Elämänsirpaletaakkoja, pisaroita hartioilla (K-11, James/Lily)

[Vanilje]

Nimi: Elämänsirpaletaakkoja, pisaroita hartioilla
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: K-11
Genre: angst, haikeutta, surua, ahdistusta
Paritus: James/Lily
Haasteet: Persoonallisuushäiriöhaaste (Epäluuloinen persoonallisuus), Kerää kaikki hahmot (James Potter), Inhokkiparitushaaste, OTS (Mielenterveyden häiriöt)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vaan lainaan. En saa tuotoksistani rahallista korvausta.

A/N: Tätä ficciä lähdin rakentamaan tämän biisin (jonka voi muuten laittaa taustalle soimaan, mikäli haluaa) ja persoonallisuushaasteen pohjalta ja tällainen tuli. Tämä syntyi oikeastaan yllättävän helposti, lähinnä tajunnanvirtana ja olen oikeastaan aika tyytyväinen tähän. Ja miten muka olevinaan voi kirjottaa johonkin inhokkiparitushaasteeseen, kun tämänkin kanssa meinaa nyt käydä niin että alan tykästyä tähän paritukseen? Vaikeeta on. : D Mutta pistetään tää kuitenkin sinne, kun niin olin suunnitellu. En tiedä miten onnistuin tuon persoonallisuushäiriön kuvaamisen kanssa, paikoin meno saattaa olla hiemasen epärealistista, mutta ei anneta sen liikaa häiritä. Palautetta kuulisin mielelläni ja niin päin pois. Olkaa hyvät! : )




Se kaikki alkoi salakavalasti. Ei heistä kumpikaan osannut ajatella mihin asiat voisivat lopulta luisua. Se vain tapahtui. Ehkä se oli ollut pinnan alla aina, huomaamattomissa, ja pikku hiljaa alkanut nousta esiin. Siihen ikään kuin turtui, vaikka lopulta kaiken huomasikin olevan liian raskasta.

”Lily, missä olit eilen illalla?”
”Kävin Remuksen luona kylässä.”
”Hmmh.”

Aluksi Lily ajatteli sen olevan vain huolestuneisuutta, tavallista pelkoa toisen menettämisestä. Vaikka eihän Lily koskaan ajatellut ketään muuta siinä mielessä. Ei, James oli ainoa hänelle. James vain tuntui olevan epävarma asiasta, vaikka Lily kuinka vakuutteli rakastavansa tätä.

Joskus James sai outoja kohtauksia. Hän saattoi huutaa joskus vaikeasti ymmärrettäviä asioita, asioita jotka tuntuivat olevan kaukana todellisuudesta. Lilyn oli vaikea käsittää sitä. Vaikka lopulta James olikin murtunut kaikesta siitä. Ja kun Lily lopulta meni tämän luo lohduttaakseen, halaten kevyesti, antaen pienen suukon, vetäytyi James kauemmas. Sanoi vain haluavansa olla hetken yksin. Yleensä Lily suostui. Koska kuitenkin lopulta James tulisi halaamaan häntä, toisi ehkä kukankin. Kaikki tuntui pinnallisesti olevan hyvin.

Vaikka mikään ei lopulta ollutkaan.

”James, miksi et nykyään pidä enää koskaan yhteyttä Siriukseen tai Remukseen? Tai Peteriin?”

Oikeastaan Lily ei koskaan saanut kysymykseensä suoraa vastausta. Todellisuudessa James oli liikaa omien ajatustensa vanki, hän kuvitteli vanhojen ystäviensä olevan epäluotettavia, katalia vehkeilijöitä jotka yrittivät viedä hänen naisensa. Hän tuntui elävän jatkuvasti epäilyjen maassa, maailmassa, jossa hän itse kehitteli kuvioita kaikesta mikä olisi häntä vastaan. Muodosti listoja ihmisistä, jotka olivat osoittautuneet pettureiksi.

Eikä hän osannut antaa helposti anteeksi.

James oli liian varuillaan koko ajan, hän ei osannut olla epäilemättä. Joku kuitenkin vielä osoittautuisi epäluotettavaksi, ei kenellekään voinut puhua, kertoa omista ajatuksistaan. Ei puhua mitään henkilökohtaisempaa, se olisi liian vaarallista. Jopa puhuminen Lilylle oli liikaa, se oli mahdotonta, hän vain pelkäsi liikaa. Kaikki voisi olla jotain muuta miltä näyttää, jotakin joka lopulta kääntyy häntä vastaan.

