Toisen hyveet, toisen paheet | S, Alb/Gell, oneshot

[Varjuska]

Nimi: Toisen hyveet, toisen paheet
Kirjoittaja: Varjuska
Ikäraja: S
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: Hahmot ja tarina, johon tämä fanfic tukeutuu, ovat J. K. Rowlingin omaisuutta. Teksti on omaani. Kirjoitettu puhtaasti viihdetarkoituksella.
Genre: Drama
Paritus: Mietoja Albus/Gellert -viittauksia
Lyhyesti: Oma näkemykseni Albuksen ja Gellertin viimeisestä kohtaamisesta ennen historiallista kaksintaistelua vuonna 1945.
A/N: Kyseinen parivaljakko on ehkä kiehtovimpia hahmoja koko HP-sarjassa ja sattuu myös olemaan yksi lempiparituksistani. Iski pari päivää sitten kauhea tarve antaa heille oikeutta kirjoittamalla ficci. Ja koska olen jatkisten kanssa äärimmäisen huono, päätin kokeilla oneshotia. Lopputulokseen olen suhteellisen tyytyväinen, ainakin siinä mielessä, että kirjoittaminen sujui tavanomaista vaivattomammin. Ainahan hiottavaa ja uusia ideoita voisi löytää, mutta kun en enää malttanut työstää tätä eteenpäin, joten teksti joutuu tänne nyt tällaisessa muodossa. Oneshottina siis pysyy, ellen sitten jossain vaiheessa koe hirveää himoa tehdä jotain sisarficcejä tälle.
Ai niin, ja oikeastaan varsinaisena inspiraationa tekstille toimi tämä kuva, joten piirtäjälle kiitokset
Kuten aina, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!
--


Englanti, 1945

Kynttilän liekki lepatti heikossa ilmavirrassa.
   Minun ei tarvinnut kääntyä tietääkseni, kuka oli avannut oven. Rullasin kaikessa rauhassa pergamentinpalan, joka sisälsi juuri viimeistellyn kirjeen taikaministeriöön ja pistin sen ja kotkansulkakynäni syrjään. Odotin kärsivällisesti hiljaisuuden vallitessa. Niin odotti myös vieraani.
   Lopulta toinen ääni puhui ensin: "En kai keskeyttänyt mitään, Albus? Olisihan minun pitänyt tajuta koputtaa, mutta muistelin, että ainakin ennen sinulla oli tapana viettää ainaista avoimien ovien päivää."
   Hämmästyin siitä, kuinka suuressa määrin hänen äänensä tulikaan minulle yllätyksenä. Se nimittäin oli yhtä aikaa sekä merkillisen tuttu että oudon tuntematon. Minun menneisyydessäni, vuosia sitten, tuo ääni oli ollut nuori, lämmin ja hilpeä, täynnä kiistatonta elinvoimaa. Nyt se kuulosti käheältä ja karulta, aivan kuin jokin elollinen osa sitä olisi kuihtunut. Mutta yhtä kaikki, sanat olivat yhtä kohteliaat, puhetapa aivan yhtä sivistynyt kuin aina ennenkin.
   Käännyin kasvotusten hänen kanssaan.
   "Ah, Gellert. Todellakin, ennen minulla oli tapana toivottaa sinut aina tervetulleeksi kotiini mihin vuorokaudenaikaan tahansa", sanoin tavoitellen sävyisää ääntä, vaikken samaan aikaan onnistunutkaan pitämään kehoani rentona. Oli monta vuotta siitä, kun tiemme olivat eronneet, joskaan ei tarpeeksi monta, jotta kyseisen tapahtuman muisto olisi lainkaan haalistunut. Tuolloin välillemme syntynyt sähkö rätisi yhä tänäkin päivänä voimallisena ja purkausherkkänä. Saatoin tuntea sen, se miltei haisi ilmassa.
