Nimi: Nukkumaanmenoaika
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Narnia
Tyylilaji: Draama
Paritus: Aavistus Lucy/Tumnusta
Ikäraja: S
Yhteenveto:
Äiti oli luvannut järjestää Lucylle prinsessateemaiset syntymäpäiväjuhlat, mutta tämä olikin vielä hauskempaa.Vastuuvapaus: Narnia on C.S. Lewisin enkä minä saa tästä rahaa.
Haasteet: Aina eka kerta (Ensimmäinen tunteiden tunnustus)
KK: Koska James McAvoy on ihana ♥ Kommentoida saa
NukkumaanmenoaikaLucyn nukkumaanmenoaika oli ollut jo tunteja sitten. Kukaan ei kuitenkaan huomannut moista, sillä hänen tuoreeltaan kruunatut sisaruksensa olivat liian keskittyneitä totuttelemaan uuteen asemaansa – kruunun puristukseen ja painoon pään päällä, hienoihin vaatteisiin ja teitittelyyn, näin alkajaisiksi – eikä kenellekään hovin väestä olisi tullut mieleenkään ehdottaa sellaista kuningattarelle, vaikka se olisikin juolahtanut jonkun mieleen. Lucy itse tiesi, ettei äiti pitäisi tällaisesta yökukkumisesta, mutta äiti ei ollut täällä, eikä Lucy halunnut jäädä paitsi mistään mitä muut tekivät vaikka häntä väsyttikin hiukkasen. Niinpä hän peitti haukotuksensa kuten hänelle oli opetettu, ja jatkoi juhlavieraiden kanssa seurustelua. Cair Paravelin linnan toiseksi suurin sali oli täynnä hienosti pukeutunutta väkeä sekä pitkiä ruokapöytiä ja pienempiä, pyöreitä pöytiä joiden ääressä saattoi syödä. Aurinko oli jo laskenut, mutta suurista ikkunoista paistava täysikuu ja joka puolella olevat kynttilät valaisivat melkein yhtä kirkkaasti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy olivat hajaantuneet eri puolille huonetta, sillä siten mahdollisimman moni pääsi puheisiin ainakin yhden uuden hallitsijan kanssa. Kaikki halusivat onnitella ja kiittää heitä Valkean velhon kukistumisesta ja uudesta keväästä, ja Lucy kiitti heitä kohteliaasti ja hymyili ja nauroi ja hihitti ja nautti tilanteesta. Äiti oli rautatieasemalla luvannut järjestää Lucylle prinsessateemaiset syntymäpäiväjuhlat sitten kun he kaikki olisivat taas kotona, mutta tämä olikin vielä hauskempaa.
Hauskanpidossa aika kuitenkin kului nopeasti, ja lopulta Lucy alkoi olla niin väsynyt ettei enää pystynyt peittämään haukotuksiaan ja joutui hieromaan silmiään jo vähän turhan tiuhaan. Vierasmäärä huoneessa ei kuitenkaan vaikuttanut vähenevän lainkaan, sillä jos joku lähtikin, joku toinen tuli tilalle. Lucyn ystävä herra Tumnus, joka oli hänen pyynnöstään ollut koko illan hänen vierellään, päätti joskus keskiyön jälkeen, että nyt olisi jo aika tehdä jotakin.
”Kuningattareni”, hän kuiskasi tytön korvaan saaden Lucyn hihittämään – kestäisi jonkin aikaa, että tyttö tottuisi siihen ettei enää ollutkaan Lu vaan ’kuningattareni’ tai ’Teidän armonne’, Lucy Uljas.
”Niin?” Lucy kysyi saatuaan hihityspuuskansa loppumaan.
”Tarvitsetteko jo lepoa? Päivä on ollut pitkä”, Tumnus sanoi ja katsoi häntä vähän huolestuneen oloisena.
Lucy oli aikeissa kieltäytyä, mutta juuri silloin hänen suunsa repesi illan isoimpaan haukotukseen, ja Tumnus hymyili tietäväisenä ja iski hänelle silmää. Lucy alkoi taas hihittää ja nyökkäsi samalla.
Pahoiteltuaan itseään lähimpänä oleville vieraille väsymystään, Lucy lähti Tumnuksen käsikoukussa kohti ovea. Kaikki väistivät heidän tieltään, mutta oli silti helpottavaa päästä ulos aulaan ja sieltä autiompiin portaikkoihin ja käytäviin, joissa kulkeminen oli helpompaa ja hengitysilma raikkaampaa.
Lucyn jalat alkoivat vain tuntua kovin raskailta. Hän otti kengät pois, mikä helpotti vähäksi aikaa, mutta hänen makuukamariinsa oli kuitenkin vielä matkaa eikä hän jaksanut enää kävellä. Koska Lucy oli nuori ja ollut kruunattuna kuningattarena vasta päivän verran, hän ei tiennyt kaikkia soveliaisuussääntöjä eikä jaksanut välittää puolistakaan niistä jotka tiesi.
Hän pysähtyi keskelle käytävää ja katsoi ylös fauniin.
”Herra Tumnus, voisitko sinä kantaa minua loppumatkan?” hän kysyi. Hänen isänsä oli joskus kantanut hänet sänkyyn, ja Peterkin muutaman kerran, joten eihän siinä mitään kummallista ollut.
Tumnus rykäisi ja epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten nostamaan Lucyn syliinsä.
”Tottakai, kuningattareni”, hän sanoi.
”Lucy”, tyttö korjasi, haukotteli ja kietoi kätensä Tumnuksen kaulan ympäri. ”Minä olen Lucy.” Sitten hän nukahti pää Tumnuksen pehmeää olkapäätä vasten.
Tumnus kantoi nukkuvaa Lucya loppumatkan käytävän päähän, työnsi kamarin oven auki ja laski tytön tämän sängylle. Lucy havahtui unestaan sen verran, että kun Tumnus peitteli häntä, hän hymyili ja sanoi:
”Minä rakastan sinua, Tumnus.”
Fauni silitti Lucyn hiuksia.
”Kauniita unia, kuningattareni”, hän sanoi ja katsoi, kun Lucy nukahti uudelleen. Sitten hän lähti huoneesta hiljaa – pehmeä matto vaimensi sorkkien äänet varsin hyvin, eikä ovikaan narissut niin kuin hänen kotonaan. Tumnus tunsi olonsa vähän vieraaksi tällaisessa ympäristössä, mutta Lucy oli halunnut, että hän jäisi. Niinpä Tumnus jäi.
