Author: Neithan
Fandom: Percy Jackson //Kupla lisäsi fandomin otsikkoon.
Rating: K-11
Genre: wnb-humor
Pairing: Apollon/Hermes
Disclaimers: Kreikkalaiset jumalat omistavat itse itsensä, kun taas persoonallisuus ja maailma kuuluvat Rick Riordanille. Minä en saa muuta palkkaa paitsi piiskaa työstäni enkä tarkoita loukata tällä ketään.
Summary: Apollon oli sangen nautinnonhaluinen jumala, eikä malttanut käyttää kaikkea aikaansa auringon ohjaamiseen.
A/N: Kauan odotettu ficci on viimein saapunut Finiin puolen vuoden odotuksen jälkeen. Omistukset menevät ehdottomasti merla_vonille ja minttuskalle, jotka toimivat muusina tälle tuotokselle ja tarvittaessa potkivat persuksille. Toivottavasti tämä oli odotuksen arvoinen. Ja mainittakoon, että ideointivaiheessa en muistanut, että aurinko ei kierrä maapalloa, vaan muistin vasta jälkikäteen (fail!). En kuitenkaan anna moisen pikkuseikan pilata ficciä.
*** Osa 1 ***
Täysin uppoutuneena omaan maailmaansa Apollon leikki kauko-ohjaimellaan. Ulkopuolinen saattaisi luulla sitä tavallisen kauko-ohjattavan auton ohjaimeksi, mutta mistä lähtien auringon, ja monen muun asian jumala on leikkinyt kauko-ohjattavilla autoilla? Tästä päivästä lähtien ei ole oikea vastaus. Nimittäin Apollon ei leikkinyt minkään maailman leluilla vaan kauko-ohjattavalla auringolla! Moni saattaa tässä vaiheessa todeta, että eihän aurinkoa tarvitse ohjata, sillä se möllöttää koko ajan paikallaan maapallon kiertäessä sitä. Se ei pidä paikkansa! Koska ihmiset ovat sangen itsekeskeisiä, leikkikäämme auringon kiertävän maapalloa. Muuten tässä tarinassa ei ole mitään ideaa. Hyväksytään siis se tosiseikka, että Apollon ohjaa aurinkoa ja jatketaan tarinaa.
Sen jälkeen kun Helios hiipui eikä enää hoitanut tehtäviään aurinkona, Apollon joutui ohjaaman aurinkoa ajaen aurinkovaunujaan, mutta ei pitkään jaksanut sitä, sillä hänen kaikki aikansa kuluisi siihen, kun hän ajaisi ympäri maapalloa. Auringon ohjaaminen ympäri vuorokauden on sangen uuvuttavaa, joten Apollon keksi siihen ratkaisun. Hän koulutti hevoset vetämään vaunuja itsekseen sillä aikaa kun hänellä oli parempaa tekemistä! Mutta ikävä kyllä maailma muuttuu, eivätkä hevoset ja vaunut kelpaa ikuisesti. Kaiken aikaa ajan muuttuessa Apollon keksi uusia parempia vaihtoehtoja ja siitä pääsemmekin tämän hetkiseen keinoon. Aurinko toimi kauko-ohjauksella, ihan niin kuin kauko-ohjattavat autotkin tekivät. Jotta asia olisi vieläkin yksinkertaisempi, auringon pystyi kytkemään automaattiohjaukselle, eikä Apollonin tarvinnut ohjata sitä kaiken aikaa. Luonnollisestikin jumala välillä leikki auringolla ja varmisti sen toimivan kuten pitikin, mutta jätti auringon sen jälkeen automaattiohjaukselle.
Takaisin asiaan. Apollon istui valtaistuimellaan Olympoksella leikkien kauko-ohjaimellaan, joka kuului auringolle, kuten juuri saimme selville. Valtaistuinsali oli muuten tyhjä. Tai niin Apollon ja minä ainakin luulimme. Sodan jumala Ares oli ohikulkumatkallaan eksynyt valtaistuinsaliin ja ihmetteli nyt, mitä Apollon teki. Ei ollut jumalien tapaista leikkiä, tai ainakaan leikkiä kaikkien nähden, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
”Etkö sinä ole jo liian vanha leikkimään mokomilla leluilla?” Ares tokaisi. Apollon hätkähti ja etsi katseellaan puhujaa, vaikka tunnistikin toisen jumalan jo äänestä. Jumala ei ollut huomannut Aresta, mikä sinänsä on ihme, sillä Ares ei ole hiljaisinta sorttia ja toisen läsnäolon vaistoaa helposti – silloin syntyy vastustamaton mielihalu hyökätä kyseisen jumalan kimppuun. Hymyillen Apollon laittoi kauko-ohjaimen takataskuunsa - johon se sopi yllättävän hyvin ottaen huomioon kauko-ohjaimen olevan sangen suurikokoinen - ennen kuin kääntyi kohtaamaan Areksen katseen.
