Kirjoittaja: PeruNamnam
Oikolukija/Beta: Ei ole. Anteeksi.
Fandom: APH
Genre: Romance, slash, komedia (kai? jos tää on hauska.)
Ikäraja: (K11 nyt varmuuden vuoksi
Paritus/Päähenkilöt: Kreikka/Heracles Karpusi ja Turkki/Sadiq Adnan
Yhteenveto: tällanen perus tsundereficci joka päättyy vihjailevasti
Varoitukset: sisältää typeriä voimasanoja sekä erään fanonini joka sisältää Turkin ja Ranskan keskeistä vihaa jostain syystä koska se toimi
A/N: pitkään suunnittelin kirjoittavani lempi aph-paristani, ja niin tein! Toivottavasti kestätte sen, että herkkuleksen pov on paljon lyhyempi kun sadiqilla. Ja ne jotka kirjottaa sadiqin 'sadik', you are wrong 
(nää molemmat on lempihahmojani. aiemmin enemän heracles, nykyään enemmän sadiq, mut yhteensä molemmat. <3) (tästä ficistä piti tulla lyhyempi mutta onnistun aina venyttämään O.o) Hope you enjoy~1. Luku: PoV : Heracles
Pilvet liikkuivat hitaasti taivaalla. Tänä aamuna oli ollut vielä tyyntä, mutta tiesin, että illalla alkaisi sataa. Pitäisi kai pysyä kotona tänään. Inhosin sitä, että hiukseni kihartuvat sateessa oudosti. Vaikka Kiku onkin sanonut, ettei hän ainakaan huomaa eroa.
Olen istunut tässä jo kauan.. Pitäisiköhän nousta..? Käänsin päätäni ja silitin kämmenselälläni kissani Spartan (!) pehmeää poskea. Säpsähdin hieman, kun joku huusi minulle jotakin hieman kauempaa, raunioiden takaa. Se oli Sadiq. En tiedä pitääkö hän minua ystävänä vai vihollisena. Toisaalta en luultavasti haluakaan tietää. Nousin vastahakoisesti ja kävelin mahdollisimman hitaasti hänen luokseen.
"Mitä asiaa?" kysyin. Hän seisoi kädet puuskassa, vaikuttaen vihaiselta. Tiesin, ettei se ollut vakavaa, ja mieleni teki jopa ärsyttää häntä, mutta en rohjennut.
"Tämä alue kuuluu minulle. -Tarkistin, se kuuluu."
"..Eihän kuulu. Mikä on oikea asiasi?"
Sadiq irvisti. Hän halusi maitani, ja huonoilla tekosyillä yritti ‘vallata’ niitä. Ei hänellä kuitenkaan olisi pokkaa, hän vain yritti kovistella, kyllä minä hänet jo sen verran tunsin.
"Äh, ihan sama..."
"Ok", sanoin ja lähdin kävelemään takaisin. Minua unetti hiukan. Sitten huomasin Sadiqin kohdistavansa katseensa vihaisena Spartaan.
"Sinun kapiset kissasi tulevat kiehnäämään taloni liepeille ja häiritsevät minua! Jos et itse hae niitä sieltä pois, niin turvaudun johonkin kättä pidempään!" hän tiuskaisi ja muodosti kädestään aseen näköisen.
"Hyvä on.. Oletko tulossa vanhaksi kun olet noin kärttyinen etkä pärjää edes kissoille?"
Sadiq oli sanomassa jotain, mutta sulkikin suunsa ja mulkaisi minua vihaisesti. Toivoin, ettei hän olisi kovin vihainen, ja saisin vaihtaa kuulumisia matkalla hänen luokseen. Pian hän jo hymyilikin ja kertoi tapahtumistaan innostuneena ja äänekkäästi, juuri sellaisena, kuin hänet tunsinkin. Oloni oli turvallinen.
