Ikäraja: K 11
Yhteenveto:
Henrietta oli kymmenenvuotias, kun hän ensimmäisen kerran kysyi äidiltään, miksi Johanna oli niin onneton. He olivat asuneet Oslossa vuoden. A/N: Eksyin kesällä itäruotsalaiseen pikkukylään, löysin kivan lautakeinun ja kirjoitin luonnostelmat sisaruksista. Muutamaa kuukautta myöhemmin sain tämän tekstin viimein valmiiksi. Tiedostomuotosekoilun takia osa lainausmerkeistä on vähän hassuja, mutta toivottavasti ei haitta. En nimittäin osaa korjata niitä.
Tunturikeinut
"Ihminen, joka vihaa elinympäristöään, ei voi olla onnellinen." - Milan Kundera
Hattfjelldal, 1999Loppukesän aamu on usvainen. Aurinko on tuskin hivuttautunut taivaalle ja Henrietta hieroo silmiään seistessään kanervikossa paljain jaloin yövaatteissa. Kostea nurmikko saa varpaat kiiltelemään vedestä ja tuulenvire hytisyttää pientä tyttöä, joka on karannut pihalle kaksossiskonsa perässä.
Johanna kiikkuu vanhassa lautakeinussa, jonka joku on rakentanut monta kymmentä vuotta ennen heidän syntymäänsä. Rautaketjut natisevat ja kitisevät ja pitävät niin kovaa ääntä, että Henrietta pelkää vanhempien heräävän. Silloin he molemmat ovat pulassa.
”Mennään takaisin sisälle”, Henrietta pyytää. ”Äiti suuttuu, jos huomaa, että me ollaan ulkona tähän aikaan.”
”En minä käskenyt sinua tulemaan mukaan”, Johanna huomauttaa ja potkii lisää vauhtia maasta niin, että ilmaan pöllähtää aluskasvillisuutta.
Henrietan on myönnettävä, että se on totta. Hänen ei olisi pakko seistä siinä värisemässä ja jännittämässä kiinni jäämistä, mutta tuntuu mahdottomalta jättää Johanna yksin. Hän yrittää vielä kerran:
”Sinä tulet kipeäksi. Mennään sisälle leikkimään nukeilla.”
Johanna ei vastaa mitään. Hänen kuusivuotiaan kasvoilleen on kohonnut uhmakas ilme, suu on yksi tiukka viiva ja hän keinuu aina vain hurjempaa vauhtia. Tyttö tuijottaa suoraan horisonttia vasten piirtyvää silinterinmuotoista tunturia, Hattenia, jonka mukaan heidän harvaanasuttu kotikaupunkinsa on nimetty. Ketjuista lähtevä meteli yltyy sietämättömäksi.
”Johanna, ala tulla!” Henrietta parkaisee kärsimättömänä ja ehkä hieman peloissaan. Keinu on vanha ja hutera ja saattaa romahtaa millä hetkellä hyvänsä. Jos Johannalle sattuu jotain, se on Henrietan vika – hänen olisi kuulunut pitää parempaa huolta siskostaan.
Keinu ei romahda. Sen sijaan Johanna irrottaa otteensa ketjuista, lennähtää ilman halki – hänen siskonsa kiljaisee säikähtäneenä – ja laskeutuu kevyen tömähdyksen saattelemana keskelle puolukanvarpuja. Kun Henrietta näkee, ettei mitään ole sattunut, hänen kasvoilleen leviää hymy. Hän menee Johannan luokse ja tarttuu tätä kädestä.
”No niin, mennään sisälle.”
Mutta Johanna riuhtaisee itsensä irti ja sanoo vihaisesti, että Henrietta ei häntä määräile ja hän aikoo olla ulkona, sanoi äiti mitä tahansa. Raivonpuuska sivaltaa kipeästi Henriettaa ja hän vetää kätensä takaisin kuin sitä olisi lyöty, katsoo Johannan katoavan puiden lomaan ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään pelkoa, jota ei vielä osaa nimetä.
Oslo, 2009Kuusitoistavuotiaana Henrietta on kuin kuka tahansa oslolainen teinityttö; opiskelee keskustan lukiossa ja asuu Tøyenissa, käy ystäviensä kanssa elokuvissa, odottaa kahdeksantoistavuotispäiväänsä ja seurustelee silloin tällöin mukavan pojan kanssa. Mitkään seikat hänen ulkonäössään tai puheessaan eivät paljasta, että kymmenen vuotta aiemmin hänen elinpiiriinsä kuului enemmän puita kuin ihmisiä.
