Ficin nimi: Pyyhesotaa
Kirjoittaja: Minä, Destiny
Beta: Ei ole, syyttäkää virheistä minua
Genre: fluff
Ikäraja: k-11
Paritus: Sirius/Remus
Vastuuvapaus: Valitettavasti minä en omista mitään
Tiivistelmä: ”Tyynysotaa. Mulla ei tosin ole kuin yksi tyyny eli pakko vähän soveltaa. Siispä pyyhesotaa”, nauran ja heitän toisen pyyhkeen ystäväni päälle.
A/N: Ensimäinen ficci jonka uskaltaudun julkaisemaan, sijoittuu siis kesälle sen jälkeen kun kelmit ovat päässeet Tylypahkasta ja Tylypahkassa siis Sirius ja Remus seurustelivat. Ja olen surkea keksimään ficeille nimiä, mutta parempi tuokin on kuin ei mitään. Kommentoikaa
Pyyhesotaa (Siriuksen PoV)
”Niin tota… Millanen se sun uus asunto on?”
”Ihan kiva.” Tarkoitukseni oli murtaa kysymyksellä vaivaantuneisuus, aloittaa keskustelu, mitä tahansa paitsi kuulla tuollainen tylyn yksinkertainen vastaus. ”Ihan kiva”! Niinhän vastataan naapurin kyylälle, joka koettaa udella elämästä tai pomolle, jolle ei voi sanoa oikeaa mielipidettään, mutta ei, sitä ei ikinä saisi pamauttaa vanhalle ystävälle. Jopa parhaalle ystävälle. Minun tekee mieli tiuskaista jotain, mutta tiedän että se saisi kaikesta vain vaivaantuneempaa.
Niinpä juomme taas lisää vettä; tarjoaisin jotain muuta, mutta keittiöstä ei löydy muuta kuin vettä, joten tyydyin keittämään sitä. Tiedän että Remus haluaisi teetä tai jotain raikasta mehua, mutta koska hän ei sano mitään, en minäkään tarjoudu käymään kaupassa. Aurinko kultaa kaiken saaden vielä melkein keväisestä nurmikosta loppukesän paahtuneen sävyn esiin. Kumpikaan ei oikein tiedä miten pitäisi olla; vain pari viikkoa sitten nauroimme yhdessä Tylypahkassa… Mulkaisen hieman Remusta, mutta hän ei edes tunnu huomaavan.
”Mä haen lisää vettä”, murahdan nieleksien kiukkua, milloin meistä on muka tullut niin vieraita toisilleen. Remus nostaa katseensa ja hetken luulen, että hän aikoo vihdoin sanoa jotain, mutta sanat kuihtuvat kuivaksi nyökkäykseksi. Vilkaistuani ystävääni totean äkisti tuon olevan normaaliakin väsyneemmän oloinen, mutta se ei poista kiukkuani ajatellessani, että minä olin ennen se, joka tiesin Remuksesta kaiken, senkin mitä hän ei kertonut muille.
Minä katoan sisälle keittiöön, jossa ei ole ikkunoita, joista tarkkailla Remusta ja kun tulen olohuoneeseen, näen hänet tuijottelemassa ruohoa jalkojensa alla täysin samassa asennossa kuin pari minuuttia aiemmin. Ärtyneisyydestäni huolimatta minun täytyy myöntää, että tuosta kammottavasta mietteliäisyydestä huolimatta hän tekee pienestä takapihan nimeä kantavasta ruoholäntistäni heti paljon valoisamman ja halvasta puutuolista, jonka maali halkeilee, paljon uudemman näköisen. Oikeastaan tosin tämäkin on aika masentava huomio ja päätän normaaliin rasittavaan tapaani, että nyt oli pakko toimia ja heti. Tiedän, että Remus sekä rakastaa, että inhoaa tuota tapaani; se oli aiheuttanut monia ongelmia, mutta myös paljon hyvää, kuten saattanut meidät aikanaan yhteen. Nappaan pari pyyhettä mukaani, hölkytän pihalle ja ajattelematta sen enempää heitän yhden niistä Remuksen päälle.
”Sirius, mitä kettua? Vai pitäiskö sanoa mitä koiraa?” hämmästynyt älähdys kuuluu pyyhkeen alta ja kohta Remuksen kasvot kurkistavat pyyhkeen alta. Iloitsen huomatessani. ettei ilme ole enää jähmettynyt miettimään.
”Tyynysotaa. Mulla ei tosin ole kuin yksi tyyny eli pakko vähän soveltaa. Siispä pyyhesotaa”, nauran ja heitän toisen pyyhkeen ystäväni päälle.
”Sirius Musta! Mä koitan tulla puhuu sulle vakavasti ja mitä sä teet? Haastat mut pyyhesotaan? Etkö sä ikinä kasva?” Remus saarnaa, mutta silmissä näkyy ilkikurisuuden pilkahdus.
”Äkkiäpäs sä kasvoit yli pyyhesodista… Ja musta”, minä mutisen ja saan kiitokseksi pyyhkeen naamalleni. Ja aurinko kultaa koko takapihan ja viuhuvat pyyhkeet ja alkukeväisen-keskikesäisen nurmikon ja Remuksen kasvot ja naurun. Lopulta meidän on pakko raahautua sisälle, Remus kaatuu olohuoneen sohvalle ja minä heitän nauraen vielä yhden pyyhkeen ihmissuden päälle, ennen kuin itse istuin sohvan toiseen päähän potkien Remuksen jalkoja saadakseni vähän lisää tilaa.
”Nyt puhutaan” Remus sanoo, ja tällä kertaa hän ei kuulosta enää mietteliäältä vaan itsevarmalta.
Minä nyökkään, helpottuneena siitä, että poika puhui nyt minulle.
”Mitä me nyt oikeastaan ollaan?” Remus on aina osannut kysyä fiksuimmat kysymykset.
”Siihen mä en osaa vastata. Vaan siihen, mitä mä haluisin meidän olevan”, minä katson Remusta, kun se nousee istumaan, kietoen pyyhkeen olkapäilleen, kietoutuen siihen kuin olisi kylmissään. Mahdotonta näissä helteissä, sanonpahan vaan.
”No vastaa sitte siihen”, poika kuiskaa huulilleni, hän on melkein liian lähellä. Ja kun huulet kohtaavat minä haistan sen Remuksen ominaistuoksun, jonka tunnen aina koirana vielä vahvempana. Remus kietoo saman pyyhkeen meidän kummankin ympärille ja minä kiedon käteni hänen ympärilleen, tunnustelen runneltua kehoa, etsin vatsalta jokaisen luomen, lasken Remuksen kylkiluut. Aamulla herään Remus kainalossani yhden ruohotahraisen pyyhkeen alta ja hymyilen nukkuvalle Remukselleni.
//Korjasin kirjoitusvirheitä... Sen siitä saa kun kirjoittaa keskellä yötä