Kyllä, minä mietin sitä usein. En voi kiistää koko asiaa, koska tiedän että se on totta... Katselen häntä usein. Hänen mustia silmiään. Mustia ripsiään. Typeriä isoja käsiä, joiden toivoisin koskettavan minua, mielummin kuin heiluvan ilmassa yrittäen viittoa asioita, jotka voisi sanoa sanoilla. Minua harmitti, koska hän piti maskia niin usein. Mutta nyt olen vasta alkanut ajatella asiaa... Se tuli niin yhtäkkiä, vaikka se on ollut kokoajan läsnä, kuin taustalla. Olen tuntenut hänet pienestä pitäen. Kai minä silloin pidin häntä jonkinlaisena isähahmona, mutta kasvaessani en enää pystynyt. Nyt voin vain kävellä hänen vieressään, ja lähteä illalla kotiin. Sekin on paljon, mutta ei se riitä.
Havahduin ajatuksistani kun näin Sadiqin talon. Ja yhden kissoistani hänen puussaan.
"Mikäköhän ajaa ne kaikki juuri tänne?" Sadiq kummasteli ja katsoi puuhun. Yhtäkkiä Francis (!!!!!) hyppäsi esiin jostain ja hymyili pelottavasti.
"Mitä sinä täällä teet?" Sadiq kysyi käskevään ja vihaiseen sävyyn. Huomasin, ettei hän pitänyt Francisista lainkaan. Minusta hän oli ihan ok, mutta hiukan... Erikoinen.
"Häivy kotoani."
Nyt Sadiq alkoi vaikuttaa pelottavalta. Katsoin hermostuneena Francisia ja näin hänen ilmeestään ärtymyksen. Sadiq otti hupun päästään pois ja alkoi käärimään hihojaan.
"Olet varastanut jotakin", Sadiq astui askeleen ranskalaista päin.
"Mais pas question! En todellakaan! Olisin vain kysäissyt, tiedätkö missä Heracles on, mutta- tässä hän onkin!" Francis otti hartiastani kiinni ja veti minut lähemmäksi, kuin suojakilveksi. En tajunnut mikä Sadiqia riepoi, mutta Francisista näki, ettei hän ollut pelkästään etsimässä minua. Olin kuitenkin hiljaa, koska asia ei kuulunut minulle.
"Jos kissoja mietit, ne luultavasti piirittävät 'lukaalisi', koska et tyhjennä roska-astioitasi tarpeeksi usein, ma petit kebab", Francis sanoi ivallisesti. Hän lähti harppomaan poispäin.
"Palaan asiaan, Heracles", hän huikkasi. Sadiq jäi tuijottamaan vihaisesti hänen peräänsä. Minä en pitänyt hänen vihaisista kasvoistaan.
“Katso nyt!” Sadiq huusi minulle turhautuneena, ja osoitti Francisin jo kaukana kulkevaa hahmoa.
“Hän oli täällä SELVÄSTI väärillä asioilla! Jos hän olisi etsinyt sinua, hän olisi käynyt sinun luonasi! Ei minun! Hmh!”
Sadiq avasi talonsa oven ja meni sisään. Olin jo kääntymässä poispäin, kun tämä huikkasi, että tule sisälle vaan. Ilahduin.
“Tässä tätä turkkilaista vieraanvaraisuutta! Ota kahvia!” Sadiq kaatoi sitä kuppiin ja ojensi minulle ronskisti, niin että lattialle läikkyi.
“Kiitos... “ Otin kupin, mutta kahvi haisi pahalta enkä olisi halunnut juoda sitä. Sadiq keitti aina outoa kahvia. Kai hän piti siitä. Noh, en ainakaan joutunut syömään mitään hänen valmistamaansa. Ei pahalla, mutta niihin olin ainakin jo ihan kyllästynyt.
“Kippis! Vaikkei se kahville sovikaan”, turkkilainen sanoi ja kalautti mukiansa minun mukiini. Kahvia läikkyi taas. Ei olisi pitänyt laittaa valkoista paitaa.. Mutta minkä mahdoin. Sadiq istui eteeni, vihreälle koristeelliselle sohva-asetelma.. jutulle. En ollut ihan varma – myöskään - hänen sisustustaidoistaan. Hän tykkäsi kaikesta kiiltävästä. Mutta en minäkään kovin hääppöinen sisustaja ole.. Se ei maailmaani juuri liikuta.