Hattfjelldal on Henrietalle vain kaukainen muisto. Hän ei ikävöi siellä asuneita harvoja kavereitaan tai pidä heihin yhteyttä eikä tahdo lähteä mukaan jokakesäiselle retkelle pohjoiseen. Oslossa on kaikkea – elämää, ihmisiä, kouluja – ja tyttö kiittää onneaan siitä, että hänen vanhempansa tajusivat muuttaa pois eikä hän joutunut kasvamaan siinä karussa ympäristössä. Liian moni sinne syntynyt myös jämähtää kaupunkiin loppuiäkseen.
Lyhyesti sanoen Henrietta on onnellinen löydettyään paikkansa maailmassa. On ainoastaan yksi asia, joka häntä toisinaan kalvaa. Siitä puhutaan harvoin, mutta eräänä tiistaipäivänä se tulee taas esille kun hänen uusi ystävänsä Aida välitunnilla kääntää päänsä hänen puoleensa ja kysyy:
«Etta, onko Johanna Pejok sinulle jotain sukua? Näytette niin samalta.»
Jälleen kerran Henrietan tekee mieli valehdella. He ovat samannäköisiä, mutteivät aivan identtisiä, ja olisi varmasti helppo saada muut vakuuttuneeksi siitä, että yhteneväisyydet ovat pelkkää sattumaa. Mutta lojaalius perhettä kohtaan menee muun edelle ja Henrietta nyökkää vastahakoisesti.
«Hän on minun siskoni.»
Neljä uteliasta silmäparia tuijottaa häntä. Henrietta ajattelee Johannaa, joka on eri luokalla ja aina yksin.
«En olisi uskonut! Hän vaikuttaa niin erilaiselta kuin sinä.»
«Jotenkin niin... outo ja vihainen.»
«Miksi teillä on eri sukunimi?»
«Johanna otti isoisoäitimme sukunimen», Henrietta vastaa lyhyesti. Kummallisen eteläsaamelaisen nimen, joka heidän sukupolviltaan on jäänyt jo pois käytöstä. Heti täytettyään kaksitoista Johanna mankui äidiltä luvan vaihtaa nimensä siihen ja löi samalla entistä leveämmän kuilun itsensä ja muun perheen väliin.
«Aika hassua», Aida toteaa. «En tiennyt, että sinulla on sisko.»
«Emme ole kovin läheisiä», Henrietta sanoo vältellen ja toivoo, että puheenaihe vaihtuisi jo. Ei hän häpeä Johannaa, mutta heidän tilannettaan on niin vaikeaa selittää kellekään. Eihän Henrietta ymmärrä sitä edes itse. Hän tietää ainoastaan, että siinä missä hän jätti pohjoisen ja tunturit taakseen täynnä intoa ja odotusta, Johanna ei tehnyt samoin.
Johanna jäi jonnekin Hattfjelldalin metsiin ja Osloon muutti tyttö, joka näyttää tutulta mutta on kuitenkin aivan vieras.
On äärimmäisen raastavaa seurata rakkaan ihmisen kärsimystä, varsinkin kun syy tuntuu käsittämättömältä. Henrietta oli kymmenenvuotias, kun hän ensimmäisen kerran kysyi äidiltään, miksi Johanna oli niin onneton. He olivat asuneet Oslossa vuoden.
«Hän vain sopeutuu hitaammin kuin sinä. Anna hänelle aikaa.»
Sopeutumisvaihetta on kestänyt jo seitsemän vuotta, mutta mikään ei ole muuttunut helpommaksi. Monta vuotta Henrietta jaksoi sinnikkäästi yrittää saada Johannan takaisin kiinni elämään; olla tämän kanssa, tutustuttaa tämän kavereihinsa. Mikään ei auttanut. Johanna pitää umpimielisesti kiinni menneestä, puhuu yhä murteellisesti eikä suostu käyttämään metroa. Äiti luulee kai tekevänsä oikein viedessään tytön vanhalle kotipaikkakunnalle kerran vuodessa, mutta Henrietan mielestä se on virhe, sillä Johanna tulee matkalta aina takaisin itkien.
Jättäisi hänet vain sinne, Henrietta ajattelee ja tuntee omatunnonpistoksen toiveistaan. Mutta jos totta puhutaan, se olisi kaikkien kannalta helpointa.
Johannalle on annettu diagnooseja masennuksesta ja ahdistuksesta, mutta Henrietasta tuntuu, etteivät sellaiset ylimalkaiset sanat tule koskaan tavoittamaan tämän pahanolontunteen syvintä olemusta. Hänen siskonsa kärsii jostain niin harvinaisesta, ettei siihen ole vielä keksitty hoitomuotoa; kroonisesta irrallisuudesta, ylitsepääsemättömästä koti-ikävästä.
