Authors: Westy, Amalia
Beta: Molemmat
Ikäraja: K-11
Genre: Deathfic, drama, romance, het.
Varoitukset: Kuolema
Summary: Otan laatikosta kasan valokuvia ja kävelen makuuhuoneeseen sängylle istahtaen. Jotkut kuvista ovat seepiansävyisiä; ne olivat hänen suosikkejaan, koska niistä eivät paljastuneet hänen räikeät suortuvansa. Hän oli kertonut minulle, että vihasi punaisia hiuksiaan, muttei minun takiani raaskinut värjätä niitä.Westyn A/N: Helou! Sain tän idean kun kuuntelin Trainin kappaletta
Drops Of Jupiter. En jaksanut väsätä ficciä yksin, ja äkkiäkös sain Amalian mukaan projektiin, onneksi!
Kiitos ja kumarrus hänelle. ♥
Amalian A/N: Hehee päivää taas, kauhukaksikko liikkeellä vaihteeksi
Moi. Westy päätti kirjottaa ficin ja assistenttas mut mukaan projektiin
Toi kuunteli enemmän just tuota Drops of Jupiteria, mä taasen
Marry Me:tä. Kommentilla saa paiskasta
Ilta painautuu sisään ikkunoista hämärtäen olohuoneeni sinertäväksi. Päätän sammuttaa television hetken kuluttua - tähän aikaan sieltä ei tule yhtään mitään mielekästä - ja ohjaan tieni sohvan luo. Ruskea nahka narisee, kun painan pääni vihreäsävyiselle sohvatyynylle ja suljen silmäni. Kurotan kaukosäädintä ja painan laiskasti ympyrää, jonka läpi kulkee viiva.
Hetken siinä lepäiltyäni, käännän radion päälle lempikanavalleni. Säädän hieman äänenvoimakkuuden sekä taajuuden kanssa, mutta saan nopeasti kaiken kuntoon.
Radiojuontaja puhuu jonkin aikaa, mutta hänen sanansa valuvat korvistani ulos kohistuaan niissä hetken. Havahdun vasta kun tietty biisi alkaa pyöriä.
“Forever can never be long enough for me”, laulahdan kevyesti väsyneellä äänelläni. Kuulostan varmasti epävireiseltä kuin palosammuttimella mukiloitu piano, mutta naapurit eivät kai uskalla valittaa. En millään jaksa muista kappaleen nimeä.
Minuuttien kuluessa kappale loppuu, joten nousen hieman ähkäisten sohvalta ja haen tiilistä tehdyn takan päältä laatikollisen valokuvia. Kaikissa on se sama hymy, ne samat kasvot sekä tutut punaiseen liekkiin leimahtaneet hiukset. Ne pisamat, joita aina laskin hänen kasvoiltaan ja sain joka kerta eri tuloksen. Sinisen häivähdys vihreissä silmissä ja tähtien tuiketta hänen elämäniloisilla hymykuopillaan. Hymyilen apeasti ja katsahdan ylös. Vaikka näen vain laudatun katon, sieluni silmät erottavat hänen hymynsä pilvistä.
Otan laatikosta kasan valokuvia ja kävelen makuuhuoneeseen sängylle istahtaen. Jotkut kuvista ovat seepiansävyisiä; ne olivat hänen suosikkejaan, koska niistä eivät paljastuneet hänen räikeät suortuvansa. Hän oli kertonut minulle, että vihasi punaisia hiuksiaan, muttei minun takiani raaskinut värjätä niitä.
Hän hymyili minulle silloin sairaalassa, tarttui käteeni ja suuteli sormiani viimeisen kerran.
”Emme me ehtineetkään käydä Saksassa.”
“Mutta en ehtinyt - en ehtinyt -”Niin. Olisin halunnut kysyä Kiandran kättä hänen isältään, se kun oli hänen perheelleen niin tärkeää. Vanhanaikainen tyttö, punaiset hiukset ja niityillä juokseminen - kuinka olisin voinut olla rakastumatta häneen? Hän oli pippurinen, niin kuin saksalainen isänsä. Hänen puheestaan saattoi kuulla hienoisen korostuksen, joka vain syvensi tunteitani Kiandraa kohtaan.
Hän ei jaksanut riitoja, vaan murtui aina täydellisesti sen jälkeen, kun joku oli riisunut hänet suojakuorestaan. Masentui ja asettui marttyyriksi, nousi pystyyn ja pystyi jälleen hymyilemään. Kaatui ja käytti laastareita asfaltti-ihottumaansa.
Ei me kyllä paljoa riidelty, en koskaan uskaltanut suututtaa häntä. Paitsi suhteemme alkuaikoina, mutta se onkin jo aivan toinen tarina. Lemmenhuumaa ja riitoja pienistä asiosta, kuten koiranpennun hankkiminen.
Olimme kaksi ja puoli vuotta yhdessä. Toin Kiandralleni aina hänen lempikukkiaan, neilikoita. Tyttöni hymyili, hipaisi huulillaan korvani taustaa ja vei kukat maljakkoon. Kääntyi, kaatoi maljakon kyynärpäällään ja koiranpentumme kävi lipittämässä veden pois puulattialtamme.
Nyt kahden vanha terrierimme Rupert, istuu vieressäni ja katselee apeasti Kiandran puolta suuresta sängystä. Taputan pikkuisen päätä ja lysähdän makaamaan sängylle.