   Siellä täällä huoneessa leijuvien kynttilöiden luomassa valossa saatoin nähdä hänen piirteensä hämärästi. Paljon tuossa miehessä oli samaa kuin siinä nuorukaisessa, jonka muistin vuosien takaa, mutta paljon oli myös muuttunut. Hänen hiuksensa olivat yhä kullankeltaiset, vartalo hoikka ja ryhti suora. Silmät kielivät älykkyyttä, mutta niistä puuttui minulle niin tuttu hohto, ikään kuin ne olisivat nyt sameammat. Tuntui, kuin niistäkin olisi kuihtunut pois jokin elävöittävä piirre.
   Gellert seisoi yhä ovensuussa ja näin, että hän oli täydellisen rento. Hänen kehonkielestään ei ollut havaittavissa minkäänlaista jännittyneisyyttä, mutta hän oli takuulla pistänyt merkille oman jäykkyyteni. Katsellessaan kaikessa rauhassa, kun minä tarkkailin häntä, hänen vasen suupielensä kaartui kuin hymyä tavoitellen, mutta hymy kuoli lyhyeen. Kohteliaisuuttani vastasin eleeseen. Gellert otti yhden varman askeleen eteenpäin ja astui siten kokonaan sisään huoneeseen. Meidän välissämme oleva matka oli nyt enää noin kahdeksan jalkaa - yhtä pitkä kuin antiikkinen mattoni, jonka molemmissa päissä seisoimme. Noustessani kohtaamaan vierastani olin nopealla ja sulavalla liikkeellä siirtänyt tuolini pois tieltä, joten välillämme ei ollut enää minkäänlaista estettä.
   "Mutta tämä on oleva viimeinen kerta", Gellert sanoi pitkän tauon jälkeen.
   "Niin. Viimeinen", myönsin pystymättä peittelemään raskasta surua äänessäni. Olin vasta rehellisessä keski-iässä oleva mies, mutta äkkiä tunsin itseni kymmeniä, jopa satoja vuosia vanhemmaksi. Miten tähän hetkeen oli oikein tultu? Mitä tekemistä nuoruuden huolettomuudella, viattomuuden huumalla olikaan ollut nykyisen tilanteen kanssa?
   Siinäpä vastaus. Nuoruuden huuma. Vapaus, ajattelemattomuus. Naiivius. Ja jäljellä oli kaikki se... mikä oli jäljellä. Katumus, katkeruus, viha. Suru. Kaikkein suurimpana kuitenkin kaipaus. Vaan mitä minä mies voinkaan sanoa oppineeni näiden vuosien aikana, jos silti tilaisuuden tullen tekisin kaiken uudelleen, vaikkakin tällä kertaa oikein? Paremmin? En minä ollut todellisuudessa oppinut mitään. Ei vähitellen harmaantuva parta ole viisauden merkki.
   "Tiedäthän sinä... tiedäthän, ettei sen tarvitsisi olla näin. Sen ei olisi tarvinnut päättyä näin, Gellert", sanoin hiljaa, käheästi. Katsoin häntä silmiin. Katsoin hänen muuttuneisiin silmiinsä ja toivoin pystyväni kaivamaan esiin niiden entisen, tutun kiillon. Poika, poika... Olin äkkiä kuin pikkupoika, avuton kuin taapero äitinsä helmoissa. "Minä pyydän", anelin kuiskaten. Mutta miksi? Mitä varten? Ketä minä todellisuudessa anelin?
   Gellert ei missään vaiheessa kääntänyt katsettaan pois minusta, mutta hänen silmissään välähti. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että se oli inhoa. Se oli silkkaa halveksuntaa.
   "Sinä olit sokea, Albus", hän sanoi huokaisten ja pudisteli kultaisia hiuksiaan. Hän nauroi. Mutta ei minun nauruani - hän nauroi käheästi, äänellä vailla lämpöä tai aitoa huvittuneisuutta. Ääni sai minut värähtämään sekä pelosta että inhosta. "Sinä luovuit jostain, mikä olisi voinut olla suurta. Jostain, mikä olisi voinut muuttaa maailmaa. Sinä olit pelkuri."
