Kirjoittaja: Nekotorachan
Ikäraja: k-11
Paritus: Rolf/Luna
Genre: Angst
Yhteenveto: Rolf on huolissaan Lunan huumeiden käytöstä.
Varoitukset: Huumeiden käyttöä.
A/N: Neko on palannut takaisin! Pidin taukoa hetken ja inspiraatio iski sitten yllättäen. Toivon että tykkäätte. Öhöm, otsikko ei ole niitä parhaita.. kommentteja toivoisin!
Luna heräsi. Hän katsoi sivulleen, Rolf oli poissa. Luna nousi ylös sängystä, nainen tuijotti jonnekin kauas. Hänen vaaleat hiuksensa valuivat silmien eteen. Luna ei tehnyt elettäkään sipaistakseen hiukset pois silmiltä, alakerrasta kuului askeleita. Rolf saapui, hän tuijotti vaimoaan. Mies oli hiljaa, häntä itketti. Luna oli muuttunut, hän ei hymyillyt ystävällisesti Rolfille. Rolf katsoi surumielisin silmin vaimoaan.
”Rakas, tule aamupalalle sitten kun haluat.” Rolf sanoi hiljaa, mutta niin että Luna kuuli. Luna nyökkäsi ja Rolf poistui. Rolf asettui pöytään ja maistoi kahvia. Mies irvisti, kahvi oli kylmää. Rolf kaatoi kahvin viemäristä alas, hän teki Lunalle voileipiä odotellessaan tätä. Luna nousi hitaasti ylös, naista ei alkoholi viehättänyt, häntä taas viehätti huumeet. Luna sipaisi hiukset silmiltään, hän käveli kylpyhuonetta kohden. Avasi oven ja painui sisään, hän asteli pesualtaalle. Peilistä katsoivat naisen kasvot, silmien alla oli mustat varjot, silmätkään eivät enää tuikkineet innosta ja ilosta kuten ennen. Silmät olivat tyhjät, sielu oli poissa. Kasvot olivat liidunvalkeat, hänen sormensa etsivät huumeneulaan. Luna huokaisi hiljaa, hän katsoi neulaa miettiväisenä. Isänsä kuoleman jälkeen, Lunan alamäki alkoi. Hän alkoi käyttää huumeita, enimmikseen hän käytti kokaiinia. Mutta heroiniin hän ei koskenut. Nimittäin hänen isänsä oli kuollut heroinin yliannostukseen. Luna nappasi tukevan otteen neulasta, katsoi sitä hetken – Luna epäröi aina, hän ei tiennyt miksi? – ja upotti sitten ihoonsa. Nainen hymyili sievästi ja nauroi. Rolf kuuli naurun, hän painoi kätensä korvilleen ja itki. Hän halusi Lunan hoitoon, mutta se oli turhaa. Luna ei suostuisi, miehen kyyneleet tippuivat pöydälle. Hän kuuli askeleita ja iloista kikatusta.
”Huomenta kulta!” Rolf katsoi Lunaa, hän näki silmät. Ne loistivat, se ei ollut sitä oikeaa iloa. Se oli valeiloa, oikeasti hän oli riutunut, uupunut ja väsynyt. Hän ojensi valmiit voileivät Lunalle. Häntä itketti, mutta kyyneleet oli pidätettävä kurissa. Lunan ilme muuttui autuaaksi, hän poistui paikalta.
Rolf päästi kyyneleet virtaamaan poskiaan pitkin hänen vaimonsa, hänen rakkaan vaimonsa nauru kaikui taas. Rolf päästi vertahyytävän kiljaisun, hän halusi paeta. Juosta, unohtaa kaiken. Mutta Luna ilmestyi taas hänen mieleensä. Vaikka hän yritti työntää sitä pois mielestään, kuvaa jossa Luna makaa kuolleena. Hänen keijunsa oli nyt sieluton keijukainen, jota ei voisi pelastaa kukaan..
