Kirjoittaja: Smarou
Beta: Amorito
Ikäraja: K-11
Genre: Chanslash, Drama, Romance
Paritus: Draco/Severus
Summary: "Kuivan hymyn taakse Severus kätki sen, että oli hetkeksi unohtanut pojan olemassaolon. Mutta kyllä, hän oli myös odottanut tätä."
Vastuuvapaus: En omista Rowlingin hahmoja tai paikkoja, joita seuraavassa tekstissä käytän. En myöskään saa rahaa toimistani.
Varoitukset: Chanslash
A/N: Uskokaa tai älkää, tämä lähti turnajaisficcinä kouluun palaamisesta. Se kuitenkin lähti kasvamaan toiseen suuntaan, ja laiskuuden työstämisen jälkeen se on vasta nyt tässä. Hämmentää olla tällaisella osastolla, mutta lohdutan itseäni sillä, että se on edes chanslash. Liian kauan on mennyt kun viimeksi olen jotain saanut esille. Yritän tämän julkaisulla saada itseni innostumaan julkaisemaan nuo muutkin jotka ovat jonossa. Kyllä minä kirjoitan vieläkin...
***
Kuten ennen kesää
Tylypahkan pikajuna oli monen nuoren noidan ja velhon ensimmäinen kosketus tulevaan opinahjoonsa. Vanhemmille se edusti lapsen kasvua, vihkiytymistä taikamaailmaan. Jästivahemmat hämmästelivät kirjavaa väkijoukkoa josta eivät olisi osanneet uneksiakaan. Aikoinaan Tylypahkassa opiskelleet vanhemmat maistelivat nostalgiaa punaisesta pikajunasta. Aika oli kullannut muistot siitä, millaista maailmaa juna itsessään jo edusti. Kuinka ahdistava arvorakenne alkoi heti junassa, nokkimisjärjestys katsottiin jo ennen Tylypahkaa. Junassa uudet oppilaat aloittivat heti verkostoitumisen. Oli pakko etsiä joku jonka kanssa uskaltaisi käydä kouluun, eikä vahingossakaan saanut jäädä yksin. Vanhemmat oppilaat taas juoksivat käytävillä yrittäessä löytää ystävänsä, norkoilivat tiellä ja valtasivat kokonaisia vaunuja.
Severus ei edes opiskeluaikoinaan ollut pitänyt junalla matkustamisesta Tylypahkaan, se oli hänestä vastenmielistä. Hän oli ainoastaan kerran tuntenut junalla matkustamisen miellyttäväksi ja ensimmäisen vuoden jälkeen sekin oli menettänyt kaiken hohtonsa.
Nyt opettajana, hän käytti oikeutensa matkustaa muilla tavoin ja ilmiintyi Tylyahoon päivää ennen oppilaiden saapumista. Joka ikinen kerta, kun hän kantoi vanhaa laukkua kovaksi käveltyä tietä pitkin, hän mietti miksi vaivautui. Jo monen vuoden ajan hän oli herkutellut ajatuksella lopettaa kiittämätön uransa opettajana ja tehdä jotain jossa hän tuntisi olonsa edes arvostetuksi. Jostain syystä hän silti päätyi aina opettamaan vuoden kauemmin.
Jokin aina ajoi hänet takaisin ja aina Tylypahka otti hänet lämpimästi vastaan. Linnan ollessa tyhjillään Severus ei olisi edes tahtonut olla muualla. Ovet avautuivat hänelle kuin vanhalle ystävälle, taulut ja kummitukset tervehtivät häntä miellyttävän hillitysti. Ja vaikka hän oli juuri jättänyt kotinsa taas vuodeksi, hänen kammionsa kietoi hänet omaan kolkkoon kotoisuuteensa. Kuin koulu olisi ikävöinyt häntä samaan tapaan kuin hän joskus kaipasi sitä.
Hän rakasti tyhjiä käytäviä ja hiljaisuutta joka tukahdutti jopa hänen askeleidensa äänet. Suurin osa henkilökunnasta saapui vasta samana päivänä kuin oppilaat, joten Severus sai rauhassa toivottaa itsensä tervetulleeksi. Edes Albuksen lyhyt vierailu ei häirinnyt häntä, sillä velho oli mahtava, mutta myös tarkkasilmäinen. Severus sai jäädä yksin ilman, että sitä tarvitsi pyytää. Hiljalleen koulu otti hänet taas osaksi itseään, ja vahingossa hän tunsi olevansa kaivattu.
Hiljaisuus ja kaiken yksinkertainen keveys rentoutti hänet niin täysin, ettei Severus muistanut murehtia kuinka se huomenna loppuisi. Vain osittain hän muisti edes sen miksi hän oli salaa mielessään tuota päivää odottanut lukuvuoden päättymisestä asti.
