse tuulesta.

Kiitos vielä kivasta kommentistasi ja kirjoitahan ihmeessä Ron/Nevilleä, jos vielä siltä tuntuu!

[Antelope]

Oioioi, tämä oli jotain todella hienoa!

Pidin siitä, miten olit lähtenyt siitä lähtökohdasta, millainen Kotikolo oli joskus, ennen sotaa (tai ainakin minä tulkitsin, että tämä on sodan jälkeen : D), ja siirryit sitten siihen millaista se oli nyt, kaikki oli tavallaan pysähtynyt, mutta liikkui silti eteenpäin ja muuttui. Kotikolohan on Pottereissa kuvattu siksi Harryn toiseksi kodiksi Tylypahkan lisäksi, mutta ei sekään jaksa olla lämmin ikuisesti, kun aika on surmannut sen asukkaat. Tässä oli ihanan haikeasti ja surumielisesti kuvattu se, miten aika oikeasti muuttaa ja jättää vain valokuvia entisestä.

Charlie/Ronia en ole oikeastaan edes lukenut hirveästi, mutta tässä se vain toimi - sillä tavalla, sota muuttaa ihmisiäkin (ja nimenomaan, ei se ole se Kotikolo, joka muuttui yksistään vaan ihmiset tavallaan muutti sen surumielisyydelleen), ja Charlie ja Ron - niin etenkin Ron - tarvitsivat sitä jotain, mikä pitää pinnalle. Toki, Charlien oli helpompaa lähteä, koska hänellä oli lohikäärmeet ja Romania ja kaikki se - Ronilla ei. Hänellä on vain Mollyn kuollut hymy, ja Neville korvikkeena, mutta eihän se ole tietenkään samanlaista. Ja Neville oikeasti sopii korvikkeeksi (apua, tuo kuulostaa aivan kauhealta, kun laitoin sen noin). Mutta kun Neville on sellainen; kiltti, eikä hän koskaan kieltäydy auttamasta ketään. Voin hyvin kuvitella, kuinka hän lohduttaa Ronia – kyllä hän huomaa, että on korvike jollekin ja vaikka se sattuu, niin Neville ei silti lopeta Ronin lohduttamista, tai sitä mitä se nyt onkaan.

Ja voi, ihailen tapaa, millä tavalla sidot sanoja yhteen niin kauniiksi! En tiedä, jotkut käyttämistäsi sanoista ei ehkä sovi siihen toiseen ja käyttämisi kielikuvat tuntuvat ehkä hieman absurdeilta, jos sen ajattelee sillä tavalla. Enkä sano tätä mitenkään negatiivisena asia! Koska sinä saat ne sopimaan yhteen ja luomaan uuden kielikuvan ja kaikkea nättiä, hih. ♥ Tämän tekstin tunne, juurikin se haikeus välittyi hienosti! Ja hitsi, kun haluaisin itsekin osata samalla tavalla käyttää sanoja, ja kirjoittaa tälläistä lempeää, mutta samaan aikaan kuitenkin rajua - kun miettii tuota kuvaustasi Charliesta ja Ronista yhdessä kiertelemässä lattialla ja hakkaamassa päitään yöpöydän kulmiin.

Koska tosiaan tulkitsin tämän sodan jälkeiseksi ajaksi tuon Kotikolo-kuvauksen perusteella, niin aloin miettimään, miten Ron päätyi tuohon tilanteeseen. Että tarvitsi veljeään (ja Nevilleä). En tiedä, kai minä loppujen lopuksi ajattelin, että hän halusi unohtaa sen kaiken, ja Charlie jotenkin, tiedätkö, oli siinä. Ja molemmat olivat väsyneitä ja semmoisia. Sitten Charlie ei ollutkaan enää siellä, ja Ron on se joka kaipaa ja haikailee, ja tarvitsee Nevillen Charlien korvikkeeksi.

Koska sisällä tuoksui itse tehty omenahillo, siellä täytyi myös tuoksua vastapaahdettu kahvi.

Oi että. ♥ Tämä vain oli niin kotikolomainen, ja tästä lauseesta tuli lämmin olo, ja halu käpertyä vilttiin jonnekin nojatuoliin katselemaan Kotikolon tapahtumia. Kuitenkin tästä välittyi myös se, miten Weasleyden pitää pakottaa tekemään itsensä ne kaikki asiat, jotka ennen tehtiin hyvällä mielellä ja sen kummempia ajattelematta. Nyt sen täytyi olla niin, ja siksi he tekivät sen vieläkin.

