Nimi: Karkasi kotoaan ja hukkuu paraikaa
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Angstia one-shotin muodossa.
Ikäraja: S
Paritus: Gabriel/Castiel
Varoitukset: Sisältää insestiä ja suhtautuu uskoon fandomiin kuuluvalla kyynisyydellä.
A/N: Ficciin joka on Ulkoavaruudessa odottamassa toista puolikastaan olen kirjoittanut 3700 sanaa. Se on noin 100-200 sanasta kiinni valmis, mutta se ei vaan millään suostu pusertumaan ulos. Niin kirjoitin tämän sitten turhautuneena. Hämmästelen itse angstiutta, Gabe nyt on kuitenkin ehkä minusta kaikkein hauskin kivassa huumorihömpässä. Mutta aivoitukset on aivoituksia, pakko kirjoittaa sitä mitä tulee mieleen.
Niin, ja tietysti siitä onko enkeleiden parittaminen keskenään insestiä vai ei voi olla montaa mieltä. Koska minä tässä tekstissä tulkitsen sen sisarussuhteeksi, niin varoitan sen mukaan. Jossain toisessa ficissä asia voi olla hyvin toisin.
Karkasi kotoaan ja hukkuu paraikaa
Gabrielin mielestä Castiel oli kai pienin kaikista pikkuveikoista, ja niin söpö. Pelkkää viattomuutta ja kipeää uskollisuutta, kuka hitto nyt nykyisin edes vaivautuu kuuntelemaan mitä Taivaalla on asioihin sanomista? Koko mokoma korttitalo on vain täynnä pöyhkeitä itseriittoisia tärkeilijöitä, jotka eivät ole Jumalaansa edes nähneet.
Mutta oi, pikku-Cas vaivautuu, aina vaivautuu, täynnänsä outoa kurinalaisuutta ja järjestystä. Näin niin jopa tuhman kapinointinsa jälkeen, hassu kaksinaismoralisti, eihän hänkään ole Isää sen paremmin vilkaissutkaan.
Tosi hassua, Gabrielin mielestä tietenkin. Ei enkelille ole olemassakaan isompaa syntiä kuin ajattelu omasta puolestaan, oli ajatus minkämuotoinen tahansa. Ihan sama vaikka olisikin ollut jotain kamalan pyyteetöntä. Taivaan Isä teki heidät tarkoituksella lampaiksi ja lampaina enkeli voi olla rauhassa.
”Ajattelu paskoo siivet broidi-raukka, sitä se tekee”, Gabriel varoitteli, mutta ottiko Castiel kuunteleviin korviinsa? Vastahankaan uhittelu on varattu ihmisille, joilla on lupa rellestää minkä sielu sietää.
Vaan eipä sillä, Gabriel harvoin itsekään kuunteli muita kuin itseään, eikä mikään olisi tekisi hänestä yhtään ylpeämpää kuin katsoa miten hänen supersuloinen pikkuveljensä seurasi hänen vanavedessään. Joo, toki hän yrittää olla kauhean erilainen, mutta maalisuoralla se on yksi ja sama. Ihan niin kuin Castiel enää Taivaaseen pääsisi takaisin. Jos tämä sota joskus loppuu, niin ei koko Taivaallisesta sotaväestä löydy enää sopivaa vartiota Castielille solahtaa paikoilleen. Ei ole sijaa pikkiriikkiselle ihmisten tahraamalle enkelipahalle.
Mitäs menit aukomaan suutasi, ei ole enkelin paikka se.
Vähänpä Castiel tosin tiesi kuinka hänen väistämätön kohtalonsa häädettynä hylkiönä itse asiassa rauhoitti tuiki tavallista keppostelijaa, entistä pakanoiden palvomaa jumaluutta, joka kerran oli ihan arkkienkelikin. Gabriel ehkä näyttää nykyään siltä, ettei välitä paljon paskaakaan, mutta oikeasti, ei ole iloa ainaisessa yksinäisyydessä, evättynä mahdollisuus mennä takaisin niin lämpimään ja turvalliseen kotiin. Jos jotakin Gabriel Taivaankodista todella kaipasi, niin se oli se suuri lämpö. Aina joku siinä vierellä, jonkun sylissä, joku kaunis rakas käsivarsilla.