Ehdin jo rentoutua ja hörpätä pienenpienen siemauksen liian vahvaa kahvia, kun Sadiqin silmät laajenivat.
“Katso! KATSO!”
Melkein pomppasin sohvalta säikähtäessäni, sillä hän huusi erittäin kovaa. Kahvi läikkyi - jälleen kerran. Ääh.
“Siinä niitä taas on! Sinun kattejasi! Käske ne pois! Aina häiritsemässä, perskuta..!” Hän näytti taas vihaiselta, vilkuillen vuorotellen minua ja ikkunassa näkemiään kissoja.
“En minä niille mitään voi. Tulevat tänne jos tulevat.”
“Kyllä voit! Saakeli, sinähän ne omistat! Tee jotain! Ulkoseinäkin haisee ihan kissankuselle!”
Nyt hän alkoi huvittaa minua. Kun toiset ihmiset raivosivat paikoillaan, Sadiq hyppi, pui nyrkkiään ja huitoi ympärilleen, kaataen suurin piirtein kaiken. Ja kiroili kuin humalainen merirosvo. En yleensä pitänyt kovin temperamenttisista ihmisistä, mutta Sadiq onnistui tekemään jonkinlaisen poikkeuksen. Vaikkakin ylimääräisestä heilumisesta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Aloin miettiä, miksi.. no, näköjään rakastan, sellaista ihmistä, josta voisin luetella sata huonoa puolta. Tässä asiassa ei järki juuri määrää, niin. Syvennyin kuuntelemaan Sadiqin ääntä, enkä asioita, joita hän sanoi.
2. Luku: PoV: Sadiq
On kulunut jo kuukausi siitä, kun se saamarin ‘Aristoteles’ kävi luonani viimeksi. Hänen kattinsa ne vieläkin raapivat oveani öisin, enkä saa nukuttua. Ja sitten hän valittaa, että olen muka äkäinen. Ihan oma vikansa! Kävelin ympäri huusholliani, tähyillen ikkunasta, näkyikö niitä maukuvia pirulaisia. Katsahdin puuta hieman kauempana pihaltani. Se oli aivan kuivunut. Tämä aika vuodesta oli kuiva. Mutta, eikös silloin satanutkin? Sinä päivänä kun Heracles oli täällä. Haha, kunpa olisinkin nähnyt hänet illalla! Hänestä tulee vielä pöhelömmän näköinen sillä kiharalla hiuskuontalolla! Oikein hänelle. Hymähdin, ja astelin ulos talosta, lukiten oven erään ranskalaistörtön varalle.
Tänään oli toripäivä. Minun ruokavarastoni oli vähissä, joten olin päättänyt pistäytyä ostoksille. Torikatu oli vilkas, ja joka puolella näkyi hedelmiä ja hyvää lampaanlihaa. Suuntasin askeleeni pikimmiten sinne, minne ihanan boraniyenin tuoksu vei nenäni, vaikka olin päättänyt ostaa vain ruoka-aineksia. Sitten huomasin tutun tyypin.
“Sinua ei täällä usein näy!” sanoin Heraclesille läimäyttäen häntä selkään.
“Ai. Hei”, hän sanoi, eikä vaikuttanut yhtään yllättyneeltä. Hän oli usein aivan liian ilmeetön. Mieleni teki joskus puristaa hänestä kaikki tunteet pihalle, mutta se oli yllättävän hankalaa. Nuoresta asti hän oli ollut sellainen.
“Miksi tulit tänne, jos et osaa puhua paikallista kieltä?” kysyin. Täällä ihmiset, varsinkaan vanhemmat myyjät, eivät osanneet kreikkaa, saati edes englantia.
“Tulin vain katselemaan.. Minulle tuli vähän tylsää.”
“No ihme..” mutisin ja kuvittelin hänet istumassa yksin niityllä.
“Haluatko jotain? Voin tarjota”, sanoin. Heracles mietti hetken, ja sanoi katsellen ympärilleen:
“Kai minä haluaisin... Vettä. Minulla on vähän jano.”
“Vettä?! Vain? Noh, ainakin minun rahani säästyvät.”