”Millä leluilla?” Auringon jumala kysyi viattomasti, tehostaen vaikutusta sädehtivällä hymyllä. Ares tunsi vastustamatonta halua tukahduttaa toisen hymy nyrkillään, mutta antoi olla. Ensin sodan jumala halusi saada selville, mitä Apollon salasi häneltä.
”No sillä, millä juuri leikit! Älä leiki tyhmää, se ei sovi sinulle.” Ares alkoi jo hermostua, sillä hän tiesi kuinka vaikeaksi Apollon saattoi halutessaan ryhtyä.
”En tiedä mistä puhut”, Apollon sanoi nauttien tilanteesta parhaansa mukaan. Hymyillen omahyväisesti auringon jumala käveli Areen ohi. Ennen poistumista valtaistuinsalista, Apollon vilkaisi Aresta ja sanoi:
”Ares. Tätä keskustelua ei käyty.”
Areen jäätyä valtaistuinsaliin kihisemmään uteliaisuudesta, erittäin tyytyväinen auringon jumala suuntasi kulkunsa erääseen syrjäiseen puistoon. Apollonilla oli varma tunne siitä, että Hermes olisi siellä. Oli kätevää olla ennustamisen jumala, sillä siten sai paljon tietoa tulevasta, vaikka mikäänhän ei ole varmaa. Kuten Apollon oli arvellutkin, matkustavien jumala istui puistonpenkillä suuren pyökin varjossa suihkulähteen solistessa vieressä. Hermes oli täysin uppoutunut kännykkänsä ihmeelliseen maailmaan, eikä huomannut rakastajansa saapuneen. Niin huomaamattomana kuin auringon jumala vain voi olla, Apollon käveli Hermeen luo herättäen toisen ajatuksistaan halaamalla takaapäin.
”Mistä moinen käytös?” Hermes tiedusteli hymyillen vinosti. Apollon vastasi hymyyn ja istui toisen jumalan syliin hajareisin. Hermes kietoi kätensä toisen lantion ympärille ja veti Apollonin lähelleen.
”Minulla on hetki aikaa ja ajattelin viettää sen pikkuveljeni kanssa.” Hermes hymähti Marthan ja Georgen tirskuessa vieressä.
”Ai oikein pikkuveljen? Tiedätkö, ei ole tervettä haluta pikkuveljeään,” totesi Hermes esittäen vakavaa.
”Mitä pahaa siinä on, että vietän aikaa suosikkiveljeni kanssa?” Apollon kysyi näyttäen viattomalta. Huomasi kyllä, että hän oli ehtinyt harjoitella sitä aika paljon. Taiteiden jumalan hoikat sormet upposivat mustiin hiuksiin leikittelemään niillä.
”Ottaen huomioon 'ajanviettotapasi', niin kyllä, siinä taitaa olla jotain vinksallaan.” Apollon ei reagoinut Hermeen kommenttiin mitenkään, vaan jatkoi suortuvilla leikittelyä. Jumala kumartui eteenpäin, tämän kasvot olivat ihan lähellä Hermeen omia, mutta vaaleahiuksinen kumartuikin kuiskaamaan toisen korvaan.
”Ajattelet niin kuin kuolevaiset. Me olemme jumalia. Olet selvästikin viettänyt liikaa aikaa kuolevaisten seurassa, joten mitä jos puhumisen sijaan suutelisit minua?” Apollonin hengitys oli lämmin ja se kutitteli Hermeen korvaa, saaden toisen ehdotuksen kuulostamaan hyvinkin houkuttelevalta.
”Hyvin houkuttelevaa, mutta ikävä kyllä toisin kuin sinulla, minulla ei ole aikaa, kuten hyvin huomaat” Hermes sanoi neutraalina vihjaten sylissään olevaan kännykkään.
”Onhan sinulla aikaa”, Apollon totesi ja heitti kännykän menemään huolimatta käärmeiden kiivaasta protestoinnista. Hermes huokaisi syvään, vaikkakaan ei tehnyt elettäkään noutaakseen kännykkänsä.
”Apollon, minun oikeasti pitäisi tehdä töitä. Tiedäthän mitä työt on? Ehkä olet jo unohtanut... Minä en ole.” Kultatukkainen äännähti loukkaantuneena. Vaikka hän ei ollut aina työn touhussa, ei se tarkoittanut ettei hän töitä tekisi. Olympoksen jumalien ei sopinut löysäillä, ellei halunnut mestarisalamasta takalistoon.
