Alaotsikko: BBC!Sherlock, Sherlock Holmes/John Watson, raapalesarja
Ficin nimi: Kaiken lisäksi särkee vielä päätäkin
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: BBC:n Sherlock
Genre: Raapalesarja, slash, vähän flirttailee söpöilyn ja kuivan huumorin kanssa.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson (OTP on OTP vaikka voissa paistais)
Vastuuvapaus: Muistamme, että hahmot kuuluvat Conan Doylelle ja modernisoinnista kiitämme BBC:tä, erityisesti Steven Moffattia ja Mark Gatissia. Minä se vain leikin joutessani ilman minkään sortin korvauksia.
A/N: Kiitokset Nukkemestarille, joka halusi ficin sisältäen päänsärkyä ja BBC:n dokumentteja. On jotenkin kiva kirjoitella tutulla fandomilla ja parituksella modernissa ympäristössä^^ Ainakaan ei tarvitse enää hylätä niin paljon ideoita väärän aikakauden takia. Niin, ja jatkan näin kauniisti Vuosi raapalehtien-haastettani (satanen meni rikki!) mitoissa normi-tripla-normi-tripla-tripla-tripla. Have fun folks^^
Kaiken lisäksi särkee vielä päätäkin
1.
Yllättävää tai ei, mutta uusavuton on synonyymi Sherlockille, jos mielipide rinnastetaan asuntomme vallanneen kroonisen sekasotkun infernaalisuuteen. Tosin on keittotaitokyvyttömyydestä yksi hyötykin: Sherlockilla on takaraivoon iskostunut talouteen sopivien pikkuravintoloiden tuntemus. Ai-jai sitä tukkapöllytyksen määrää, jos äitini tietäisi minun syövän ulkona vähintäänkin viitenä päivänä viikossa.
Positiivisena asiana huomautettakoon, että säästynpähän tiskaukselta. En ikipäivänä halua tehdä lähempää tuttavuutta sen mössön kanssa, joka on lionnut tiskialtaassa kohta kolmatta viikkoa.
“Takki päälle John. Minun on nälkä”, Sherlock hihkaisi niin että säikähdin, olihan hän nukkunut sohvalla koko päivän reagoimatta alkeellisimpaankaan puhutteluun.
“Tai sitten voisit lämmittää eilistä currykanaa mikrossa.”
Voinen tulkita lenkkarin heittämisen naamalleni jokseenkin kieltäväksi vastaukseksi.
2.
“Italialainen”, hymähdin yllättyneenä kun ripeän harppomisen jälkeen seisoimme varsin huonolla myyntipaikalla, isommista kaduista sivussa olevan ravintolan edessä. Alue oli minulle tuttu, itse asiassa olin opiskeluaikaani asunut useammassakin saman kortteerin kellariasunnossa, mutten silti tuntenut tätä aika viehättävää pikkuravintolaa, vaikkei se näyttänyt missään nimessä edes uudehkolta.
“Pastaa! Nopeita hiilihydraatteja aivoilleni”, Sherlock puhui monologiaan lähinnä itselleen, vaikka vieressä naurahdin ja nyökkäsin. Jos olen kaverin ruokavaliota oikein seurannut, niin muuta siihen ei juuri kuulukaan kuin pastaa, vaaleaa leipää ja karkkia.
Hämmästykseni oli melkoinen kun näin syrjäisessä paikassa löytäisin tutut kasvot.
“Paige!” huudahdin vähän turhankin kovaa. Nolostuin vaaleaverisen naisen pöydässä olevan seuraa. He olivat kuitenkin hyvin ystävällisiä, Paigen silmät sädehtivät. Hassua miten vanhoihin ystäviin törmää aina kaikkein yllättävimmissä paikoissa. Tutut ovat nykyisin aikuisen näköisiä, Paigestakaan näe yrittämälläkään miksi lukiossa liikanimenä oli rumasti “tyrkky”.
Tyrkky-Paige ja Nysvä-John, tupakkapaikalla imuttelemassa. Pelkkä mielikuvakin on toiselta planeetalta.
“John! Kuinka hauska nähdä, luulin sinun olevan Afganistanissa.”
“Olinkin. Haavoituin, joten lähettivät kotiin”, vastasin vähän vaisusti, sillä tiedän uutisen aina vähän järkyttävän. Televisiosta kuulee niin paljon sodista, joten olen tottunut varomaan sanojani.