Muutto antoi Henrietalle elämän, mutta varasti häneltä siskon. Hän ei silti osaa olla pahoillaan, sillä nykytilanteen hän vielä sietää, mutta edes Johannan läsnäolo ei ikinä korvaisi sitä tunnetta, mikä syntyy kun hän kävelee Karl Johans gatea perjantai-iltana tai istuu Kuninkaanlinnan muureilla seuraamassa, kuinka aurinko laskee Oslofjordenin taakse.
-
Henrietta saapuu kotiin alkuillasta pyörittyään ensin Aidan kanssa kaupungilla. Hän on hyvällä tuulella – tyttö on mukava ja hauska, he ajattelevat asioista samalla tavalla ja tulevat hyvin toimeen. Aida on ehtinyt jo kysyä, tahtoisiko hän lähteä talvella laskettelemaan Åreen, jossa tämän vanhemmilla on loma-asunto. Henrietta on ajatuksesta innoissaan ja aikoo kysyä asiaa heti ädiltä.
Hän löytää äidin keittiöstä, kädet ranteita myöten survottuna sämpylätaikinaan. Henrietan sisällä paisunut innostus muuttuu huoleksi, kun hän huomaa itkusta turvonneet silmät. Tyttö laskee koululaukkunsa lattialle ja kävelee äitinsä luokse.
”Onko jotain sattunut?”
Äiti huokaisee ja pyyhkäisee silmiään käsivarrellaan. Hän näyttää voipuneelta, ryhti on lysähtänyt kasaan ja hiukset alkaneet harmaantua, vaikka hän täytti kesällä vasta neljäkymmentäkaksi vuotta. Elämä suurkaupungissa on veloittanut hänenkin elinvoimaansa.
”Mikä on hätänä?” Henrietta kysyy uudestaan. ”Ei kai isoisälle ole sattunut mitään?”
”Ei mitään sellaista, on vain... Johanna on taas ongelmissa. Koulusta tuli viestiä, että hän oli tapellut jonkun kanssa. Yritin kysyä asiasta, mutta hän vain sulkeutui huoneeseen eikä suostunut puhumaan. Voisitko sinä yrittää jutella hänelle? Hän kuuntelee sinua.”
Henrietta ei ole yhtään varma, onko se totta. Kyllä Johanna hänelle puhuu enemmän kuin muille, mutta harvemmin he pääsevät yhteisymmärrykseen juuri mistään. Hyvinä päivinä he saattavat vitsailla keskenään tai katsoa yhdessä elokuvia, mutta sellaiset päivät ovat lähiaikoina olleet harvassa.
Johannan ovi on kiinni eikä kukaan vastaa Henriettan koputuksiin. Hetken ajan hän vain seisoo oven ulkopuolella, mutta lopulta hän painaa kahvan alas ja astuu sisään huoneeseen. Sisko on käpertynyt sängylleen kasvot seinää kohden eikä reagoi oven avaamiseen millään tavalla. Henrietta istuu sängyn laidalle ja kumartuu Johannan ylle nähdäkseen, onko tämä kenties unessa. Ei, silmät ovat auki.
”Äiti sanoi, että sinulla oli taas ongelmia koulussa”, Henrietta sanoo. ”Haluatko kertoa, mitä tapahtui?”
Ei vastausta. Aivan kuin yrittäisi saada kiveä avautumaan. Henrietta ei kuitenkaan aio luovuttaa niin vähällä, sillä hän tuntee siskonsa ja tietää, että kärsivällisyys yleensä palkitaan.
”Minä istun tässä niin kauan että sinä alat puhua.”
Hiljaisuutta kestää pitkään. Sen aikana Henrietta piirtelee varpaillaan kuvioita lattiaan ja katselee ympärilleen. Hänen oma huoneensa ovat täynnä valokuvia ystävistä ja suosikkibändin julisteita, mutta Johannan seinät ovat tyhjät. Ainoastaan sängyn yläpuolella roikkuu maalaus, joka esittää Hattfjelliä. Tyttö varmaan tuijottaa kuvaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa ja kuvittelee katsovansa taulun sijasta ulos ikkunasta.
”Se ei ollut minun vikani.”
Henrietta kääntää katseensa siskoonsa, joka on kierähtänyt toiselle kyljelle ja makaa nyt sykkyrässä tuijottaen suoraan häneen.
”Mitä tapahtui?”
”Yksi tyttö käski minun opetella puhumaan kunnolla ja minä käskin hänen tukkia suunsa. Hän ei tehnyt sitä ja minä revin häntä hiuksista.”
Henrietta irvistää. Hetken hän säälii Johannaa ja inhoaa niitä, jotka ovat tarpeeksi lapsellisia nauraakseen tämän murteelle, sillä hän muistaa itsekin, kuinka pahalta se lapsena tuntui. Mutta silti hänestä tuntuu siltä kuin Johanna olisi kuusivuotias, jolta on viety lelu kädestä.
