Nimi: Vapaudesta
Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: K11 (kielenkäyttö ja tulkinnanvara)
Tyylilaji: angst, rikkinäinen tajunnanvirtaficlet (400 sanaa)
A/N: Tekstimuodon ottanut tunteenpurkaus.
Aikaa sitten on Anna oppinut kaksi asiaa: On niitä tyttöjä, jotka letittävät hiuksensa meikatessaankin, vetävät jalkaansa kolmiraitaiset kengät, ja on niitä tyttöjä, jotka kulkevat käsi kädessä, katsovat vihaten toistensa selkää, etsivät parasta pistettä, sitä, johon isku uppoaa. Anna on oppinut verryttelemään sormensa kylmässä aamuilmassa ennen luokkaan astumista, hän on oppinut nojaamaan taaksepäin, kunnes fyysinen materia tekee tuttavuutta linoleumin kanssa, ja opettaja huutaa, kaunis kakkossopraano.
Helppoa on ymmärtää, että Anna on taiteilija. Häneen sattuu. Hänellä on oikeus unohtaa maailma ympärillään, sillä yksin hänessä palaa elämän voima. Yksin hänessä on luovuus ja ymmärrys. Yksin hän tietää, mitä on olla ihminen. Anna on tutustunut ihmisyyden käsitteeseen. Se alkaa siinä kahdeksantoista vuoden iässä, siihen tähdätään. Sen jälkeen tulee vain vapaus. Opettaja nielee kyyneleitään, puree hampaansa yhteen, ja Anna tietää voittaneensa, murskanneensa tuon onnettoman olennon, joka kehtaa uskoa olevansa ihminen. Anna hymyilee. Hän on taas osoittanut paremmuutensa. Opettajat eivät ole ihmisiä. Sen Anna tietää. Heihin ei satu, vaikka kuinka sylkisi. Heitä ei ole koskaan kukaan puukottanut selkään. Heidän hiuksiaan ei ole väännetty letille, kirvelevää kajaalia silmänurkkiin. He eivät tunne, niin kuin Anna.
Koulussa Anna tottuu voittamaan, hän oppii, että halveksunta lyö yli kaiken, että opettajat taipuvat hänen kylmien silmiensä alla, kun Anna näyttää heille heidän paikkansa. Kotona hän ei saa tahtoaan läpi, ja vihaa vanhempiaan. Hänelle asetetaan odotuksia. Hänen pitäisi täyttää tietyt kriteerit. Mutta mitä tietävät vanhemmat odotusten tuskasta ja kriteerien ahdistavuudesta? Odottaako joku heiltä jotain? Pitääkö heidän täyttää kriteereitä? He eivät ymmärrä, että Annaan sattuu. He eivät ymmärrä, millaista on olla nuori. He eivät ymmärrä, miltä tuntuu, kun kaikki odottavat jotain. Pitäisi saada opiskelupaikka. Pitäisi saada kesätöitä. Pitäisi tuoda kotiin edustava poikaystävä. Pitäisi olla sosiaalinen ja tulla toimeen kavereitten kanssa. No voi nyt vittu, yrittäkää itte elää näillä ehdoilla!
Anna juoksee elämään. Hän on voimakas, vahva selviytyjä. Hän tuntee, hän on taiteilija. Annan mentyä opettaja palaa kotiin, lyyhistyy miehensä syliin itkemään. En jaksa, minä en jaksa, rakas! Miksi minä en riitä! Miksi mikään, mitä minä teen, ei riitä!
Annan mentyä vanhemmat katsovat toisiaan, vilkaisevat kalenteria. Pian Anna on kahdeksantoista, aikuinen, kypsä selviytymään vastoinkäymisistä. Hän ymmärtää kyllä. Avioeropaperit olisi kirjoitettu jo viisi vuotta aikaisemmin, mutta yhdessä päätettiin, että odotetaan, kunnes Anna on täysi-ikäinen. Ettei tytön tarvitsisi kasvaa rikkinäisessä kodissa. Luvattiin sietää toisiamme, jotta Anna saisi hyvän lapsuuden. Rakas, miksi me ei edes siinä onnistuttu?
Anna menee ja oppii, että ei ole suurempaa vapautta kuin olla nuori, ei tiukempia kahleita, kuin aikuisten vastuu. Velvollisuus tappaa taiteilijan.