Tavallaan on kuitenkin hassua ajatella Kotikoloa väsyneenä ja surumielisenä, mutta toisaalta minkälainen se muka voisi olla sodan jälkeen? Ei ainakaan samanlainen kuin ennen sotaa. No ehkä, lopetan tämän turhan selittämisen ja tyydyn vain sanomaan, että kiitos tästä tekstistä, tämä oli kyllä upea lukukokemus! ♥

[Lils]

Oioi sinä ja nimi ja osasto = ♥

Kotikoloa kuvaava aloitus toimi, se oli lämmin ja kodikas. Koko paikka on niin lempeä ja hyvänmielen pesä, sellainen, jonka sohvannurkkaan tai ullakolle tai puutarhaan haluaisi käpertyä peiton alle lukemaan kirjaa, jonka pihalla mielellään katselisi syksyn viimeisiä lehtiä ja talven ensimmäisiä lumia ja tuulia, kaikkea suloista ja sellaista, että hetki ikään kuin pysähtyy. Ja juuri siksi esimerkisi tämä kohta

Huomisen seikkailuista puhuttiin haaveksivaan sävyyn ja vanhoille piirustuksille naurahdeltiin, myös niille, jotka olivat ajan kellastamat.

on aivan ihana! Sinun kirjoitustyylisi on kaunis sanan kaikissa merkityksissä; se lämmittää hymyilevällä tavalla sydäntä ja laittaa kaipaamaan höyryäviä kaakaomukeja ja lämpimiä paksuja vaatteita, kesää, aurinkoa, kaikkea sellaista mistä tulee ihana mieli. Näistä teksteistäsi aina tuleekin, sillä vaikka ne olisivat vähänkin surumielisiä, sinä osaat kertoa ihan kaiken aina niin kovin kauniisti. Tuo quote on aivan ihana, siitä tuli sellainen olo niin kuin olisi sujauttanut Lotrin välistä Keski-Maan kartan ja tutkiskellut sitä kynttilänvalossa. Kotikolo sopii hyvin sinuun ja tekstiisi, ja kun aloitit kuvailemalla sitä, tuli tähän oikein ihana tunnelma, sellainen, että niin halusi vain uppoutua tähän!

En edes tiedä, miten ihmeessä löysin tästä niin paljon vain hyviä ja iloisia asioita ja tämä hymyilytti - ehkä se on tosiaan vain se, että tämän olet kirjoittanut sinä, ja kädenjälkesi on tuulenkeveää ja kaunista - mutta paljon karuutta ja onnettomuuttakin tässä oli. Hahmoasetelma oli mielenkiintoinen ja toimiva; korvikerakkaus on aina niin repivää ja surullista, ja kun Charlie aina lähtee pois eikä koskaan todella jää, se oli vieläkin jotenkin jatkuvampaa ja ymmärrettävämpää. Pidin siitä, että Charlie lähti osittain kaiken sen takia, mitä kotona oli: ettei hän vain kaivannut kaukomaita ja lohikäärmeitä, vaan annettiin ymmärtää, että hän nimenomaan halusi pois kotoa. Kodikkaassa ja onnellisessakin perheessä on usein pinnan alla ihan kaikkea muutakin, ja siksi tämä ehkä olikin pysäyttävämpi - kirjojen ja tämän ficin alun tuoma muisteleva idylli tavallaan hajosi, kun tarkasteltiin lähempää.

Tarina oli hyvin kaunis, ja Charliesta minulle jäi hieno kuva, mutta Neville tuntui ehkä tulevan vähän puskista. Vaikka hän olikin mukana ns. suluissa, olisi hän voinut olla mukana enemmänkin kuin parissa, kolmessa, jossain, lauseessa. Koska Charlieta kuvailtiin ihmisenä, toisena, ja Ronin ajatuksiin päästiin sukeltamaan - Neville oli hieno korvikeratkaisu, mutta tätä tekstiä lukiessa ehkä turhan random jotenkin.