”Et voi riuhtoa ihmisten hiuksia vain siksi, että he ovat sinulle ilkeitä.”
”En halunnut kuunnella enää. Hän on minun kimpussani jatkuvasti.”
”Minä luulen, että voisit itsekin vaikuttaa siihen. Jos vaikka lakkaisit olemasta niin juro, ihmiset unohtaisivat ehkä puheesti ja tahtoisivat tutustua sinuun.”
Johanna tuhahtaa halveksivasti ja heittäytyy selälleen.
”Minua ei kiinnosta tutustua. Haluan vain, että he jättävät minut rauhaan.”
Henriettan tekee mieli tarttua voimakkaasti kiinni siskoonsa ja ravitella niin kauan että tämä tulee järkiinsä. Johanna on elänyt omissa harhamaailmoissaan aivan liian kauan. Mitä sitten, jos tämä pilaa oman eläänsä olemalla niin umpimielinen, mutta hänellä ei ole mitään oikeutta itkettää äitiä ja saattaa Henriettaa häpeään omituisella käytöksellään.
”Etkö sinä voisi yrittää edes vähän, Johanna? Lukio ei kestä montaa vuotta. Sen jälkeen sinä voit lähteä vaikka Mo i Ranaan tai Tromssaan yliopistoon tai kalastamaan Huippuvuorille. Ei sinun tarvitse asua Oslossa koko loppuikääsi, jos et halua.”
”En todellakaan halua.”
”Ei sinun silti tarvitse kostaa sitä meille oslolaisille.”
Johannan silmät tummuvat pahaenteisesti.
”Sinä et ole oslolainen, Henrietta. Et tule ikinä olemaan. Valehtelet vain itsellesi ja kaikille muille, kun sanot niin.”
”Minä olen asunut täällä kohta puolet elämästäni!”
”Sinun koko sukusi on Hattfjelldalista. Olet hylännyt heidät ja samalla kieltänyt itsesi muuttumalla joksikin toiseksi.”
Johanna kääntyy takaisin kasvot seinää vasten ja sanoo:
”Olisi mukavaa, jos viitsisit mennä pois. Haluan olla rauhassa.”
Henrietta ei väitä vastaan vaan kävelee ulos huoneestaan ja sulkee oven perässään. Hän menee takaisin keittiöön, jossa äiti on juuri laittamassa sämpylöitä uuniin, ja istuu pöydän ääreen.
”Hän vain vihaa asua täällä.”
Äiti näyttää murtuneelta kuivatessaan märkiä käsiään astiapyyhkeeseen. Henrietta ei voi syyttää häntä, enemmänkin ihmettelee, että asiat ovat pysyneet kasassa näinkin pitkään. Hän tietää Johannaa helpompiakin tapauksia, jotka on haettu sijaiskohteihin sen jälkeen kun vanhemmat eivät ole enää jaksaneet katsoa heidän peräänsä.
”Mitä minä voin oikein tehdä? En voi lähettää Johannaa pois täältä, hän on minun tyttäreni. Pitääkö minun soittaa taas sairaalaan? Eivät he osanneet viimeksikään auttaa, mutten tiedä mitä muuta voin tehdä.”
Hän laskee vettä tiskialtaaseen ja poimii likaisen kahvikupin, mutta kädet tärisevät niin paljon, että kuppi on tippua suoraan lattialle. Henrietta nousee tuolista, ottaa hellästi tiskiharjan pois äitinsä kädestä ja alkaa pestä astioita.
-
Ei ole mitenkään tavatonta, että Johanna katoilee pitkiksi ajoiksi ulos eikä kukaan tiedä, missä hän liikkuu. Äiti osti heille molemmille puhelimet pian kaupunkiin muuton jälkeen – ajatteli sen olevan fiksu idea niin suuressa paikassa – mutta Johanna harvoin pitää sitä mukanaan. Yleensä monta vuotta vanha kapula makaa hänen kirjoituspöytänsä laatikossa vailla akkua ja äiti repii hiuksia päästään, kun kello on yli puolenyön eikä Johannasta ole tietoakaan. Toistaiseksi tämä on kuitenkin aina palannut takaisin.
Henrietta vastaa puhelimeen ja noudattaa kotiintuloaikoja, sillä hän tuntee velvollisuutta hieman tasoittaa Johannan aiheuttamaa murhetta. Välillä kuuliaisen tyttären rooli ärsyttää häntä, mutta siitä on vaikeaa pyristellä irti. Vaikka sisko on sekaisin ja äiti jatkuvasti hermoromahduksen partaalla, hän rakastaa perhettään ja tekee mitä tahansa pitääkseen sen kasassa.