”James, mikä sinulla on hätänä?”

Lily oli oikeasti huolissaan, häntä pelotti Jamesin puolesta. Tämä vain ei suostunut puhumaan hänelle asioistaan, mumisi vain eriskummallisia asioita kun kysyttiin. Lily ei saanut hetken rauhaa ajatuksilta, joissa hän pyöritteli asioita. Pidemmän päälle se alkoi tuntua raskaalta, kuin valtava taakka olisi pikku hiljaa kasautunut hartioille.

Jatkuva epäileminen, kyseenalaistaminen, vihamieliyys, se kaikki kulutti häntä. Ei Lily jaksanut enää uskoa toisen olevan vain huolissaan, epävarma itsestään. Tämä oli jo jotain enemmän. Aivan kuin kaikki olisi hänen vikansa, kuin hän olisi tehnyt jotain väärin, jotain ansaitakseen kaiken sen. Sillä eihän James huomannut itsessään olevan ongelmaa.

”Lily, kenen kanssa olet pettänyt minua?”
”Mutta James, minä en ikinä - ”
”Tiedän että olet, vastaa minulle!”

Sinä iltana Lily itki, enemmän kuin koskaan ennen. Häneen sattui, Jamesin senpäiväinen kohtaus oli pahin kaikista. Lilystä tuntui, että hän ei tuntenut Jamesia enää. Hän ei osannut ymmärtää tämän ajatusmaailmaa, ei käsittää miksi hän kuvitteli kaikkia niitä outoja asioita. Kaikki se mustasukkaisuus, vihamielisyys, epäileväisyys, kaikki tuntui niin vieraalta, pelottavaltakin. Ahdistavalta.

Ja Lily oli väsynyt siihen kaikkeen. Jatkuvat häneen kohdistuvat syyttömät epäilyt olivat alkaneet viedä hänen voimiaan, hän ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Hän oli ajan kuluessa yrittänyt uskotella itselleen kaiken olevan vain jotakin ohimenevää vaihetta, mutta se ei ollut. Ei, James oli sairas. Lily tunsi itsensä rikkinäiseksi, surulliseksi, yksinkertaisesti kyllästyneeksi siihen kaikkeen. Niinpä hän teki päätöksen, ehkä vaikeimman pitkiin aikoihin, mutta hän ei nähnyt enää muita vaihtoehtoja.

Hän päätti lähteä. Parhaansa mukaan jättää sen kaiken taakseen.

Yön tultua hän pakkasi tavaransa valmiiksi odottamaan huomista. Aamulla hän puhuisi Jamesin kanssa, hänen oli pakko, ja sitten hän lähtisi. Ei hän tiennyt vielä minne, mutta hän ei antanut sen estää itseään. Mikä tahansa tuntui sillä hetkellä paremmalta paikalta, vaikka hän säälikin Jamesia, kaikesta huolimatta mitä tämä oli hänelle tehnyt. Kaikki pienetkin rakkauden osoitukset James onnistui tulkitsemaan väärin, et kai vain yritä peitellä jotakin, vaikka oikeasti se kaikki oli vilpitöntä.

Lily oli rakastanut Jamesia. Nyt se kaikki tuntui varisevan kuihtuneen kukan terälehtinä lattialle.

Aamulla Lily kantoi tavaransa alas ennen kuin James heräsi, istui keittiön pöydän ääressä odottamassa. Kun toinen lopulta saapui, tunsi Lily palan kurkussaan, hänestä tuntui pahalta sanoa se, mikä oli väistämätöntä.

”Kuule James, minä lähden. Minun on vain pakko, en jaksa tätä enää.”

Toinen ei vastannut. Se oli pahinta mitä oli voinut odottaa. Toisen ilmeettömiä kasvoja oli vaikea, lähes mahdoton lukea. Silmistä kuitenkin paistoi järkytys, katkeruus, viha, kyllähän minä tämän tiesin, avuttomuus. Se tuntui Lilystä pahalta ja kun hän käveli Jamesin luo kietoen kätensä tämän ympärille, hän ei voinut enää estää itseään itkemästä.

”Olen pahoillani, James.”

