u k k o s e n j u m a l a
S, angst (Luna)
Ficlet300 (sanalla 89. Äiti)
One True Something 20 #2 (inspiraationlähde: Katri Valan tuotanto)
Otsikoinnin iloja -kevätkurssi (yhdyssanaotsikko)
Sana/kuva/lause10 #2 (lauseella Tyyni myrskyn edellä on harhakuvitelmaa.)
Teelusikan tunneskaala II (tunteella pelko)
astrafobia
ukkosen ja salamoinnin sairaalloinen kammo.
Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?
– Katri Vala, Yötaivas, 1942
Sellaisina öinä Luna kuvitteli itsensä pois Tylypahkan tiluksilta, takaisin kotikonnuille, jossa kiikunkaakunkiikkerän talon lähistöllä vehnäpellotkin olivat humisseet pimeällä kuin vesiputoukset. Luna muisti, kuinka peltojen laidalla istuessaan hän oli kuullut keijujen kuiskaukset, heinäsirkkojen kanonisen sirityssinfonian, kevätsateiden jokaisen pisaran helähtelyn vehnänkorsia vasten. Pilvet olivat nousseet korkeina kumulonimbuksina taivaanrannassa, ja Luna tiesi, että se enteili aina pahaa.
Kumulonimbus, nimittäin, oli ukkospilvi. Se oli Zeuksen henkäisy Olympokselta, Raijinin rummun kumahdus ja Indran sodanjulistus. Ensimmäisenä vuonnaan Tylypahkassa Luna oli päättänyt, että lukisi läpi jokaisen ukkosesta kertovan sanan kirjastossa. Ja niin hän oli tehnytkin, saanut Irma Prillin hämmentyneet, äkäiset katseet niskaansa kerta toisensa jälkeen kantaessaan metrin korkuisia kirjapinoja mukanaan ja sivu sivulta oppinut kaiken. Sen jälkeen, olisi Lunalta kysynyt mitä tahansa ukkosesta, hän olisi tiennyt vastauksen. Mutta hän ei kertonut kenellekään tästä pakkomielteestä, piti sen omana salaisuutenaan.
Siitä huolimatta Luna ei osannut tarkalleen osoittaa, miksi hän kunnioitti ja pelkäsi ukkosta niin paljon. Hänellä oli vain hatara muisto äidin kuolinyöltä: lähestyvät ukkosenjyrähdykset ja isän huudot jostain kaukaa, kyyneleet jotka eivät vain loppuneet, niin tiukkaan puristetut nyrkit että kädet olivat vielä seuraavana aamunakin punaiset. Ehkä hän oli vain unohtanut trauman myötä, ehkä piilottanut muistonsa tarkoituksella. Äiti oli ollut hänen elämänsä tärkein ihminen.
Sellaisina öinä Luna silitti käsivarressaan olevia arpia, jotka eivät olleet vielä ehtineet haalentua Carrowien uusien hyökkäysten jäljiltä. Luna silitti niitä maatessaan silmät umpeen puristettuina Korpinkynsitornissa ja kuuli päässään Ginnyn ja muiden huudot. Ne äänet, joita hän ei halunnut enää koskaan kuulla. Ne kohtalot, jollaisen hänen äitinsä oli kokenut ja jollaista Luna ei halunnut enää koskaan kenellekään. Kuten hän oli päättänyt hehkuvine käsineen äitinsä kuolemaa seuranneena: hän valitsisi aina hyvän, oikean, rakkauden. Jos häntä olisi sellaisena yönä siunattu ukkosenjumalan vallalla ja rohkeudella, hän olisi päättänyt silti – tai juuri siksi – tehdä oikein.
Sellaisina öinä Lunan oli pakko nousta sängystään ja mennä katsomaan oleskeluhuoneen ikkunasta ulos. Yötaivaalla ei näkynyt pilven pilveä, pelkästään tähdillä läpipistelty tumma kangas ja kumarassa kelluva kuunsirppi. Luna odotti, hengitti syvään –
ja linna hengitti hänen kanssaan, odottaen vapautta.