“Kamalaa! En tiennytkään”, Paige pahoitteli vaihtaen sitten kohteliaasti aihetta kevyempään: “ Et taida tuntea Mikea.”
Kättelin rotevaa miestä jämäkästi asiallisesti. Huomaan kuitenkin Paigen vilkuilevan selkäni taakse.
“Aa, joo. Hän on Sherlock. Ei kovin seurallista tyyppiä”, naurahdin viitaten aivan laitimmaiseen pöytään istuneeseen ystävääni, joka nyppi omituisesti pöytäkoristeesta irti kuivakukkia silmät painostavasti tapittaen.
“Aa…ahaa!” Paige henkäisi käännettyään katsettaan minusta Sherlockiin useamman kerran kunnes hänen silmänsä laajenivat. Hymy muuttui kahta sädehtivämmäksi.
“Herttaista”, hän jatkoi. “Mutta me olimmekin tästä jo lähtemässä. Hauskaa iltaa sinulle ja Sherlockille, oli kiva tavata.”
“Samoin”, huomasin suustani lipeävän ennen kuin ehdin rekisteröidä tuttavani ja hänen seuralaisensa vihjailevat katseet.
Istuin heidän mentyään Sherlockin viereen. Hän murensi leipätikkua kukkaruukkuun, en kysynyt syytä.
“Hän luuli minua homoksi”, huokaisin pettyneenä, mutta Sherlock ei ollut juuri moksiskaan.
“Tilasin sinullekin tonnikalapastaa”, hän totesi ilmeenkään värähtämättä.
3.
Höpötin hetken lämpimikseni lukiosta. Tupakannatsoista, rikkonaisesta farkkutakista, musiikista. Sherlock näytti siltä kuin vastikään olisi nielaissut desilitran yskänlääkettä.
“Sinulla ei sitten ilmeisesti ollut mitään murrosikää”, naljailin harkitessani tosissani kehtaisinko tökätä haarukan kylkiluuhun.
“Soitin enimmäkseen viulua”, Sherlock kuittasi väistäen haarukkani.
“Ai, opiskelitko musiikkia?” kysyin yllättyneenä, vaikka tarkemmin ajatellen fakta kuulosti uskottavalta. Lääketiedettähän hän ei kenenkään mukaan ole päivääkään päntännyt laboratoriossa luuhaamisesta huolimatta.
“Taitaa porukoillasi olla aika lailla rahaa”, sanoin Sherlockin lyhyesti nyökättyä. Hän nauroi huomautukselleni.
“Enemmän kuin rehellisillä ihmisillä koskaan.”
Uteliaana yritin saada häntä kertomaan opiskelustaan tai mistä tahansa vähän enemmän, mutta sain irti vain aforismeja harjoittelun turhuudesta ja ammattimuusikoiden olemattomasta älykkyydestä.
4.
“Et ole ikinä, ikinä, suudellut ketään!”
Ei, en aivan väkisin mehustanut tuotakaan informaatiota irti. Kunhan vain nyt jatkoin epäkiinnostavaa keskusteluani entisistä tyttöystävistä. Kerroin jostain syystä sinä hetkenä mielestäni tosi hauskan jutun siitä yhdestä tytöstä jota tapailin. Rhonda, muistaakseni, pöyhkeä tukka ja kuunteli paljon isänsä Beatles-levyjä Hänellä oli niin kova bakteerikammo etten voinut edes ajatella suukkoa ennen kuin hän oli jo vessassa pesemässä hampaitaan.
Kyllä, olen hyvin paljon tietoinen miksei näistä asioista jutella huvikseen ravintolassa kämppäkaverin kanssa. Ainakin nyt olen.
“Tarkalleen ottaen en ymmärrä millaista mielihyvää huulten imemisestä oikein pitäisi saada. Huulissa ei ole muuta kuin jonkun verran enemmän tuntoreseptoreita, mutta seksuaalisessa mielessä nuo ovat varsin mitättömiä verrattuna muihin ruumiinosiin.”
Todellakin, tällaisia keskusteluja ei vain pitäisi käydä kämppiksen kanssa. Ainakaan jos kämppiksen nimi on Sherlock Holmes, jonka mielestä on normaalia säilyttää jääkaapissa kuolleen miehen päätä koemielessä.