Käskin Heraclesin odottaa kun menin läheiseen kauppaan ostamaan vesipullon. Vettä, oikeasti. Kun minä kaikessa anteliaisuudessani olisin tarjonnut vaikka koko aterian! Katukoon sitä sitten nälkäisenä. Minä ainakin aion syödä jotain, ajattelin. Tultuani kaupasta ulos, kreikkalainen oli häipynyt jonnekin.
“Voi helkuta, yrittääkö se pilailla kustannuksellani?” mumisin vihaisesti ja lähdin pälyilemään häntä ihmisvilinän seasta. Pitkän etsinnän jälkeen löysin hänet suveniirikojun edestä.
“SIINÄ SINÄ OLET! Minähän käskin sinun pysyä paikoillasi! Nyt.. Nyt et saa vettä”, tuhahdin ja laitoin käteni puuskaan, kun en muutakaan keksinyt. Aika turha rangaistus, mutta olkoon. Heraclesin ilme muuttui hitaasti tavallisen rauhallisesta pettyneeksi. Se perhana sai minut aina heltymään, pah.
“No tässä”, mumisin nopeasti ja ojensin pullon rivakasti Heraclesin käteen.
“Juo juo.”
Hän joi. Silmät suljettuina. Otettuaan vai muutaman kulauksen, hän laski pullon alas ja hengähti, katsoen maahan vähän tokkuraisesti.
“Mikä nyt tuli?” aloin jo huolestua, kun hän nojasi käsillään polviinsa.
“... Minulla on aika huono olo. Täällä on kuuma.” hän sanoi vaivalloisesti, ja veti hitaasti henkeä.
“Mennään jonnekin varjoon. Tule”, otin Heraclesin ranteesta kiinni ja talutin hänet nopeasti kauemmas torilta. Lähellä oli puu, jonka alle istahdimme. Hän hengitti raskaasti, mutta istuttuaan jonkun aikaa ja juotuaan vettä, hänen hengityksensä tasaantui hieman. Silti hänen ohimonsa hohkasivat punaisina ja hänen silmistään näkyi, että häntä pyörrytti.
“Ta..Tarvitsetko jotain?” kysyin varovaisesti. Heracles laittoi käden otsalleen ja hengitti hitaasti.
“En. Minulla taitaa olla kuumetta. Mutta pärjään ihan hyvin. En tarvitse mitään.”
Näin, että hän yritti vältellä jotain. Hän nousi hitaasti, ottaen puusta tukea, ja lähti hoippumaan kotiaan päin. Hän meinasi kaatua.
“Hei! Et voi lähteä kävelemään tuollaisessa kunnossa!”
“...Pakkohan minun on..”
“Nyt on keskipäivä. Kuolet puolivälissä, jos lähdet paahteeseen niin pitkäksi ajaksi.”
“No mitä minun sitten pitää tehdä..?!” Heracles alkoi turhautua, mutta oli liian väsynyt ärsyyntyäkseen.
“Voit tulla minun luokseni, sinne on lyhyempi matka.”
Lähdimme kävelemään taloani kohti. Minullakin oli aivan älyttömän kuuma. Ei mikään paras aika päivästä lähteä ulkoilemaan.
Myöhemmin illalla Heraclesilla ei ollut enää kuumetta. Mutta käskin häntä pysymään vielä aloillaan, varmuuden vuoksi.
"Sadiq?"
"No?" vastasin, kun kuulin nimeni sanottavan. Käännytin Heraclesiin päin.
"Haittaako sinua jos nukun vähän? Minua väsyttää", kreikkalainen sanoi väsynein silmin. Mikä sillä oli kun aina väsyttää. Tajusin, että hän oli kipeä, mutta hän oli jo nukkunut koko julmetun iltapäivän. Ei kai toista kuitenkaan valvottaa väkisin saisi, ajattelin ja sanoin:
"No mitäpä se minua haittaa. Nuku vaan."
Heracles avasi suunsa mutta sulki sen samantien. Hän katsoi maahan, ja sitten minuun. Hänellä oli erilainen ilme. Se sykähdytti minua vähän, vaikken sitä näyttänytkään.