Olisin halunnut Kiandrasta äidin lapsilleni. Hän olisi ollut mahtava äiti. Lisäksi lapsista olisi tullut kovin kauniita. Kuvittelen mielessäni pienen tytön, jolla on täysin samaa sävyä olevat hiukset kuin Kiandralla, hänen hymykuoppansa ja minun ruskeat silmäni.
______________________________________________________________________________
Aamu koittaa liian pian, huomaan etten taaskaan ole nukkunut hetkeäkään. Rupert pitäisi viedä aamupissalle, voisin samalla poiketa hautausmaalla. Vilkaisen iltaruskoista kuvaa, taittelen sen ja työnnän hellästi farkkujeni taskuun.
Aamukaste höyryää vielä ilmassa, eihän kello ole kuuttakaan. Ilmassa tuoksuu raikkaus, vaikka olen aika keskikaupungissa. Autoja ei ole nimeksikään. Kaikki nukkuvat vielä sikeästi, koska olen lähtenyt liikkeelle kukonlaulun aikaan.
“Rupert, yritä selvitä”, naurahdan kevyesti koiralle, joka ei malta pysyä housuissaan.
Koska yksikään kukkakauppa ei ole tähän aikaan auki, suunnistan meidän niityllemme keräämään neilikoita. Niitty ei ole kaukana, vain kilometrin kantakaupungista koilliseen. Päästän Rupertin irti ja se ryntää keskelle aukeavia kasveja. Kaivan tieni läpi kasteisten heinien ja löydän ryppään keltaisia neilikoita.
Kukkien löydyttyä painelen koiran kanssa kohti hautausmaata. En ole kyllä aivan varma, saako sinne viedä koiria, mutta tuskin kukaan tähän aikaan vahtii hautuumaan porteilla. Ainoat vahdit ovat kuolleita, maatuneita ja katselevat minua ylhäätä päin. Kiinnitän Rupertin fleksiin ja tiukennan otettani hihnasta.
Kävelen eteenpäin 20 metriä, käännyn oikealle, vasemmalle, suoraan, vasemmalle. Mutkikasta mutta yksinkertaista; varsinkin, kun reitin on kulkenut monta kymmentä kertaa läpi. Harpon viidennen haudan kohdalle ja nyrkkini fleksistä löystyy.
Kiandra Drescher
20.07.1981 - 13.11.2001
"Tell me did you sail across the sun
Did you make it to the milky way to see the lights all faded
And that heaven is overrated?"
Lasken kukat haudalle ja kyykistyn Kiandran viereen. Rupert vinkuu hiljaa ja nuolaisee varovasti hautakivessä olevaa isoa K-kirjainta. Kaivelen taskujani, löydän taitetun valokuvan ja hymyilen pienesti. Siinä hän on Berliinin muurin edessä, pipo tiukasti kutriensa peittona. Hänen pienet, pyöreät silmänsä ovat suljetut ja nenä näyttää pakkasesta punaiselta. Hymynsä ylettyy korvasta korvaan ja pisamat koristavat suloisia poskia. Kuva on otettu vuonna 1998, tyttöni on siinä vasta seitsemäntoistavuotias.
Vuosi sitten istuimme kalliolla metsässä ja pitelin hänestä kiinni, raukkaparka pelkäsi putoavansa. Hymyilimme kirkkaalle auringolle ja suutelimme, mikään ei häirinnyt. Paitsi hänen pakonomainen tarpeensa puristaa rintakehäänsä ja haukkoa henkeä. Säikähdin kamalasti, tajusin liikkua vasta, kun hän itkien käski minua soittamaan ambulanssin.
Koko matka meni kuin unessa, en tuntenut edes kyyneliä, jotka sumensivat näkökenttäni. Tunsin leijuvani kuin aave, kun katselin tyttöystäväni kalpeita kasvoja sekä rintaa puristavaa kättä, jonka kynsissä oli vihreää kynsilakkaa.
”Olen pahoillani.
“Tämä on teidän vikanne! Te ette osanneet pelastaa häntä!”
“Herra, yritimme kaikkemme!”
“Äh - nh, saanko - saanko nähdä hänen ruumiinsa vielä kerran, en kertonut hänelle hyvästejä. Juttelimme viimeksi miltei heti operaatiosta heräämisen jälkeen...Kyyneleet vierähtävät jälleen poskilleni, kun katson valokuvaa ja hautaa vuoron perään. Hymyilen hiukan, annan virneen levitä kasvoilleni ja alan tuijottaa hautaan kaiverrettuja sanoja.
Drops Of Jupiter, meidän biisimme.“Tell me did the wind sweep you off your feet, did you finally get the chance to dance along the light of day...” mutisen ja naurahdan pyyhkien märät poskeni. Kiandra on onnellinen. Hän tanssii auringon lämpimillä säteillä ja nukkuu aamun kastepisaroilla. Hän vilkuttaa minulle tähtenä taivaalla. Pyörähtelee heinikon seassa tuulen kanssa kisaillen, kuiskailee minulle lintujen laulun seassa.
“Kiandra, rakastan sinua”, mutisen ja lasken käteni hänen kivensä päälle. Vilkaisen kuvaa vielä kerran, muistan aamulla radiosta soineen kappaleen nimen. Suutelen mustepintaa ja hymyilen.
“
Marry me.”