On jo ilta, kun Henrietta tulee keittiöön hakemaan kaakaota ja näkee Johannan tekevän lähtöä eteisessä. Takki päällä hän sitoo lattialla kenkiensä nauhoja eikä näytä huomaavan Henriettaa ennen kuin tämä seisahtaa ja kysyy:
”Minne olet menossa?”
Johanna kääntyy nopeasti katsomaan ja vastaa lyhyesti: ”Ulos.”
”Saanko minä tulla mukaan?”
”Et.”
Tyttö vetää pipon korviensa suojaksi ja painelee pihalle. Sentään hän pukeutuu lämpimästi; se taito on perittyä pohjoisen hyisestä pakkasilmasta. Henrietta kaivaa alakaapista esiin kattilan ja alkaa lämmittää siinä maitoa.
Hän olisi todella halunnut lähteä mukaan, jos Johanna olisi ottanut hänet. Lapsena he tekivät toisinaan pieniä seikkailuretkiä läheisiin metsiin ja tasangoille ja ne retket ovat parhaita muistoja, joita Henriettalla on Hattfjelldalista. Johanna oli jo lapsena vakava, mutta niillä retkillä hän rentoutui, vitsaili, nauroi ja keksi nerokkaita ideoita, jotka usein päättyivät siihen, että piti juosta joku aikuinen auttamaan Henrietta alas puusta. Vaikka jälkeenpäin ajatellen on helppo käsittää näiden hetkien kattaneen ainoastaan pienen murto-osan heidän yhteisestä ajastaan, Henrietta muistaa aina siskonsa sellaisena.
Johanna suuttuu herkästi, jos äiti yrittää varovaisesti udella, missä hän oikein aikaansa viettää. Henrietalla ei ole aavistustakaan, mutta hän olettaa retkien suuntaavan läheisiin metsiin. On vaikeaa kuvitella Johannan lähtevän minnekään kauemmas, sillä hänen polkupyöränsä on rikki eikä tytöllä ole bussikorttia. Mutta miksi hän käyttäytyy kuin asia olisi suurikin salaisuus? Sitä Henrietta ei ymmärrä.
Ellei Johanna sitten ole sekaantunut johonkin vaaralliseen, vaikka huumeisiin. Ajatus tuntuu liian kamalalta ja mahdottomalta, mutta sitäkään ei voi sulkea pois. Henrietta tietää Johannan olevan onneton ja hän tietää, että onnettomat ihmiset saattavat pyrkiä lievittämään oloaan äärimmäisilläkin keinoilla. Kunpa vain ei hänen siskonsa.
Maito alkaa kuplia ja Henrietta kaataa sekaan tummaa kaakaojauhetta. Sitä pöllähtää liikaa, yhtäkkiä hellanlevyt ja tytön vaatteet ovat suklaapölyn peitossa. Henrietta sadattelee matalalla äänellä omaa kömpelyyttään samalla kun yrittää epätoivoisesti pyyhkiä kaakaota pois paidaltaan, mutta tulee vain aiheuttaneeksi entistä pahemman sotkun.
Tuskastuneena hän päättää työntää Johannan mielestään ja keskittyä asioihin, jotka ovat kiinteästi sidoksissa hänen omaan elämäänsä; pitää saada tehtyä läksyt, sitten voi jutella hetken Aidan kanssa koneella, kirjoittaa päiväkirjaa ja käydä nukkumaan, sillä aamulla on matematiikkaa kahdeksalta.
Niin Henrietta toimii. Aida linkittää hänellä videoita söpöistä eläimistä ja se piristää tyttöä, joka käy yhdentoista jälkeen huolettomana nukkumaan. Jo muutaman tunnin kuluttua hän kuitenkin säpsähtää hereille eikä ymmärrä ensin syytä, mutta pian oven takaa alkaa hahmottua vihaista supinaa; äiti ja Johanna riitelevät.
Puhelimen näyttö vilkuttaa, että kello on kaksi yöllä. Henrietta makaa valveilla ja kuuntelee eteisestä kaikuvia ääniä.
”Et sinä voi olla ulkona näin myöhään ilmoittamatta mitään! Meinasin soittaa jo poliisit perääsi. Ottaisit edes puhelimen mukaan.”
”Se oli vahinko, minä tulin takaisin.”
Ennen vaipumista takaisin uneen huomattavasti aiempaa levottomana, Henrietta päättää ottaa selvää, mitä Johanna oikein piilottelee.