"Kiitos", Heracles sanoi, ja hymyili vähän. Sitten hän painoi päänsä peiton alle ja vaikutti nukahtaneen. Istahdin viereiselle tuolille aivan pöllämystyneenä. En tiennyt mikä minuun oli mennyt. Katsoin häntä vähän aikaa. Vatsanpohjassani oli kumma tunne. Taidan olla vähän rakastunut.
3. Luku: PoV: Sadiq
Siitä on nyt jo muutama viikko, kun olin viimeksi niin hämmentynyt sen kreikkalaisen takia. En tiedä olenko se vain minä, mutta minusta tuntuu että Heracles pitää minusta. Tunnen itseni typeräksi, koska voi olla että olen itse keksinyt koko asian. Mutta voin vaikka vannoa, että hän on ollut kiltimpi viime aikoina..! Olen aivan liian epätoivoinen. Tuntuu siltä, etten ajattele enää mitään muuta kuin sitä fetaidioottia. En voi sille mitään. Mutta, tänään täytyy keskittyä maiden konferenssiin.
"Hyvät toverit! Ja Arthur", Alfred tervehti osallistujia, ja brittipoju näytti kimpaantuvan. Onneksi hän kuitenkin piti turpansa toistaiseksi tukossa, muuten olisimme joutuneet olemaan täällä vielä kauemmin. Tylsistyin aina järjettömästi näissä kokouksissa.
Katsoin kreikkalaiseen päin. Hänkin näytti väsyneeltä. No, hän näyttää aina väsyneeltä. Yritin kuunnella sitä jenkkiä niin hyvin kuin pystyin, mutta Vargas supatti saksalaiselle jotain ja yritin saada selvää. Saku kuitenkin hyssytteli, joten ei se kai mitään tärkeää tainnut olla.
".. Tiedätte, ettemme voi tehdä asialle tällä hetkellä mitään, mutta olosuhteisiin nähden paras ratkaisu mielestäni olisi-"
"..Kroooooh..."
Latvialaisen kaverin puhe jäi kesken, kun kaikki kääntyivät tuijottamaan pöydän vasenta nurkkaa. Siellä istui Heracles. Kuorsaten. Hänen päänsä oli papereidensa seassa ja häntä katsottiin paheksuen. Hänen vieressään istuva Honda ravisti tämän hätäisesti hereille, ja Heracles näytti nolostuneelta. Muut taisivat olla hänelle vihaisia. Ihan syystä, mutta minun teki mieli lähteä puolustelemaan, kun Beilschmidt alkoi torua häntä. Ei se nyt niin paha juttu voinut olla. Kokous jatkui, mutta paljon kireämmin kuin se oli alkanut.
Kun kokous loppui, kaikki kiirehtivät koteihinsa. Juoksin Heraclesin perään. Hän vaikutti surulliselta.
"Minusta sakemanni taisi vaan olla vähän narttumaisella päällä", sanoin. Sitten huomasin, ettei se kuulostanut kovin järkevältä. Kreikkalainen kuitenkin katsoi minuun päin ja hymyili vähäsen. Pulssini taisi nousta.
"Se oli ihan minun syyni. En olisi saanut valvoa eilen niin pitkään."
"Mutta ei se ollut reilua kun sinun asiasi jätettiin käsittelemättä", yritin inttää.
"Älä sano noin. Se oli oma vikani", Heracles sanoi ja katsahti taivaalle. Hän ei näyttänyt enää yhtään uneliaalta. Halusin sanoa jotain, mutta tajusin, ettei se sovi tähän kohtaan.
"Täytyy kuitenkin kertoa että minusta on mukavaa, kun olit puolellani."
Kun kreikkalainen oli tämän sanonut, en pystynyt sanomaan mitään vaikka olisinkin halunnut. Tunsin veren juoksevan naamaani ja vilkuilin ympärilleni.
"Noh, hyvää yötä", Heracles oli sanonut ennen kuin oli ehtinyt ajattelemaan mitään. Hän kääntyi tiellä ja minä vilkutin hölmösti hänen selälleen.