Ja lopulta hän otti tavaransa, asteli ovelle, loi viimeisen surullisen katseen toisen suuntaan ja astui ulos. Tummat pilvet tuntuivat itkevän Lilyn kanssa tämän juostessa. Hän juoksi, juoksi niin lujaa kuin pääsi, mahdollisimman kauas, pysähtyi läheisen puiston reunaan ja lyhistyi istumaan. Hän hautasi pään käsiinsä ja itki, vuolaammin kuin aikoihin sateen kastellessa hänet läpikotaisin. Enää Lily ei jaksanut välittää.

Enää ei ollut mitään, vain tyhjää. Se kaikki oli ohi.

[Solembum]

Hyvää huomenta kommenttikampanjasta!

Nappasin tämän ficin, koska en ole ennen lukenut Lily/Jamesia. Plus kun avasin topan, mun silmiin osui tuo Persoonallisuushäiriöhaaste. Herätti lievästi sanottuna mun mielenkiinnon. Ennen kuin aloin lukemaan, mulla oli vahva mielikuva siitä, että Lily olisi se persoonallisuushäiriöinen, särkynyt nukke Jamesin käsivarsilla. En tiedä miksi, ajattelin vain niin. Ehkä mä pidän Lilyä sellaisena, en osaa sanoa. Mutta olin tämän ajatukseni kanssa ihan hakoteillä, enemmän väärässä olisi ollut vaikeaa olla.

Itseasiassa oli todella hienoa, että James olikin se parisuhteen ongelma. Ja se, miten tämä oli kuitenkin kirjoitettu Lilyn näkökulmasta. Olit nostanut hienosti tekstissä esiin Jamesin ajatukset, vaikka niitä käsiteltiinkin Lilyn kautta. Teksti oli särkynyttä, Lilykin tuntui särkyneeltä. Jamesin näkökulma ei olisi tuonut esille sitä, mikä sen tekemisistä oli oikein ja mikä väärin. Lily taas tiesi, että Jamesilla oli vikaa päässä. Se yritti jaksaa, koska rakasti Jamesia, mutta

se kaikki tuntui varisevan kuihtuneen kukan terälehtinä lattialle.

Tämä oli suosikkikohtani koko ficissä. Ajattelin, ettei Lily itse päättänyt lopettaa rakastamasta, sen aiheutti James. Ajattelin myös, että Lily pakkasi tavaransa ennen uin hyvästeli Jamesin, koska pelkäsi jäävänsä kuitenkin, jos ei tekisi niin.
Jamesin ja Lilyn viimeinen hetki oli kamala. Niin kamala, että muakin alkoi itkettää. koko ficci oli niin taitava sekoitus eri tunnetiloja, etä menin sekaisin tuntiessani niitä kaikkia yhtä aikaa. Pohjimmaisena oli suru, mutta sen pälle oli kasattu paljon muistakin erilaisia tunteita, osa selvästi erottuvampia, osa vain pienen pieniä tuntemuksia.

Pidin kovasti kirjoitustyylistäsi. Osa lauseista oli pelkistettyjä, osa pidempiä ja mutkikkaampia. Esimerkiksi Jamesin reaktiota kuvaillessa

Silmistä kuitenkin paistoi järkytys, katkeruus, viha, kyllähän minä tämän tiesin, avuttomuus

olit ketjuttanut tunteita ja ajatuksia toisiinsa pilkuilla. Se oli hyvä ja toimiva ratkaisu, ja sai mut ajattelemaan, että ajatukset Jamesista on Lilyn päässä tosi sekaisin. Että se ei oikein tiedä, mitä ajatella Jamesista. Ei enää.

Yhteenvetona: hieno, upea, tässä oli tarpeeksi kaikkea, tykkäsin!

[Lils]

Tuntuu aina vähän hassulta hyökätä jonkun ficcisi kimppuun, kun heti alkutiedot luettua tulee sellainen "AI NIIN TÄÄ ON TÄÄ!!1" -fiilis. : DD Loppujännitys ei ehkä ihan samalla tavalla säily, kun muistan nämä tosi hyvin, mutta ei se mitään, näitä on silti tosi upea lukea ja jotenkin siistiä nähdä, miten se parin lauseen idea on kehittynyt kokonaiseksi ficiksi ja siinä huomaa taas miten hyvin aina kirjoitat kaikista haastavistakin aiheista. Joten älä vaan lopeta spoilaamista tai kirjoittamista, tykkään ihan liikaa kaikesta mitä teet. ♥