***
Draco Malfoy katseli halveksuen massaa joka nyt oli istutettu suureen saliin. Parasta tilaisuudessa hänen mielestään oli ainoastaan sen loppuminen. Vaikka hän ymmärsi lajitteluhatun tarkoituksen, ei jyvien ja akanoiden lajittelu ollut hänestä koskaan ollut viihteellistä. Korkeintaan historian kohahtaessa Harry Potterin tullessa lajiteltavaksi, mutta ei ennen eikä sen jälkeen. Edes hänen oma lajittelunsa ei ollut antanut aihetta jännitykseen, olihan hänen tupansa ollut selvä syntymästä lähtien.
Oli kuvottavaa kuinka ruokaa hävisi pöydästä, kuin kukaan ei olisi syönyt kesän aikana. Sama kattaus olisi huomenna samaan aikaan, miksi ahmia? Draco itse tyytyi syömään hillitysti leipää ja lihaa. Hän ei edes halunnut katsoa sivuilleen Crabben ja Goylen syödessä, tai hän antaisi ylen. Juodessaan kurpitsamehunsa loppuun hän suuntasi katseensa opettajien pöytään. Hän mittaili uutta opettajaa, Kuhnusarviota, katseellaan ja arvioi millaista lähestymistä opettaja vaatisi. Siirtäessään katseensa etsimään uutta pimeyden voimilta suojautumisen opettajaansa, hän joutui huomaamaan Severus Kalkaroksen jo poistuneen pöydästä.
Rauhallisesti, muttei täysin kiireettömästi, hän lopetti ateriointinsa ja jätti seurueensa pöytään suunnaten tyrmiin. Hänellä oli terveisiä vietävänään, eikä täysin pelkästä velvollisuuden tunnosta.
Kuudennen vuotensa alussa Draco ei jaksanut enää hermoilla olisivatko hänen tavaransa löytäneet tiensä makuusaliin ja olisiko kaikki paikallaan. Taikaan hän saattoi luottaa, henkilöt sauvan varressa saattoivat pettää, mutta taika ei itsessään pettänyt koskaan. Vaikka hän oli viettänyt lapsuutensa ja kasvanut taian ympäröimänä, paikat kuten Taikaministeriö ja Tylypahka tekivät häneen aina suuren vaikutuksen. Ja vaikka hän isänsä tapaan piti Dumbledorea vanhana äijänrääkkänä, ei hän voinut olla ihailematta tätä kaikesta huolimatta. Piti olla mahtava tavalla tai toisella, jotta pystyi pitämään kaiken tämän kasassa, hallitsemaan voimallaan tällaista määrää muuttuvia tekijöitä.
Kohta hän varmasti taas tottuisi kaikkeen siihen, eikä jaksaisi hämmästellä ympäröivää rakennustaan, mutta tämän illan hän saattoi unohtuneeksi hetkeksi tavoittaa sen ihastuneen pojan joka oli ollut vuosia sitten. Myöhemmin hän oli oppinut nauttimaan siitä itsekseen, kietoutumaan siihen kuin peittoon. Tämä kuvasti hänen kasvuaan, sitä miten hän pikkuhiljaa kohtasi elämässään enemmän ja oppi huuman jälkeen käyttämään sitä hyödykseen.
Laskeutuessaan portaita syvemmälle koulun alimpiin kerroksiin, hän muisteli suhtautumistaan tuvanjohtajaansa. Kuinka hän aluksi oli pelännyt uhkaavaa mustaa hahmoa luokan edessä. Jossain vaiheessa hän oli oppinut kunnioittamaan tätä, joskus raapaissut halveksunnan pintaa ja taas alkanut arvostamaan tummanpuhuvaa valtaa joka professorista henki.
Draco ehti jo luulla kävelleensä harhaan, kun viimein tavoitti tummasta puusta veistetyn koreilemattoman oven kiviseinässä. Hitaasti hän kuljetti sormiaan ovenkarmilla, seurasi puunsyitä lopulta kolkuttimeen asti. Jännityksen puristaessa vatsassa kevyen aavistuksen, hän nosti raskaan metallin paikaltaan ja antoi sen laskeutua alustalleen kovan äänen saattelemana.
Ovi avautui itsekseen, kuin tietäen kuka hän oli. Astuessaan peremmälle Draco mietti, missä vaiheessa miehestä oli tullut hänen viimeinen satamansa.
***
Severus oli ensimmäisen tilaisuuden saatuaan kadonnut mahdollisimman tehokkaasti maan alle asuintiloihinsa. Hän muistutti itselleen, että pari ensimmäistä päivää olisivat pahimpia, sitten hälyyn taas tottuisi. Mutta juuri nyt hän ei aikonut kestää sitä enemmän kuin oli pakollista.