“Anteeksi nyt vain Sherlock, mutta ajattelet nyt vähän liian analyyttisesti. Ei kaikissa asioissa sillä tavalla olekaan järkeä. Eikä kaikki suutelu ole kivaa”, yritin selittää. Tai pelastaa itseäni, molempia parempi.
“Näinkö on?” Sherlock kysyi pyytäen tarjoilijalta laskun ja kaksi kahvia. Tiesin uponneeni suohon. Sherlock ilmoitti ottavansa kahviinsa kaksi hermesetasta, mutta ei tehnyt elettäkään koskeakseen kuppiinsa. Klikkasin maustepurkissa olleesta annostimesta kaksi tablettia. Sherlock ei kiittänyt, mutta myhähti tyytyväisenä.
“Niin, siis, ei se suutelu nyt sinänsä ole mitään, mutta oikean ihmisen kanssa…” aloitin, mutta huomasin sortuvani samaan kaunisteluun kuin alakoulun terveydenhoitaja. Yskäisin ja jatkoin korjaten: “Ei sen nyt siis tarvitse olla siis mikään neiti Oikea, vaan sellainen kiva ja luotettava tapaus, niin pussailu voi olla oikein hauskaa.”
Sherlock katseli ulos ikkunasta. Hengähdin jo helpotuksesta, totaalinen vaikeneminen ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Hörppäsin kahviani Sherlockin täysin äkkiarvaamatta kääntyen puoleeni niin, että meinasin pudottaa kupin syliini kohtalokkain seurauksin.
“Suutelisitko sinä sitten minua kokeeksi?”
Purskautin kahvin suustani niin että se lensi aina toiseen pöytään asti. Pyytelin automaattisesti anteeksi tyhjältä pöydältä.
5.
Toisinaan tulee eteen hetkiä kun ei keksi yhtikäs mitään sanottavaa. Vilkuilin oliko ravintolassa asiakkaita, katsoin ikkunasta kadulle eikä näkyviin osunut juurikaan ohikulkijoita. Tunnistin kauhukseni sen tunteen kun henki loppuu. Peitellyksi on pakko nauraa tukehtuvaa naurua.
En kyennyt ottamaan katsekontaktia siinä kivuliaasti kuvitellen millainen olisi maailman paras ensisuudelma. Paransin ryhtiäni kääntyen paremmin Sherlockin puoleen. Vedin syvään henkeä, mutta puhalsin vain puolittain ulos väristen enemmän kuin rintamalinjassa. Pidin kädet omalla puolellani, mutta nojauduin vasten sulkien silmäni vain vähän ennen kosketusta Sherlockin “neitseellisten” huulien kanssa.
Kyllä, neitseellinen on älytön sana. Koettakaa kestää.
Ensiksi en oikein tohtinut kuin kokeilla säädyllisesti ylähuulen muotoa vain painamalla. Sitten käänsin päätäni hiukan paremmin. Imin sekä omani, että Sherlockin huulet kosteiksi rytmikkäästi, varsin kovaa. Käänsin jopa päätäni kokonaan suudellakseni tasapuolisesti.
En ole mikään piirikunnan paras suutelija, mutta ainakin yritin olla hellä. Sherlockin raottaessa suutaan pääsin kuitenkin suutelun makuun ja unohdin että tarkoitus oli tehdä koko ilmiöstä houkutteleva, eikä vaihtaa sylkeä vain huvin ja urheilun vuoksi. Mutta minkä sille voin jos vietti ottaa miehestä vallan? En ole kuitenkaan teräksestä tehty.
En huomannut sujauttaneeni käsiäni Sherlockin kapeille kyljille, mutta sen rekisteröin ettei Sherlock alun mitäänsanomattomuuden jälkeen vaikuttanut ollenkaan luotaantyöntävältä. Hän myötäili kieltäni ja ennakoi liikkeitäni, jos nyt ei ahnaasti niin osallistuen kuitenkin. Hyvin märkää, kiihkeää ja varmasti ulkopuolisesta jo etovaa katsottavaa. Tuntui silti aika loistavalta, olihan Sherlockin lämmin vartalokin niin liki.
“Menkääpä pojat siitä hotelliin”, kuului napakka tokaisu selkäni takaa. Säpsähdin aika pahasti, etkä käteni olleetkaan löytäneet muualle kuin Sherlockin paidan alle. Jotenkin.