-
Tilaisuus koittaa pari viikkoa myöhemmin, kun Johanna alkaa tehdä lähtöä Henrietan katsoaessa televisiota olohuoneessa. Hän odottaa, että sisko katoaa eteisestä ja alkaa sitten pukea ulkovaatteita päälleen niin nopeasti kuin mahdollista. Hän ei voi antaa Johannalle liian suurta etumatkaa tai muuten tätä on mahdotonta seurata.
Henrietan onneksi maahan on vasta satanut tuoretta lunta, josta kengänjäljet erottuvat helposti. Alkuillan pimeys antaa mahdollisuuden varjostaa siskoa huomaamattomasti. Henrietta kävelee ripeästi eteenpäin kunnes erottaa Johannan valkean pipon muutaman kymmenen metrin päässä ja sovittaa kulkunsa samaan rytmiin tämän kanssa. Sydän hyppii kurkussa asti eikä Henrietta voi kuin toivoa, ettei Johannalla ole tapana kamalasti vilkuilla taakseen.
Tyttö ei ole lainkaan yllättynyt siitä, että hänen sisarensa kulku suuntaa metsään. Varjostaminen käy kuitenkin vaikeammaksi, sillä kenkien rapina soraa vasten kuulostaa ainakin Henrietan omissa korvissa huomiotaherättävän kovalta. Hän jättäytyy aivan tien laitaan ja suunnittelee piiloutuvansa puiden lomaan, mikäli Johanna alkaa hidastaa vauhtiaan tai kääntyä. Mutta sitä ei tapahdu ja he jatkavat matkaansa määrätietoisesti eteenpäin kunnes Johanna poikkeaa tieltä polulle, joka vie umpimetsikköön.
Nyt Henrietta alkaa empiä; tiheikkö on takuulla täynnä oksanraatoja ja kuivia lehtiä, jotka rasahtelevat jokaisen askelman alla – hän ei voi mitenkään seurata Johannaa tämän huomaamatta. Hän ei ole myöskään varma, tahtooko edes tietää, mitä polun toisessa päässä odottaa. Nyt hänellä olisi mahdollisuus vielä kääntyä pois, mennä kotiin ja elää siinä ajatuksessa, ettei sisko ole sekaantunut mihinkään laittomaan.
Uteliaisuus ja huoli vievät kuitenkin lopulta voiton. Mitä sitten vaikka Johanna huomaisi hänet, eihän hän voi tehdä muuta kuin loukkaantua verisesti siitä, että häntä seurattiin salaa. Harkinta-aika venyi niin pitkäksi, että sisko on ehtinyt jo kadota näkyvistä, mutta ellei polku jossain vaiheessa haaraudu, se vienee Henrietan suoraan hänen luokseen.
Metsässä on märkää ja pimeää. Kuuset tiputtelevat vettä Henrietan päälle ja hän tuntee, kuinka kylmät väreet nousevat selkärankaa pitkin. Kun silmät tottuvat valottomuuteen, hän alkaa erottaa polun ääriviivoja ja saa kulkuunsa uutta varmuutta, vaikka kuuleekin korvissaan sydämensä kiivaasti hakkaavan rytmin. Perääntyminen ei ole enää vaihtoehto. Jalat kyllä vapisevat joka askelmalla, mutta tyttö ei pysähdy ennen kuin puut harvenevat ja Henrietta huomaa tulleensa aukealle. Jostain läheltä kuuluu tasaista natinaa.
Vasten puiden mustia siluetteja erottuu varjo, joka heiluu tasaisessa rytmissä edestakaisin. Metalliset ketjut kirskuvat. Henrietan on pakko sulkea silmänsä ja hakea tukea läheisestä puusta.
Hänellä ei ole aavistustakaan miten, mutta Johanna on rakentanut kahden mahtavan puun väliin lautakeinun, samanlaisen kuin se, joka heillä oli lapsena kotipihassa. Johanna keinui aina jos oli vihainen, surullinen tai poissa tolaltaan.
Ketjujen äänet palauttavat elävästi Henrietan mieleen varhaiset kesäaamut, jolloin hän nukkui ikkuna auki ja havahtui meteliin; miltä kanervat tuoksuivat, miltä varvut tuntuivat varpaiden alla kun hän juoksi pihan poikki hakeakseen Johannaa leikkiään ja miten karvas oli pettymys kun sisko kieltäytyi. Hänestä oli hauskempaa tuijottaa tunturia kuin järjestää teekutsuja tai leikkiä hippaa.
Henrietasta tuntuu, ettei hän kestä enää. Hän ei välitä siitä, että Johanna loukkaantuu, koska tämä itse on satuttanut häntä niin monta kertaa viimeiset kuusitoista vuotta, että on aikakin antaa takaisin. Tyttö juoksee sinne, missä Johanna keinuu, pysähtyy tämän viereen ja huutaa:
”Tule heti alas sieltä!”