Ei tosin ikinä mitään hauskaa. Ei mitään siistiä tai upeaa. Ei karkkia tai jäätelöä, jossa on niitä pieniä juttuja päällä, eikä myöskään naurua tai ilahtuneita hymyjä, tai tajuttoman huonoja elokuvia, pieniä lapsia, kissanpentuja. Reputtaneita matikankokeita.
Mutta itse Pyhä Henki...
Joskus kauan sitten Gabrieliakin oli ympäröinyt ylivoimainen jumalaisen rakkauden valo. Muttei enää. Eikä koskaan. Se on kyllä siellä vielä, kädet avoinna ottamassa vastaan, Gabriel tiesi sen ihan vain katsomalla nuhteetonta Castielia, joka vielä tunsi ytimissään muistoja omasta kokonaisuudestaan. Mutta Gabriel oli jo korjauskelvottomaksi rapistunut.
Jollain äärimmäisen sarkastisella tavalla Gabriel tunsi itsensä siksi teinilapseksi, joka tuhat vuotta sitten karkasi kotoaan ja hukkui huonoon seuraan.
Voi toki hän voisi mennä takaisin, eihän hän ollut toki langennut, tai tehnyt jumaluuteensa kajoavaa syntiä. Ei se olisi kuitenkaan enää sama. Epäilys oli hiipinyt ja takertunut kiinni hirvikärpäsenä hiuksiin.
Ja kyllä Gabriel oikeastaan tiesi, ettei hänen pitäisi toivoa samaa pienelle veljelleen, hänen herttaiselle silmäterälleen, koska ehkä Castiel ei ollut vielä ihan niin pilalla. Eikä olisi ehkä lopussakaan. On ehkä mahdollista, että hän voisi vielä lentää Taivaaseen ja tuntea sen kodikseen, vaikkei siellä olisi hänelle enää kuoropaikkaa. Mutta sitähän Gabriel ei halua, ei tosiaankaan.
Hän haluaa ennen muuta Castielin pysyvän maassa iankaikkisesti. Edelleen sisällä kauniissa miehenpuvussaan, näyttäen hukatulta nukelta ja hirvittävän kiltiltä. Gabriel halusi Castielin olevan aina täällä, sammuen kuin vanha liekki hiljaa. Käsi Gabrielin kädessä.
Yhdessä, aina Gabrielin kanssa yhdessä, ehdottomasti yhdessä, koska Gabriel pelkäsi ensimmäiseksi unohdetuksi tulemista. Mutta Castielin kanssa he olisivat vain siivet ristikkäin sidottuina kauniisti, jumaluudet toisiinsa kietoutuneina kaksistaan.
Huulet siellä missä huulien pitääkin. Huokaillen:
”Rakastan sinua”
”Välitän sinusta.”
”Ole minulle kaunis ja hellä.”
Niin, ja tietysti Castiel marmattaisi Gabrielin rumista ihmismäisistä tavoista ja inhoaisi täydellä tarmolla jatkuvaa karkkien mässyttämistä, eikä kumpikaan edes huomaisi pimeyteen sukeltamista pikkuhiljaa, päivä kerrallaan. Yhtenä päivänä sitä kai nukahtaisi ja viimein tukehtuisi. Ei vapautuvaa sielua, ei langenneita enkeleitä. Vain kaksi rakasta toisiinsa kietoutuneina, rakkauden sanoja toistellen kunnes oleminen vain lakkaa olemasta.
Nättiä. Niin kuin sadussa.
Paitsi eipä Gabriel tietysti oikeasti usko satuihin, ne kaikki loppuivat alun perin rumasti. Ja eikö hän tässä tarinassa olekin se paha joka tahtoo sankarille pelkkää pahaa, Gabrielhan on itsekäs, pikkumainen ja julma. Hän on myös kotoaan karannut ja kylmissään, mutta piru vie kun sitä ei voi tunnustaa ääneen! Ehkä Castiel sitten ei enää käskisi Gabrielia jättämään hänet rauhaan. Jos naurettava ylpeys ei tulisi väliin Castiel ehkä antaisi jumaluutensa laskeutua Gabrielin yli Harmageddonin aamuna ja niin olisi hyvin.
FIN