”Ei sitten. Jatka toki töitäsi, ne taitavat olla minua tärkeämpiä.” Apollon nousi rakastajansa sylistä, suunnaten askeleensa pois puistosta, kauas penkillä istuvasta jumalasta. Hermes tiesi loukanneensa Apollonia, tiesi että hänen pitäisi suunnata toisen perään, mutta hän arveli myös, ettei auringon jumala oikeasti suuttunut, sillä muuten tämä olisi ottanut jumalallisen muotonsa ja lähtenyt pois antamatta mahdollisuutta seurata. Huokaisten Hermes nousi ja otti Apollonin kiinni, kietaisi kädet toisen vyötäisille. Anteeksipyynnön sijaan varkaiden jumala painoi lempeän suudelman kaulan ja hartioiden yhtymäkohtaan edeten ylöspäin pitkin pehmeää ihoa. Apollon ei liikahtanutkaan, eikä antanut kaulansa taipua mielihyvän tunteesta.
”Hermes. Eikö sinun pitänyt tehdä töitä?” Apollon kysyi jäykästi. Oikeastaan oli sangen vaikeaa olla olevinaan kuin jääkalikka jonkun painaessa taitavia suudelmia kaulalle.
”Minä teenkin.”
”Ihanko totta? Äsken vaikutti siltä, ettei maailma pärjää hetkeäkään ilman työpanostasi.” Apollon yritti kävellä pois Hermeksen otteesta, mutta toinen piti tiukasti kiinni.
”Ei se pärjääkään, mutta en välitä. Joskus täytyy viettää laatuaikaa perheen kanssa.” Auringonjumala ei voinut sille mitään, että naurahti. Hermes tulkitsi tämän merkkinä lämpenemisestä ja pujotti kätensä Apollonin paidan alle, silittelemään toisen tasaista mahaa.
”Kuka äsken syyttikään minua häiriintyneeksi, kun tarjouduin viettämään kyseistä laatuaikaa?”
”En tiedä mistä puhut. Haluatko muistuttaa minua?” Hermes kysyi hymyillen tyypillisesti ilkikurisena. Pilke silmäkulmissa oli Hermeksen kohdalla yleisempi kuin meikki Afroditeella.
”Kenties. Suostuttele minut”, Apollon kysyi nyt jo leppyneenä. Ei hän jaksanut kiukutella turhasta, etenkin kun Hermeksellä oikeasti oli paljon töitä ja kalenteri täynnä. Aina silloin tällöin Apollonin oli pakko tehdä itselleen tilaa kalenteriin ja muistuttaa Hermestä vapaa-ajasta, tuosta toiselle melko tuntemattomasta käsitteestä.
Hermes ei vastannut ollenkaan, mutta suuteli vaativasti Apollonin korvalehteä samalla kun hiveli kevyesti vatsaa. Apollon ei kauaa jaksanut passiivisena, vaan kääntyi ympäri, jotta pystyisi suutelemaan Hermestä. Irrottauduttuaan suudelmasta Hermes nosti protestoivan Apollonin syliinsä siirtääkseen heidät parempaan paikkaan. Yksityisyys on päivän sana.
Erittäin tyytymätön Ares suunnitteli jo uutta maailmansotaa päätyessään pienehköön puistoon Olympoksen syrjäseuduille. Sodanjumala oli jo tekemässä täyskäännöksen, sillä jos jotain hän vihasi niin rauhallisia, tyyniä puistoja suihkulähteineen päivineen. Kaiken lisäksi Artemiin patsas virnuili keskellä puistoa muistuttaen todella paljon veljeään. Veljeään, jonka Ares mieluusti vääntäisi umpisolmuun ja viskaisi alas Olympokselta. Ikävä kyllä jumalat olivat kuolemattomia ja Apollon vain uusiutuisi omaksi ärsyttäväksi itsekseen parin päivän sisällä – ja kostaisi. Apollon oli tavattoman kiero henkilö niinkin lällyn asian kuin taiteen ja musiikin jumalaksi. Ares joutui tappelemaan itsensä kanssa, ettei potkaisisi patsasta sirpaleiksi ajatellessaan Apollonia. Jos Apollon oli kiero, niin tämän sisko oli kierouden huipentuma. Kaiken lisäksi Artemiin tähtäys oli huippuluokkaa ja voitontahto ehdoton. Sitä naista ei kannattanut suututtaa. Eikö kutsua akaksi. Siitä Areella oli jo kivuliaita kokemuksia. Marssiessaan puiston halki Ares huomasi maassa jotain tutun näköistä. Lähestyessään esinettä Ares tunnisti sen aikaisemmin sinä päivänä näkemäkseen salaperäiseksi kauko-ohjaimeksi, jolla Apollon oli leikkinyt. Ihmeissään Ares otti sen maasta ja kokeili muutamaa nappia. Ensin hän ei huomannut mitään reaktiota ja oli jo särkemässä sen, mutta sitten hän tajusi varjojen paikan muuttuneen. Hymy levisi Areen naamalle. Päivä ei ollutkaan ihan pilalla.
A/N: Toista osaa odotellessa saa kommentoida.