Johanna ei ole selvästikään odottanut keskeytystä ja tytön koko vartalo sävähtää, kun tämä huomaa Henrietan. Keinun vauhti hidastii hieman ja Johanna lentää korkeassa kaaressa – Henrietta kiljahtaa säikähtäneenä – ja laskeutuu ketterästi maahan. Hän nousee ylös ja tulee Henrietan luokse. Taivaalta lankeavassa valossa hänen kasvonsa näyttävät kalpeilta ja säikähtäneiltä.
”Seurasitko sinä minua?”
”Sinä olet käyttäytynyt niin oudosta ja pelkäsin, että olet sekaantunut johonkin vaaralliseen”, Henrietta sanoo ääni täristen. ”Mutten tiedä, onko tämä yhtään sen parempi.”
”Miten niin? Ei keinujen rakentaminen metsään ole vaarallista.”
Henrietta alkaa itkeä. Hän tarttuu kiinni Johannan käsistä eikä päästä irti, vaikka sisko koettaa työntää häntä kauemmas.
”Sinä pakoilet todellisuutta, Johanna. Me emme ole enää Hattfjelldalissa etkä sinä voi uudelleenrakentaa elämääsi rakentamalla keinun. Se on kaunis paikka mutta kuoleva kylä, ei siellä voi käydä koulua tai löytää ketään, jonka kanssa perustaa perhe. Etkö tajua, että äiti pelasti meidät tuomalla meidät tänne?”
”Tänne muuttaminen ei pelastanut ketään”, Johanna mutisee katsomassa Henriettaa silmiin. ”Tämä on kamalin paikka koko maailmassa. Ei tuntureita, ei kunnollista metsää, ihmiset puhuvat rumasti ja ovat vieroittuneet luonnosta.”
”Sinä olet sekaisin. Ei kukaan normaali ihminen voi noin itsepintaisesti vain vihata asuinpaikkaansa. Se ei ole tervettä.”
Henrietta tuntee kuinka Johannan kynnet kaivautuvat hänen kämmeniinsä. Tyttö älähtää kivusta ja yrittää vetäytyä irti, mutta tällä kertaa on Johannan vuoro olla päästämättä häntä.
”Älä kutsu minua hulluksi”, Johanna sanoo varoittavasti, ”sillä minä en ole, vaikka äiti on yrittänyt leimata minut ettei kukaan ottaisi minua vakavasti.”
”Ei se ole niin”, Henrietta sanoo hädissään. ”Hän on yrittänyt vain auttaa sinua! Kukaan ei halua sinulle pahaa, haluamme vain, että olisit onnellinen.”
Henrietta tuskin tajuaa mitä tapahtuu, kun hän jo makaa selällään maassa Johannan alla. Sisko riepottelee häntä kurassa, lyö Henriettaa kasvoihin, repii takinkauluksesta ja kiljuu.
”Senkin valehtelija! Jos kukaan tahtoisi minun olevan onnellinen, minä olisin jo kaukana täältä!”
Henrietta ei voi tehdä muuta kuin käpertyä mahdollisimman pieneksi, suojata päätä käsillään ja huutaa. Johanna riuhtoo hänen hiuksiaan ja huohottaa, kunnes yhtäkkiä tämä irrottaa otteensa ja nousee pois siskonsa päältä.
Hän tappaa minut, Henrietta ajattelee. Mutta seuraavaa iskua ei tule vaan kuuluu pois päin juoksevia askeleita, kun Johanna jättää hänet makaamaan maahan yksin, märkänä, lyötynä ja läpikotaisin turtuneena.
Kotimatka taittuu sumussa. Missään vaiheessa Henrietta ei tajua tarttua puhelimeensa ja soittaa apua vaan hän kävelee niin nopeasti kuin kykenee huppu vedettynä pään ylitse. Taivaalta tippuva räntäsade kastelee hänet entistä pahemmin eikä kotioven näkeminen ole koskaan tuntunt niin helpottavalta.
Nähdessään Henrietan äiti parahtaa kauhusta ja tarttuu varovasti tyttärensä leukaan.
”Mitä sinulle on tapahtunut? Onko joku lyönyt sinua?”
”Se oli Johanna”, Henrietta kuiskaa. Hän romahtaa äitinsä kaulaan ja alkaa itkeä lohduttomasti.
”Hän oli rakentanut metsään keinun... me tappelimme ja hän juoksi pois enkä minä tiedä, minne hän meni...”
Äiti tiukentaa otettaan Henrietasta eikä sano mitään. Kaikesta kivusta ja pelosta huolimatta tuttu turvallisuuden tunne valtaa tytön; äiti pitää hänestä huolta, mitään pahaa ei voi enää tapahtua. Hetken aikaa he vain seisovat eteisessä pidellen toisiaan kasassa ja kun äiti viimein puhuu, hänen äänensä tärisee kuin hän yrittäisi tukahduttaa suuttumusta.
