Nimi: Hyvää joulua, mummo!
Kirjoittaja: Minä, eli FL
Ikäraja: Sallittu
Genre: Ehkä lieva angst, en oikeen osaa sanoa?
Päähenkilöt: Minä ja isomummoni
Varoitukset: No eikait tässä varmaan oo.
A/N: Joo-o. Mietinpä tuossa notta oisihhan se kiva kirjottaa joku tämmönen joulujutska, ja tässä oisi
Kommenttejanne toivoen, FL
~*~*~
On jouluaatto. Vanhoissa toppavaatteissani istun autoon vanhempieni seuraksi.
Tunnen jo palan kurkussani tietäessäni tulevan.
Aamulla ryvimme lumessa, minä, siskoni ja hänen poikaystävänsä. Teimme lumihevosta, ja jotain lumioliota.
Ne on vieläkin kesken tuolla pihalla. Minä tein lumienkelin.
Pian me jo ollaankin kappelin parkkipaikalla, joka on täynnä ihmisiä ja autoja. Hiljaa vedän henkeä avatessani oven kylmään ilmaan. Ulkona kuitenkin oli melkeinpä plussan puolella, vaikka monena vuonna on ollut lähempänä kolmeakymmentä astetta pakkasta. Mutta tällä seudullahan olemme tottuneet jopa neljänkympin paukkupakkasiin.
Lähdemme kävelemään kynttilöiden ja tulitikkujen kanssa pitkin lumeen raivattuja polkuja ja teitä. Muutkin ihmiset ovat lähteneet muistamaan rakkaitaan. Pimeyttä valaisee lukemattomien kynttilöiden lohtua tuovat ja ikävöivät liekit, sekä seisovat lamput.
Silti jokainen yksinäinen sureva hautakivi, jonka edessä nämä liekit eivät pala pistävät sydäntäni. Ihmiset, joita en edes ole tuntenut. Nimet, jotka huomaan kivissä lukevan, muistamassa omistajiaan, jotka ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen. Taivaan kotiin Jumalan polvelle.
Puheen sorina kantautuu korviini isäni kävellessä muutaman askeleen edelläni ja äitini takanani. Äiti on aina sanonut, että isä juoksee siellä (ja muuallakin), koska isi kävelee niin nopeasti. Samaa se minustakin sanoo. Kuulemma kävelen kuin murrosikäinen hirvi, joka luulee olevansa juoksija. Itse olen tietysti eri mieltä.
Olemme ensimmäisen haudan edessä. Helmi-mummu, jonka mukaan olen saanut toisen nimeni. Otamme jo sammuneet kynttilät mukaamme muovipussiin ja asetamme tilalle oman kynttilämme.
En edes muista mitkä kaikki haudat aina kierrämme. En tuntenut näitä sukulaisia, joiden muistoa tässä ajassa yritän sydämelläni koskettaa. Tunnen jotain outoa selittämätöntä kaipuuta näitä rakkaita kohtaan, tarinoiden kautta ehkä tunnenkin pienen murto-osan heistä. Muille he ovat jääneet ainiaaksi mieleen, sydämeen. Pentin, Papan ja muiden nimet välähtävät silmieni ohi, kamerakännykkäni valo välähtää ja ääni räpsähtää ottaessani kuvan kynttilän valaisemasta kivestä.
Ukki. Saapuessamme isäni isän haudalle, mieleeni kohoaa jälleen kerran surumielinen ajatus: Ikävä on. Niinpä. Enhän edes tuntenut häntä. Silti haluan sytyttää sen kynttilän juuri itse hänen nimensä eteen. Ukki kuoli samana vuonna kuin sisareni syntyi, en nyt muista oliko se kuukausia, viikkoja vai päiviä jälkeenpäin. En siis ikinä edes saanut tavata häntä, syöpä otti meiltä isoisän kiviseen, surmaavaan kouraansa ja musersi palasiksi varoen.
Mieleni tekisi itkeä, mutta pieni ääni sisälläni muistuttaa, etten tuntenut häntä. Eihän isikään enää itke. Ainakaan meidän edessä.
Jatkamme matkaa, ja mietin: Vielä yksi Moilanen ja sitten kotiin. Ihmettelen kun isäni pysähtyykin eri nimen kohdalla. Ainiin, tätini miehen isä. Ja sytytettyämme kynttilän, siirrymme läheisen hautakiven puoleen. Saan sytyttää kaikki käsissäni jäljellä olevat neljä kynttilää kolmen nimen kohdalle joiden edessä palaa jo useampi ikävää tunteva liekki.
Isotäti. Isoukki. Ja Isomummu. Ainut jonka oikeasti näistä ihmisitä tunsin. Molemmat näistä isoisovanhemmista kuitenkin muistin, ukin kuollessa olin vielä pienempi enkä oiken tuntenut häntä kunnolla.
Tämä taitaa olla jo neljäs joulu siitä kun mummo 79-vuotiaana lähti ukin mukaan unessa eikä enää aamulla herännyt terveyskeskuksessa. Yhtään kertaa en käynyt hänen luonaan sairaalassa. En edes osaa kunnolla perustella miksi. Ikävä tuntuu halkaisevan minut vielä nytkin kun ajattelen miten häntä kaipaankaan. Aina niin aurinkoinen ihana mummo, joka tykkäsi ommella ja neuloa ja vaikka mitä. Äiti ja isi lähtevät jo edeltä kohti autoamme, mutta minä jään vielä hetkeksi kuvaamaan kynttilöiden valaisemaa hautakiveä. Kyyneleet yrittävät polttaa minua, mutteivat kuitenkaan suostu nousemaan silmiini. Tulisivat edes pois sisältäni, eivätkä jäisi kärventämään sieluani. Mutta ehkä niin on parempi, en halua että rakkaat muistoni pakenevat. Hiljaa polveni koskettavat lunta. Äkkiä kuitenkin nousen, lähteäkseni. Kännykkäni räpsähtää vielä jokusen kerran, ja hipaisen melkein itkien mummon, ukin ja tädin nimiä. Ikävä on mummo, ikävä on.
Käännyn varoen ja lähden itsekin kohti autoa. Mieleni on alakuloinen, vaikka jouluna pitäisi olla niin iloinen.
Lähdemme ajamaan kotiin isin soitettua äitini äidille, eli mummolleni, että tulisivat meille syömään. Kotiin päästyämme käyn joululenkillä niin rakastamieni koirien kanssa.
Kyyneleet tavoittelevat silmiäni kirjoittaessani tätä, mutta lopetan koska nyt tuntuu siltä. Ja koska pitää lähteä joulusaunaan.
Hyvää joulua, Mummo! Kaipaan, mutta tiedän että sinä suojelet ja katselet meitä muiden kanssa sieltä pilven reunalta. Suojelusenkelimme ... 