Oli keskipäivä. Olin päättänyt vain lähteä haukkaamaan raitista ilmaa, mutta sitten päädyin torille, joka jostain syystä parveili ihmisiä. Tuttujakin, koska aika moni sieltä konferenssistakin oli täällä. En tiennyt miksi, mutta siellä kai oli joku tapahtuma. Huomasin väkijoukosta kreikkalaisen. Viimeaikaisen kivuliaan pakkomielteeni. Emmin hetken, mutta kävelin hänen luokseen. Hän tervehti tavalliseen tapaansa poissaolevasti, ja pysähtyi seisomaan kauemmas kojulta jolla oli ollut.
"Miksi kaikki ovat täällä?" kysyin, koska halusin oikeasti tietää.
"Etkö tiedä?" hän kysyi kummastuneena. "Tänään on Yhdistyneiden Kansakuntien päivä. Miten et voinut tietää?"
Oliko tänään se päivä vuodesta, ajattelin. Ei ihme, että kaikki olivat kokoontuneet.
Hiljaa päässäni mietin, olivatko kaikki saaneet kutsut, paitsi minä. Ei se kyllä niinkään voinut olla.
"Tuolla on syötävää, käydäänkö hakemassa?" Heracles kysyi. Suostuin tottakai, ja menimme ruokakojulle. Ostettuamme jotakin, menimme istumaan penkille. Juttelimme vähän kaikesta.
"Sadiq."
"Mitä?"
"Tämä saattaa kuulostaa ja varmaan kuulostaakin tyhmältä, mutta sinä olet tärkein ystäväni."
"A-ahaa. Kiitos", vastasin hämmentyneenä. Se totta tosiaan oli kuulostanut typerältä ja kornilta. Mutta siinä kohtaa tajusin millaista on olla tavattoman onnellinen ja samalla surullinen. Hän katsoi minua hieman kiusaantuneena, mutta taisi olla tyytyväinen sanottuaan sen. Minäkin katsoin häntä hetken, mutta siitä eteenpäin en ole täysin varma, mitä luulin tekeväni. Taisin suudella häntä, koska heti kun päästin irti, hän katsoi minua oudoksuen ja punastuneena. Sitten mumisi jotakin siitä, että kaikki näkivät, nousi, ja lähti harppomaan epätavallisen nopeasti poispäin, katsoen välillä taakseen. Minä vilkuilin hetken ympärilleni, ja huomasin, kuinka jotkut katsoivat minua. Lähdin paikalta varmaan nopeammin kuin Heracles. Tiesin tasan tarkalleen mihin hän oli mennyt.
Käveltyäni vähän matkaa niityllä, olin jo raunioilla. Kreikkalainen istui rikkinäisen pylväskaiteen vieressä, ja minä istuin hänen viereensä, tosin hieman kauemmas kuin yleensä. En vielä ollut varma mistään, mutta päätin koittaa. Helkuta, kun ujostutti. Ei olisi pitänyt sillä tavalla tarrata.
"Hei", sanoin erittäin vaisusti.
"Hei", hän vastasi, aivan yhtä hiljaa. Sitten hän katsoi vakavana minuun, kääntämättä kuitenkaan päätään. Minua alkoi nolostuttaa enemmän kuin ikinä.
"Joo.. Ehkä tajusit jo mitä yritin kertoa", sanoin nopeasti. Heracles katsoi minua pitkään silmäänä räpäyttämättä. Hän selkeästi mietti jotain.
"...Huomasitko sen?", hän kysyi hetken päästä. Hänen katseensa näytti uteliaalta. Katsoin häntä enkä tajunnut sanaakaan.
"Typerys... ", hän jatkoi, kun en sanonut mitään. Hän siirtyi lähemmäksi istumaan. En ollut varma mitä silloinkaan tapahtui. Hän suuteli minua ensin korvan viereen, sitten suulle. Se tuntui ihanalta. Suutelin takaisin ja laitoin käteni hänen reidelleen. Kun suudelma päättyi, olisin halunnut sanoa jotain tosi hävytöntä, mutta silloin se saamarin Sparta-katti vai mikälie tarrasi selkääni pitkillä kynsillään. Siitä jäi haavat. Mutta seuraavasta yöstä jäi helkutavie pahemmat!
