Kirjoittaja: P0KEMONKID
Genre: Drama, fluffy, slash, ehkä kevyt angstinpoikanenkin tuossa alussa
Ikäraja: S
Paritus: Aidan Lynch/Connolly
Tekijänoikeus: Row-täti omistaa, minä vain leikin vähän ja kiusaan hänen hahmojaan ilman palkkaa.
Tiivistelmä: Connolly oli kolmas syy, miksi Aidan rakasti syksyä. A/N: Hui, ensimmäiseni... ja päätin sitten kirjoittaa rarea heti alkajaisiksi, eikä hajuakaan oikeasta osastosta. :'D eli saa siirtää jos on tarpeen. Tämä on epämääräistä tajunnanvirtaa, kirjoittamiseen kului ehkä kymmenen minuuttia, ja ilman betaa tosiaan mennään, eli virheitä on mitä luultavimmin jokunen. Ja nimikin on aika kökkö. En ainakaan muista että olisin lukenut näistä herroista aiemmin Finissä, ja halusin korjata tämän puutteen.
vaikka tämä kyllä on tosi outo. Mutta siis, nauttikaa jos voitte ja jättäkää toki kommenttia, se olisi ihana yllätys. (-:
asiavirheitä takuulla on, ja Connollyn ulkonäön vedin ihan omasta hatusta. Sadepäivien kunniaksiAidan Lynch oli kuuluisuus. Jokainen huispauksen täysiverinen fani tunsi hänet. Hän ei saattanut kävellä edes ulos talostaan ilman, että vähintään kolme pientä tai vähän isompaakin tyttöä ja poikaa kinusi häneltä nimmaria ja valokuvaa. Ei sen jälkeen, kun Irlanti oli peitonnut Bulgarian kymmenellä pisteellä huispauksen maailmanmestaruuskisojen loppuottelussa. Aidan ei oikein ymmärtänyt pyöritystä, mikä hänen ympärillään kävi. Krum oli napannut siepin, ei hän. Hän ei ollut tehnyt mitään muuta, kuin törmännyt kahdesti maahan. Ja toisen kerran jälkeen hänet piti taluttaa huippuaitioon vastaanottamaan voittopokaali. Aidan ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä, miksi kansalaiset villiintyivät kun näkivät hänet ruokaostoksilla.
Aidan halusi olla rauhassa muilta, vaikka se tuntui mahdottomalta toiveelta toteuttaa. Hän halusi olla yksin, mutta meni hän minne tahansa, pieni joukko vieraita pyöri aina hänen ympärillään. Olemassa oli vain yksi, jolta Aidan ei halunnut olla rauhassa. Ja sen yhden hän löysi läheltä Pohjois-Irlannin rajaa, kuohuvan meren kivikkoiselta rannalta, mistä usein löytyi kauniita simpukankuoria. Kerran Aidan oli löytänyt sydämenmuotoisen. Mutta silloin oli ollut kevät, eikä merkitystä sille ollut löytynyt.
Sitä yleisesti kerrottiin lapsille, että kevät oli suurta rakkauden aikaa. Että pitäisi elää vaaleanpunaisessa haavemaailmassa ja löytää se unelmien prinssi tai prinsessa vierelleen. Aidanin mielestä niin ei kuitenkaan ollut. Hänelle syksy oli merkki, että pitäisi ihastua ja hankkiutua oman kullan kainaloon, piiloon saapuvan talven kylmyydeltä ja purevilta pakkasilta. Hän ei vihannut kevättä; silloin kaikki alkoi kasvaa ja elämä sai ihan uuden merkityksen talvella koettujen seikkailuiden myötä. Kevät oli kuin uuden elämän alku. Mutta ei Aidan myöskään rakastanut kevättä. Se tarkoitti, että lämpötila lähtisi nousuun ja että hänen täytyisi luopua omasta, henkilökohtaisesta lämmityspatteristaan. Että hänen täytyisi jälleen jäädä yksin ja unohtaa meren pauhu korvissaan ja suolanhaju nenässään ja vastaanottaa vieraat ihmiset ja heidän arvioivat katseensa. Se ei ollut virallista. Vain kirjoittamaton sääntö heidän välillään, eikä sellaista rikottu tahallaan.