Ensimmäisenä kuullessaan koputuksen oveltaan, hän sulki silmänsä ja kirosi kaikkien tuntemiensa suurvelhojen nimet läpi. Huokaistuaan raskaasti, hän kuuli oven päästävän tulijan sisälle, eikä hän hetkeen saattanut keksiä kenelle oli antanut kulkuluvan huoneistoonsa. Pian hän yhdisti kaikki palaset toisiinsa ja suuntasi oleskelutilaansa johon asunto avautui ensimmäisenä. Hän oli jo laskenut päässään Draco Malfoyn löytyvän huoneesta, eikä hämmästynyt nuoren velhon istuessa rennosti yhdessä hänen nojatuoleistaan jalat käsinojan yli.
“Oletko aikonut opetella istumaan kunnolla, nuoriherra Malfoy?”
Koleaan tapaansa poika nosti toista kulmaansa ennen kuin laski jalkansa lattialle ja suoristi asentonsa. “Pahoittelen. En ymmärtänyt tulevani oppitunnille, professori.”
Severus istuutui nojatuoliin joka oli sijoitettu pariaan vastapäätä. Poika tuntui pitävän häntä pilkkanaan, mutta niin Malfoyt aina tekivät.
“En osannut odottaa sinua, Draco.”
Poika naurahti ja antoi itsensä taas rentoutua tuolille, nojasi itseään käsinojaan ja koukisti toisen jalan vierelleen tuolille.
“Älä valehtele, osasit varsin hyvin odottaa minun tulevan tänne, etkö niin?”
Kuivan hymyn taakse Severus kätki sen, että oli hetkeksi unohtanut pojan olemassaolon. Mutta kyllä, hän oli myös odottanut tätä.
“Vanhempani lähettivät terveisiä. Tai oikeastaan äitini lähetti. Pyysi muistuttamaan sinua jostakin, muttei sanonut enempää. Tiedätkö mistä on kyse?”
Mies tuhahti halveksuvaan tapaansa. Narcissa oli kohtuuton muistuttaessaan heidän tekemästään sopimuksesta. Hän oli sentään sitonut itsensä poikaan rikkumattomalla valalla, kuinka hän voisikaan unohtaa sen! Hän heräsi synkkyydestään Dracon yllättäessä hänet seuraavilla sanoillaan.
“Isäni kysyi sinusta.”
Terävällä katseellaan hän tutki pojan kehonkieltä. Oliko tämä jännittynyt, tarkoittiko asia sitä mitä hän luuli? Draco ei aikonut päästää häntä pinteestä ja näytti melkein ketulta siinä istuessaan. Lopulta oveluuden pilkahdus katseessa paljasti tämän, joten Severus rauhoitti mielensä.
“Mitä sanoit hänelle?”
“Kerroin tietysti miten hyvä vaikutus sinulla on minuun ja miten paljon nautin opetuksestasi. Hän sanoi lähettävänsä sinulle jotain, oletko saanut mitään?”
Sanat tulivat kapeilta huulilta niin viattomasti, ettei Severus olisi hämmästynyt vaikka ne olisivat valehdelleet hänelle. Samanlainen amorinkaari oli ennenkin johtanut häntä harhaan.
“Ei, siitä en tiedä mitään”, hän vastasi kuivasti. Jokin kevyenpuoleisessa keskustelussa turhautti häntä. Pikkuhiljaa hän alkoi toivoa, että hänellä olisi jotain juotavaa, tai edes lasi jota pyöritellä käsissään. Nyt hänen piti tyytyä hivelemään rauhallisesti hihansa ompeleita. Kaikista vähiten hän olisi halunnut viestiä pojalle, että häntä hermostutti, että Draco sai hänet levottomaksi.
“No, niin hän sanoi. Mutta hän sanoo paljon kohteliaita asioita, tiedäthän sinä.”
Kyllä, hän tiesi.
Draco nojasi päänsä käteensä ja katsoi opettajaansa kevyt hymy suunpielessään. Pojasta henki hämmästyttävä rauha ilman, että kiusoittelevuus koskaan hävisi katseesta. Lopulta tämä naurahti ääneen käteensä nojaten. Severuksesta tuntui kuin tämä olisi nauranut hänelle.
“Oliko sinulla ikävä minua?” poika kysyi levollisesti.
Tällaista Severus vihasi, että hänen olisi pitänyt vastata suoriin henkilökohtaisiin kysymyksiin.
“Ei enempää kuin mitä itse myöntäisit.”
Nuori Malfoy naurahti taas ja nousi tuoliltaan. Kävellessään Severuksen luokse tämä totesi häpeämättömästi: “Voin hyvin myöntää ikävöineeni.”
