Nimi: Kuollut
Kirjoittaja: fan4ever
Ikäraja: S
Fandom: Nälkäpeli // Neme muokkasi fandomin ensimmäiseksi otsikkoon.
Genre: Angst, Draama
Character: Prim Everdeen
A/S: osallistuu haasteeseen ficlet300. Tarina kertoo Primistä hänen kuoltuaan.
Kauniita kukkia oli kaikkialla ympärilläni. Oloni oli hyvin rauhallinen ja tyyni.
Katselin ympärilleni lainkaan tietämättä missä olin. Paikka näytti niin kauniilta, että vedin käteni kylkiäni vasten ja pidättelin henkeäni.
Hetken päästä lähdin kävelemään silittäen samalla kukkia ympärilläni.
Niitä oli kymmenissä eri väreissä ja miljoonissa eri lajeissa. Oli punaisia, oransseja, keltaisi, valkoisi ja vaikka minkä värisiä.
Hetken matkaa taivallettuani näin sillan ja todella kauniin järven, joka kimalteli auringon paisteessa. Pysähdyin tutkimaan sitä hetkeksi.
Se oli hyvin kaunis ja antiikkinen. Se oli tehty metallista ja se oli koristeltu kauniiksi kiemuroiksi käännetyillä osioilla.
Kohta katseeni siirtyi sillan toiselle puolelle ja hetken ajan olin erottavinani hahmon vastarannalla.
Hämmentyneenä tästä otin toisen askeleen sillalla. Hahmo kirkastui selvemmäksi joka askeleen myötä kunnes tunnistin hänet. Isä!?
Olin lähes puolessa välissä siltaa ja mieleni teki jousta hänen luokseen, mutta jokin esti minua tekemästä sitä.
Kyynel alkoi valua kohti poskeani. Isä on kuollut... miksi sitten...
Kyynel kuivui poskelleni, minua palelsi, värit alkoivat kadota, hengitykseni loppua ja sydämeni ääni pienentyä. Aloin ymmärtämään mitä tapahtui ja miksi näin isän niin selvästi.
Käännyin paniikissa katsomaan tulosuuntani, mutta kukat...
Kukat alkoivat kadota. Ne kuolivat ja muuttuivat harmaiksi.
Paniikin omaisesti aloin juosta tulo suuntaani, mutta vaikka kuinka juoksin, en tuntunut pääsevän takaisin kaikkoavaan valoon.
Kohta ymmärsin juoksuni olevan turhaa ja pysähdyin. Halusin itkeä, mutta yhtään kyyneltä ei tullut. Pian huomasin sydämeni sykkeen todella olevan loppu ja käännyin takaisin järvelle päin.
Isä oli edelleen hyvin selvä ja hän hymyili. Lähdin juoksemaan häntä kohti kunnes olin hänen sylissään.
Isän silitys rauhotti minut kokonaan kunnes en tuntenut enää mitään. En tuulen virettä, en lämpöä tai kosketusta. En tuntenut surua tai iloa. Pelkokin katosi.
Käännyin katsomaan isääni ilmeettömänä. En välittänyt edes siitä että hänen kasvoillaan äsken ollut hymy oli kuollut.
”Olen kuollut enkö olekin?” kysyin pelästymättä ääneni tyhjyydestä.
”Kyllä kultaseni. Tule mukaani Prim.” isä sanoi lähtien vetämään minua kädestä pitäen pois järven ja sillan luota.
Katson vielä viimeisen kerran järven toiselle puolelle, mutta siellä ei ollut enää mitään. Kaikki oli kadonnut ja pian myös kaikki muistoni.