”Ota märät vaatteet pois ja mene suihkuun. Katsotaan sitten, onko syytä lähteä lääkäriin.”
Henrietta toimii pyynnön mukaan ja katoaa kylpyhuoneeseen. Hän on juuri riisumassa housujaan kun kuulee oven läpi äidin puhuvan puhelimessa.
”Lodveig Raske täällä. Tahtoisin tehdä katoamisilmoituksen. Minulla on syytä uskoa, että tyttäreni on karannut ja pyrkii pohjoiseen.”
-
Kahteen seuraavaan päivään Johannasta ei kuulu mitään. Henrietta ei halua mennä kouluun kasvot runneltuna ja ilmoittaa olevansa sairas. Hän katsoo elokuvia tietokoneelta samalla kun kadut saavat viimein kunnollisen lumikerroksen. Yöpakkaset ovat jo huomattavia. Jos sisko on jäänyt jonnekin ulos, hän saattaa jäätyä kuoliaaksi.
Kolmannen päivän iltana eteisen lankapuhelimeen soitetaan. Henrietta on lähimpänä, joten hän nostaa luurin. Toisessa päässä vakavaääninen nainen kysyy Lodveig Raskea.
”Minä käyn hakemassa hänet.”
Äiti tulee puhelimeen kesken hiusten kuivaamisen ja puristaa luurin käteensä kuin se olisi viimeinen oljenkorsi, joka estää häntä hukkumasta.
”Haloo?”
Henrietta istuu eteisen jakkaralle – Johanna tapaa heittää ulkoa tullessaan takkinsa siihen, hän on liian laiska ripustaakseen sen henkariin – ja toivoo, että hänellä olisi jotain tekemistä käsilleen. Pitkän aikaa äiti vain kuuntelee vakavana, nyökkäilee ja mumisee myöntävästä. Henrietta repii kynsiään.
”Ei, en halua häntä tänne”, äiti sanoo lopulta. ”Viekää hänet takaisin sinne. Katsokaa, että hän saa sen verran rahaa pankista, että pääsee perille bussilla. Minä lähetän tiedot.”
Luurin toisessa päässä sanotaan vielä jotain. Henrietta tuijottaa äitiään, joka on kalpea, mutta päättäväinen.
”Kyllä, kiitos paljon. Hei.”
Äiti laskee luurin takaisin paikoilleen ja Henrietta pomppaa ylös jakkaralta.
”Löytyikö Johanna? Missä hän on?”
”Hän liftasi kutostien varressa Steinkjerista hieman pohjoiseen”, äiti sanoo hiljaa. ”Pyysin poliiseja viemään hänet kaupunkiin ja katsomaan, että hän pääsee Hattfjelldaliin menevään bussiin.”
Henrietta katsoo äitiään tyrmistyneenä.
”Hattfjelldaliin? Mutta eikö hänen pitänyt...”
”En voi ottaa Johannaa tänne enää. Olen tehnyt kaikkeni, mutta mikään ei riitä.”
”Mutta miten –”
”Soitin eilen isäsi vanhemille ja he lupasivat ottaa hänet luokseen siihen asti, että hänelle järjestyy jokin toinen paikka.”
Henrietta pudistaa epäuskoisena päätään. ”Eivät he pärjää Johannan kanssa. Hän on täysin mahdoton.”
”Hän on mahdoton ainoastaan silloin kun on täällä. Hattfjelldalissa hän on taas kuin pikkutyttö – omapäinen, mutta hallittavissa.”
”Entäs koulu? Siellä ei ole kuin peruskoulu. Häneltä jää lukio kesken.”
Äiti katsoo Henriettaa vakavasti. ”Minä en tiedä. Se on Johannan oma päätös. Tämä on varmasti sinulle vaikeaa, mutta usko pois – näin on parasta.”
Henrietta antaa käsiensä valahtaa ja tuntee kummallista myllerrystä sisällään – suuttumus kaivaa tietään ulos.
”Sinä siis luovutat hänen kanssaan?” tyttö sanoo terävästi. Äiti tarttuu kiinni hänen olkapäistään ja pakottaa Henrietan katsomaan itseään.
”Ei, minä vain annan hänen mennä ennen kuin hän repii tämän perheen kokonaan hajalle.”
Ulkona pyryttää lunta. Tuijottaessaan myrskyä ikkunasta Henrietta on onnellinen siitä, ettei hänen siskonsa ole kuollut vaan matkalla jonnekin, missä voi viimein tuntea olevansa elossa.