Severus katsoi tummilla silmillään lähestyvää poikaa. Draco oli kiertely-yrityksistä huolimatta saanut opettajansa kiinni ikävöimisestä sanoessaan sen ääneen. Severus tunsi itsensä alastomaksi tuon kaikkitietävän hymyn edessä. Päästyään tuolin eteen poika avasi miehen ristityt jalat ja kapusi kyselemättä tämän syliin hajareisin.
Samalla se tapahtui hyvin nopeasti, ja toisaalta liian hitaasti. Severus ei tiennyt olisiko halunnut pyytää Dracoa hidastamaan, vai olemaan nopeampi. Sirot kädet hakeutuivat rohkeammin vanhemman miehen vartalolle kuin mitä Severus olisi uskaltanut. Nuoret huulet kiusasivat kosketusetäisyydellä, mutteivät matalalta naurultaan koskettaneet hänen omiaan.
“Älä kiusaa”, Severus pyysi synkästi, melkein käskevästi. Hän lepuutti käsiään pojan reisien päällä ja katsoi nuoruudesta palavia silmiä.
“En toki, pyydän vain vähän vastakaikua”, hänelle kuiskattiin aivan hänen suunpielessään.
Severus punnitsi sanoja ja siveli hitain liikkein nuoremman reisiä käsillään. Hänen ei tarvitsisi kuin kääntää päätään suudellakseen noita huulia viikkojen tauon jälkeen. Hänen tarvitsisi vain myöntää haluavansa tehdä niin, antaa pojalle sen verran tunnustusta tunteistaan ja kaikki olisi hänen. Juuri se teki tästä aina vaikeaa. Jos paljasti yhden heikon kohdan itsestään, oli vaara tulla satutetuksi. Kuin antaisi toiselle aseen.
Epäröivän hitaasti Severus käänsi päätään. Toisen hengitys kutitteli hänen huuliaan ja mutristunut suu kertoi tyytymättömyydestä, kun hän ei nähnyt enempää vaivaa. Kalpeat kädet jättivät vaatetuksen tutkimisen ja nousivat kasvoille. Lupaa kysymättä nuori painoi huulensa Severuksen huulille kuten useasti ennen kesää. Mennyt aika suli hiljalleen ja tuntui kuin he eilen olisivat viettäneet viimeisen iltansa yhdessä.
“Luottaisit minuun”, Draco sanoi irrottautuessaan toisen huulilta. “Minulla ei ole aikomustakaan käyttää tätä sinua vastaan, minä valitsin tämän itse jo kauan aikaa sitten.”
Saatuaan kaipaamansa vakuutuksen, Severus antoi käsiensä nousta jänteviltä reisiltä lantiolle ja selän kaarelle. Hän antoi itselleen luvan pyydystää hiljalleen punertavat huulet omillaan. Menneet viikot olivat saaneet hänet pauloihinsa, olivat iskostaneet hänen mieleensä tutun kyynisyyden, epäuskon siitä, että kukaan voisi haluta hänet itsenään, että keneenkään saattoi luottaa. Joskus hän unohti, ettei Draco ollut Lucius.
Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun Draco sanoi jotain vastaavaa. Pyysi Severusta luottamaan, muistutti tehneensä valintansa itse. Silti jokaisella kerralla mies epäili tämän motiiveja, pelkäsi tämän kääntyvän itseään vastaan. Ja jokaisen kerran jälkeen hän pelkäsi käännyttävänsä pojan pois, että nuori turhautuisi hänen epäuskoonsa. Ainoa mitä hän saattoi sen jälkeen tehdä, oli näyttää haluavansa.
Severus kuljetti kätensä taas nuoren jaloille, siveli pitkin vedoin reisiä, kunnes jätti kätensä jalkojen taakse. Draco nosti itsensä toisen sylistä ja varasi enemmän painoaan polvilleen. Lopettamatta suudelmaa tämä kietoi kätensä miehen kaulan ympäri. Nuori kiersi jalkansa Severuksen ympärille, kun hän nosti pojan kantaakseen tämän toiseen huoneeseen. Kuvion he olivat salaa opetelleet, askeleet löysivät paikkansa kuin eivät olisi koskaan loppuneet. He eivät arkailleet enää yhteisiä hetkiä, sitä, että halusivat. Ei ollut mitään ujosteltavaa.
Severus laski Dracon vuoteelleen ja pysähtyi tutkimaan katseellaan noita kauniita kasvoja. Harmaita silmiä jotka lupasivat niin paljon, ja huulia jotka lupasivat vielä enemmän itsetietoisesta hymystään huolimatta. Hän yritti suudella sen pois, muttei ollut ennenkään onnistunut siinä.
Häpeäkseen hän oli täydellisesti koukussa nuoreen rakastajaansa, vaikkei osannut käsitellä sitä niin hyvin että olisi saattanut myöntää sen.
Mutta Draco tiesi sen ja palasi aina takaisin luottaen, että joskus kuulisi sen ääneen.