“Maksamme kortilla. Pankilta”, Sherlock sanoi ohittaen tarjoilijan paksun meikin alla pyörivät silmät päästämättä minusta ollenkaan irti, vaikka yritin kovasti olla tavallista heteromiestä kahvinsa ääressä.
“Sherlock. Irti”, mutisin hävetessä silmiäni päästäni.
“Sormia paleltaa”, Sherlock sanoi puristaen villapaitaa kainaloissani.
“Osta hanskat”, murahdin vailla vaikutusta.
Jos voin yhtä asiaa inhota niin tällaisia sekavia tunnetiloja joissa kiihotus sotkeentuu häpeään. Nyt särkee päätäkin.
6.
Olin unohtanut kännykkäni kotiin. Tullessani olin saanut 26 viestiä. Sähköposti oli tukossa Facebookin ilmoitusviesteistä.
“Enpä olisi uskonut Paigella olevan vielä näin paljon yhteisiä kavereita. Olen tietämättäni tullut ulos kaapista”, sanoin niin sarkastisesti että otsalohkossa muljahti. Kävi mielessä ottaa päänsärkyyn aspiriini. Tai ehkei sittenkään, en tiedä mitä pillereitä Sherlock on keksinyt säilyttää lääkekaapissa. Olisi perinpohjaisen nöyryyttävää henkilökohtaisen ratsiani jälkeen jos löytäisin Sherlockin piilottelemat kokaiinit lopulta lääkekaapista. Olenko ainoa jonka mielestä se on jopa todennäköistä?
“Älä turhaan ota kipulääkettä. Särkysi on psykosomaattista”, Sherlock tokaisi riisuessaan takkiaan. Olinko hieronut ohimoitani tai valittanut kipua? Sherlockilta on turha yrittää peitellä mitään. Hän se varmasti huomaisi alustavan hammassärynkin purennasta!
“Ihan yhtä jomottavalta se tuntuu”, parahdin heittäytyessä sohvalle. Sattui kun istuin kaukosäätimen päälle. Kännykkä piippasi. Jätin huomiotta.
“Niin varmasti jomotti “ontuvaa” jalkaasikin. Istu alas ja katso telkkaria, etkö sinä sitä muutenkin tee kaikki illat?”
Heristin nyrkkiäni muistutuksesta. Oikeasti, vaikka minua oli ammuttukin olkaan taistelun tohinassa, niin se oli pientä siihen verrattuna miten jalkaani särki. On edelleenkin vaikea kuvitella, ettei se arkuus ja kivistys ollut alkujaankaan totta, vaan täysin pääni sisällä. Psykosomaattista. Hitot.
Telkkarista tuli BBC:n illan dokumentti delfiineistä. Seesteinen kertojaääni ja yllätyksetöntä kuvailua.
Sherlock näpersi lattialla tietokoneensa kanssa. Katselin ruutua hiljaa yrittäen unohtaa tykytyksen otsalohkossa.
“Mitä oikein teet?” kysyin katsottuani unettavasti selostettua dokumenttia yli kaksikymmentä minuuttia ilman yllätyksiä.
“Päivitin Facebook-statukseni.”
Ei tarvinnut edes aavistaa pahaa, kun tiesin paremmin.
“Selittääkin miksi Harry on yrittänyt soittaa viimeisen kymmenen minuutin aikana kaksitoista kertaa”, huokaisin valuen sohvalle ryhdittömäksi kasaksi.
Armeijakaverit lakkaisivat moikkaamasta kaupungilla. Pitääkö minun nyt osallistua Lontoon Gay-Pride-kulkueeseen? Jos siivoan tiskialtaan asetanko itseni “naisen” asemaan tässä suhteessa? Silittääkö kukin omat kauluspaitansa? Ennen kaikkea miksi ihmeessä vasta homosuhteessa alan miettiä tällaisia sukupuolittuneita asioita? Vastausta kaivataan.
“Homoseksuaalisuus delfiinien keskuudessa on prosentuaalisesti ihmisten luokkaa…” jauhoi BBC:n luontoääni. Tönäisin Sherlockia varpaalla selkään. Ei reaktiota. Ehkä pitäisi heittää lenkkarilla naamalle. Toimi minuun ainakin kuin häkä.
FIN
A/N: Tasan toivon että seuraavalla kaudella tapahtuu murha Gay Pride-kulkueessa. Think about the amonth of subtext dudes xD