Toinen syy, miksi Aidan niin piti syksystä, oli sade. Irlannissa kyllä satoi muulloinkin, mutta hänestä syyssateissa oli jotain erilaista. Ne olivat maagisempia. Ne herättivät nukkuvan usvan ja antoivat sen kietoa kukkulat ja nummet hopeiseen verhoonsa. Aamuisin kaukaisten vuorien huiput näyttivät kelluvan. Se oli taianomaista. Silloin hän saattoi astella viileyttä hohtavilla kaduilla rauhassa ja antaa kastepisaroiden pudota puiden lehdiltä hymyileville kasvoilleen, kun muut värjöttelivät sisällä, pimeää ja pimeyttä peläten.
Niin. Aidan rakasti sadetta. Hän rakasti pelaamista, pienen kultaisen välähdyksen jahtaamista kehoa hakkaavassa sateessa. Ja hän rakasti Connollyn tuoksua heidän halatessaan, kun se sekoittui märän ruohokentän, ukkosen ja kylmän hajuun. Talven hajuun. Se toi hyvän olon, ja stressaava kesä sai jälleen jäädä heidän taakseen. Lämpö huokui toisen kehosta, ja piti Aidanin elossa. Hän tiesi, ettei yhtä voinut olla ilman toista.
Connolly oli kolmas syy, miksi Aidan rakasti syksyä. Connolly, hänen rakas lyöjänsä, oli syysihminen. Connolly piti hiljaisista illoista ja sateisina syyspäivinä hän rakasti istua sisällä takkatulen ääressä ja lukea kirjaa. Ja noina iltoina myös Aidan viihtyi sillä samaisella sohvalla, Connollyn lämpöisessä kainalossa. Connolly luki hänelle kirjaa ääneen, vaikkei Aidania kiinnostanut teksti. Hän vain nautti toisen äänen kuuntelemisesta ja siitä, kuinka kattoon ropiseva sade sai sen kuulostamaan mystiseltä. Arvaamattomalta. Ja romanttiselta. Ja usein Aidan nukahti, ennen kuin Connolly ennätti kirjan ensimmäisen luvun loppuun.
Aidan Lynch saattoi ehkä olla kuuluisuus ja usein rakkaiden kannattajiensa ja hullun median ympäröimä, mutta silti ei ollut olemassa voimaa, mikä saisi hänet luopumaan niistä sadepäivien kunniaksi vietetyistä, hiljaista illoista Connollyn sohvalla. Ne huulet jotka hän löysi viereltään olivat pehmeät ja maistuivat ihon suolalta ja hiukan kanelilta, koska Connolly piti kanelipullista. Pelin jälkeen niissä maistui veri, koska Connollylla oli paha tapa purra huuliaan ahdistuksissaan. Aidan sai pyyhkiä pelon pois hänen iholtaan jokaisen ottelun jälkeen. Hän oli varma, että kun he halasivat tai suutelivat toisiaan, tai vain olivat lähekkäin ilman suurempaa syytä, mitään pahaa ei voisi tapahtua. Toisen miehen vino hymy, ruskeat hiukset ja tummat silmät olivat hänen suojamuurinsa elämän lamaannuttavaa, kangistavaa voimaa vastaan. Niiden avulla hän jaksoi kahlata läpi kesän kuumuuden ja yksinäisyyden, joka häneen iski ihmisten suuressa joukossa.
Aidanille ei enää ollut olemassa muita, kuin hän itse, ja hänen kanelintuoksuinen, elämänlämmin kumppaninsa, ja heidän yhteiset lyhyet hetkensä sammuneen takkatulen seinille luomissa varjoissa.
