Nimi: Sinä vain
Kirjoittaja: brokenfeather
Ikäraja: K-11
Varoitukset: syömishäiriön kuvailua
Täydellisyyden tavoittelijana olen aina halunnut olla paras, kaunein ja suosituin. Muut valittavat iho-ongelmista, painosta tai rahasta. Minulla on aina ollut rahaa. Viinarahaa, röökirahaa, ruokarahaa, merkkivaaterahaa, meikkirahaa, leffarahaa, mitä vaan.
Olen aina ollut nätein kaikista, ilman minkäänlaista itsekehua. Kun ala-asteella oli aina näytelmiä koulun juhlissa, minut valittiin joka kerta pääosaan – koska olin nätti. Kun menin yläasteelle, ensimmäisen viikon aikana olin jo seiskojen kuningatar – koska olin nätti. Rakastuin itseeni entistä enemmän, kun ymmärsin saavuttaneeni – no jos en kaikkea, niin melkein kaiken, minkä tässä iässä voi saada. Kahdeksannen luokan keväällä tiesin olevani kiistatta koulun kaunein tyttö. Mitä sitten, jos olin ylimielinen ja itserakas?
Jossain vaiheessa, ennen yhdeksännen luokan alkua, kuitenkin huomasin, että minulla oli yksi heikkous. Nimittäin ruoka. Ymmärsin sen ensimmäisen kerran laivalla, buffetissa kun oli vain niin hyvää ruokaa, ja halusin maistaa ihan kaikkea. Tuli tietenkin paha olo ja äiti käski mennä vessaan, joten menin. Yritin oksentaa, tungin sormet kurkkuun. Se oli silloin vielä ällöttävää, mutta kun nostin pääni pöntöstä, minulle tuli hyvä olo. Yksinkertaisesti olin onnellinen.
Sen illan jälkeen aloin oksennella yhä useammin, ja kun yhdeksäs luokka alkoi, oksensin joka ruokailun jälkeen. Omenaa ja näkkileipää saatoin syödä oksentamatta. Kaverit ihmettelivät, kuinka söin niin nopeasti. Nauroin ja menin vessaan, enhän voinut jättää sellaista rasvamäärää elimistööni, en halunnut lihoa.
Kun terveystiedon tunnilla puhuttiin bulimiasta, nauroin lisää. Eihän minulla mikään sairaus ollut, kunhan oksensin liian ruoan pois. En rakastanut ketään muuta kuin ruokaa. Ja itseäni tietysti, mutta ruoka oli päätarkoitus. Kaikki rahat piti säästää ruokaan, ihanaan ruokaan. En voinut ymmärtää ihmisiä, jotka eivät syöneet. Itse söin aina jokaisen suupalan, joka tarjottiin minulle ja kävin kohta poistamassa sen. Alussa alkoholi oli ongelma, rakastin juoda itseni kunnolla sekaisin. Hyi, mitkä kalorimäärät yhdessäkin siideritölkissä oli. Mietin pitkään, miten voisin juoda lihomatta, mutta sitten keksin sen. Tietenkin voisin oksentaa, jos olin juonut! Kuinka tyhmä olinkaan ollut.
Perfektionisti haluaa tietenkin oksentaa siististi ja taiteellisesti, ilman että kukaan saa tietää. Jos joku saisi tietää, tämä otettaisiin pois minulta. Harjoittelin oksentamista kerran koko viikonlopun, kun olin yksin kotona. Ostin perjantaina koulun jälkeen jääkaapin pullolleen ruokaa, sunnuntaiaamuna oli jo pakko tilata muutama pitsa, kun nälkä pääsi yllättämään.
Joskus pidin ruokasessioita, ostin kaikilla rahoillani ruokaa, söin ja menin oksentamaan. Kun oksennus oli tullut, säteilin. Osasin sen jo täydellisesti, äänettömästi ettei kukaan kuullut ja nopeasti, ettei kukaan ihmetellyt, mihin jäin. Saatoin sanoa käyväni korjaamassa meikkini, kun todellisuudessa oksensin. Elin kaksoiselämää. Peite-elämässäni leikin rakastavani itseäni, kun oikeasti rakastin vain ruokaa. En osannut edes selittää itselleni, miten ja minkä takia olin alkanut oksentaa, mutta olin onnellinen siitä. Kaipa se oli sen takia, etten halunnut lihoa, menettää vaivalla hankittuja lihaksia ja täydellistä kehoani. Osasin jotain mitä muut eivät, ja rakastin sitä.
Yhtenä iltana surffailin netissä, etsin kaverini esitelmään tietoa anoreksiasta. Päädyin sivuille, joissa kerrottiin syömishäiriöistä. Bulimikon tuntomerkit täsmäsivät minuun, kun mietin tarpeeksi. Silloin ymmärsin vasta kokonaisuudessaan, kuinka ihanan taidon olin saanut! Ei tämä mikään syömishäiriö ollut, söinhän minä ja hyvin söinkin! Bulimia, se kuulosti kauniilta. Menin seisomaan kokovartalopeilin eteen ja katsoin itseäni. Olin kaunis ja laiha. Koulussa esitin vanhaa itseäni, etteivät muut olisi alkaneet matkia minua. Jos ne tietäisivät, bulimia ei olisi enää minun juttuni, minun ainoani. Se oli niin ihanaa, saatoin syödä niin paljon kuin halusin, ennen en ollut pystynyt siihen.
Eräs viikonloppu oli kauhein elämässäni, niin uudessa kuin vanhassa. Olimme kaveriporukalla yötä meidän talvilämpimällä ”kesähuvilallamme”, silloin oli syksy. Ilta alkoi ihan tavallisesti. Meitä oli kahdeksan hengen tyttöporukka, tarkoitus oli pitää hauskaa. Alkoholia meillä ei ollut, vain ruokaa ja limua. Minulla oli salainen ruokavarasto viinikellarissa, johon pääsi vain tunnusluvulla. Olimme vessassa meikkaamassa toisiamme, valokuvia otettiin ja naurettiin. Kun kaikilla oli täysi sotamaalaus naamassa, muut lähtivät pois vessasta. Sanoin tulevani myöhemmin, kävisin ensin suihkussa. Suihkuun meno oli tietenkin pelkkää kusetusta, oikeasti minun oli pakko syödä.
Pujahdin viinikellariin ja lastasin laukun täyteen, juoksin kevyesti takaisin vessaan ja laitoin suihkun päälle peittääkseni äänet. Kun oksensin, sipsit tuoksuivat ja maistuivat vielä sipsille ja karkit karkille. Sitten sydämeni pysähtyi hetkeksi, kun kuulin äänen takaani.
”Niina, mitä sä teet?”