Todella kauniisti kirjoitettu! Valtava tarina pienessä ficissä, ja varsinkin tuo nimi on oikeasti aivan ihana. Kuvailit sitä tuulijuttua ficissä tosi kauniisti ja tästä jäikin sellainen keveä ja leijaileva, tai ehkä tuulen mukana hiljaa keinuva, tunnelma, ja tosiaan, vaikka käsittelit surullisia, katkeria ja karuja asioita, tästä ei jäänyt huono mieli tai ahdistus, mikä on oikeasti tosi hyvä. Kiitos ihanasta lukukokemuksesta, tämä oli kaunis! Pus. ♥

[Carmilla]

<3

Tykkäsin kauheesti, ku tää oli tällainen rauhallinen ja soljuva ja kulki tasaisesti eteenpäin. Pidin siitä, miten kuljetit tunnelman rauhallisesti onnellisemmasta alusta haikeaan loppuun. Jotenkin ihastuin siihen, miten sanoit, että hymy kuoli Mollyn väsyneistä silmistä. Se oli mulle se, mistä tajusin, että Kotikolossakin oli lopulta väsähdetty. Mollyhan on yleensä niin äidillinen ja lämmin kaikista murheista huolimatta ja se, että Molly olisi liian väsynyt hymyilemään, oli aika pysäyttävää. Niin ja siitäkin pidin, että raju sade riepotteli pihakiveystä, koska se on mielikuvana tosi kaunis, mutta surullinen ja lisäksi riepotella on vaan mun mielestä hirveen kiva sana.

Voi vide, että tykkään sun hahmokuvauksesta. Se tulee tuollaisten pikkuisten yksityiskohtien kautta ja kuva henkilöstä muodostuu epäsuorasti. Tykkään siitä, ettet sano suoraan tällainen joku on vaan että annat sen persoonallisuuden rakentua pikkuhiljaa yksityiskohtien kautta.

Rakastin Ronia. No, rakastan sitä kyllä muutenkin, mutta tässä se oli kyllä aika täydellinen.

Ronia väsytti katua

Tää oli ihana. Muutenki annoit Ronista tosi alakuloisen ja vähän sellaisen säälittävän ja pysähtyneen kuvan ja tykkäsin siitä kamalasti.

Rakastin Charliea ihan yhtä paljon. Ihanaa ja niin kohdalleen osuvaa, että kuvaat Charlien tuuleksi. Mutta se on myös vähän outoa, koska oon parhaillaan kirjoittamassa ficciä Charliesta ja oon itsekin käyttänyt tuulta kuvaamaan sitä. Yhyy, ehkä mun pitää keksiä jotain muuta, ettei kaikki luule, että vein sen sulta. : D Eniten tykkäsin ehkä siitä, että Charlie oli ainoa, joka oli onnistunut pakenemaan kotiin hiipivää masennusta ja haikeutta. Mut toisaalta rakastin sitä, että vaikka Charlie muuten on niin rohkea ja miehinen, se ei silti pysty kohtaamaan Ronin katsetta.

Charlie oli tuuli, joka osasi koskettaa kiusottelevasti ihoa ja huulet näykkiä vaativasti, mutta seuraava aamunkoitto vei miehen mennessään.

<333

Vertaat ihanasti Charliea ja Nevilleä. Just tää kohta

Tämä osasi kyllä koskettaa lempeästi ja posket punertuneena, mutta Charlie olisi suudellut rajusti, hamuillut kädellään taikasauvaa lukitakseen huoneen oven. He olisivat tippuneet sängystä ja sen kautta lattialle, kolauttaneet päänsä yöpöydän kulmiin.

vei varmaan sydämeni mennessään. Rakastan tuota kontrastia Charlien ja Nevillen välillä.

En ole tainnut lukea Ron/Nevilleä kuin korkeintaan sivuparituksena H/D:n lomassa, mutta tykästyin suuresti, vaikka niillä tässä olikin vähän tuollainen alakuloinen suhde. Mielikuva Nevillestä hyräilemässä Mollyn kasvimaan ääressä oli joku suloisin koskaan. Ja voi että. Se, miten Neville luultavasti tiesi, että oli Ronille vain korvike, mut miten se silti oli Nevillelle tarpeeksi, oli musta surullisella tavalla tosi nättiä.

Kirjoitat tosi kauniisti. Musta oli hirveen ihanaa, miten sait tarinan maalautumaan elävänä mieleeni. Täähän on tosi lyhyt, mutta silti oot saanut sanottua kaiken just oikein. Lauseet on pääasiassa lyhyitä etkä jää miettimään mitään hirveän pitkäksi aikaa, mut silti kaikessa on just oikea tempo eikä missään kiirehditä liikaa.

Oot ihana. Tää ficci on ihana. Pus <3