Tässä kirjoitustyyli oli ehkä vähän yksinkertaisempaa, ei suorastaan töksähtelevää, mutta sellaiselta lempeää ja sumunpehmeää fiilistä ei ehkä ihan ollut. Ehkä se rautalankaisuus sopi tähän teemaan paremmin, mutta toisaalta taas, angsti on usein jotenkin kliseistä ja sellaista kyllästyttävämpää, jos sitä ei ole kuvailtu omalaatuisesti. Ehkä tästä näkee vielä sen tietynlaisen jäykkyyden ja alkukankeuden; kun kuitenkin lukee näitä tekstejä järjestyksessä (kunnon massaprojekti hahah : D ♥), huomaa, miten nuo uudemmat ovat oikeasti sellaisia ettei niistä löydy mitään nipotettavaa vaan ne ovat aivan uskomattomia, ja näissä vähän vanhemmissa on sellaista tietynlaista jumitusta vielä. Mutta tämäkin on silti hyvän yläpuolella - se on jännä kun sinun ei-niin-mestariteokset ovat silti ihan tajuttoman hyviä. : D Tykkäsin kuvailusta nimittäin tässäkin tosi paljon - ei näköjään pitäisi ikinä vertailla - ja tämä oli tosi hieno fic.  Kursiivit ja pienet dialoginpätkät tuolla välissä toimivat: tässä oli selkeä ja hyvin kerrottu tarina, sillä vaikka siinä oli kiekuroita ja vaiheita enemmänkin kuin yksi tai kaksi, se ei kyllästyttänyt eikä sitten ollut taas liian vaikeakaan.

Mutta tämä tarina! Minä luen ja kirjoitan aina järkensä menettäneestä tai epävarmasta tai hapertuneesta Lilystä, mutta tässä se oli tosiaan käännetty hienosti toisinpäin! Tai siis että oli kiva lukea se puoli Jamesista, se hajonneempi, ja se todella toimi tässä. Kuvasit hienosti omalla tavallasi tätä epätasapainoisuutta ja hidasta lipsumista kohti laakson pohjaa, se ei ollut vain kuilu tai kolo tai avanto jonne humpsahdettiin, vaan alamäki oli tasaista mutta varmaa. Lily taas ei ole niin kuin James: hän osaa rakastaa ja löytää kauniita puolia, mutta Lily ei koskaan odottaisi ikuisesti, hän ei jaksaisi enää lopulta, hänellä ei riittäisi kärsivällisyys. James ehkä olisi se joka toivoisi että kaikki paranee ja tekisi kaikkensa, mutta Lily tuntuu sellaiselta että lopulta todella lähtee, sillä ei jaksa sitä, ei koe enää voivansa tehdä mitään, eikä halua kuluttaa itseään loppuun. Hienoa kuitenkin että hän itki lopussa kunnolla: hän ei ollut tässä vain jääkuningatar ja hurjan itsekäs, vaan teki rohkean tempun itsensä takia, ja vaikka se tuntui pahalta, hän tiesi että niin kuului tehdä, se oli hyväksi hänelle. Lily on sillä tavalla jotenkin näpsäkkä hahmo, ja vaikka tässä oli kyse Jamesista, minä pidin siitä, miten Lilystä löytyi erilaisia luonteenpiirteitä ja tämä kuvasi hienosti häntä hahmona.

Onneton James/Lily on sekin jotenkin harvinaisempaa - sanotaan aina että se on kulissiliitto, mutta suurimman osan ajasta J/L on kuitenkin kelmificcejä tai huniskamaa tai molempia, siis jotenkin sellaista fluffya ja että huonoista asioista ei niin paljoa puhuta. Tässä oli se karumpi ja kivikkoisempi puoli, sellainen, josta ei oikeastaan löytänyt mitään kaunista. Ei marttyyriurhoollisuutta tai kaikenkestävää rakkautta, vaan pakenemista ja yksinäisyyttä ja onnettomia loppuja, mutta siltikin uusia alkuja. Jonkun täytyy tällaisetkin tarinat kirjoittaa.

Hurjan hieno teksti, herätti oikeasti tosi paljon ajatuksia ja imaisi mukaansa synkkään ja öiseen maailmaan, tiskialtaaseen pestyihin kyyneleihin ja sellaiseen henkeäsalpaavaan ahdistukseen. Hieno ja onnistunut teksti! ♥