   Painoin pääni alas. Gellert hymähti; hän kaiketi kuvitteli osuneensa arkaan paikkaan. Kyllä, hän oli osunutkin - muttei siihen paikkaan, mitä oli tarkoittanut. Hän oli oikeassa siitä, että minä olin pelkuri. Olin pelkuri, koska vuosien ajan olin paennut painajaistani, muistoistani pahinta. Olin pelkuri, koska en ollut kääntynyt takaisin ja palannut korjatakseni virhettäni, vaan tyytynyt sulkemaan silmäni ja teeskentelemään tietämätöntä. Mutta nyt - viimeinkin - olin asettanut itseni tietoisesti umpikujaan. Olin pisteessä, josta ei ollut pakenemista. Nyt oli aika pysyä paikoillaan, ja korjata kaikki se, mikä ylipäätään oli korjattavissa.
   Ajatus oli inhottava, vastoin kaikkea, mitä tunsin maailmaa kohtaan. Se oli vastoin kaikkea, mitä tunsin häntä kohtaan - tai olisi ennen ollut. Mutta enää en voinut tehdä muutakaan, sillä mitään muuta ei koskaan ole ollut tehtävissä, ei sen jälkeen, mitä olimme saaneet aikaan tuona epäonnisena päivänä vuosia sitten. Oli aika. Tiesin sen, mutta yritin silti kiistää sen viime hetkellä. Pikkupoika sisälläni etsi epätoivoisesti ulospääsyä, toista vaihtoehtoa... niin turhaa, niin surullisen lapsellista kuin se olikin.
   "Voi, Gellert..", huokaisin raskaasti ja jouduin tukemaan itseäni tuoliini sanoessani seuraavat sanat: "Olet oikeassa, minä todella olen pelkuri. Mutta minusta tuntuu, että sinä sen sijaan olet aina ollut meistä se sokea."
   Hämmennys ja raivo välähtivät yhtä aikaa Gellertin kasvoille, jotka olivat hetki sitten olleet täydellisen ilmeettömät.
   "Sinä sokeuduit surkuteltavan nopeasti. Ensin pimeyden voimista, joihin opinahjossasi perehdyit, sitten ajatuksesta, että voisit niiden avulla alistaa muut tahtoosi. Sitten...", nielaisin pari kertaa, kunnes löysin jälleen päättäväisyyden ääneeni: "...sitten tulivat varjelukset. Seljasauva. Voima, valta. Kaikki nuo ideat olivat liikaa sinulle. Katso nyt..."
   "Vaiti, typerys!" Gellert karjaisi äkisti. "Minä en ole täällä kuunnellakseni sinun hölmöä saarnaasi virheistä, joita olen mielestäsi tehnyt. Muistuttaisin, että tuolloin meitä oli kaksi, Albus. Kaksi kunnianhimoista, lupaavaa nuorta velhoa matkalla huipulle... Ja oli aika, jolloin sinä nautit ajatuksesta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Mutta nuoren Ariana-siskosi kuolema, niin valitettava onnettomuus kuin se olikin, sai sinut jänistämään, ja..."
   "Tässä ei ole enää kyse ainoastaan Arianasta", murahdin. Lapsekkaan anova sävy oli kadonnut hetkessä äänestäni, joka tihkui nyt kolkkoa vihaa ja varoitusta. "Tässä on kyse jostain paljon suuremmasta... Jostain, mikä ei voi enää jatkua sellaisenaan. On aika, Gellert."
   Gellert nyökkäsi vakavana. "Niin, on aika. Katso, tässä minä olen kunnioituksesta sopimusta kohtaan, jonka mukaan tapaisimme täällä tänä nimenomaisena hetkenä. Sopimuksessa ei kuitenkaan puhuttu mitään viime hetken järkipuheista, joten jätetäänpä ne sikseen. Sanojesi mukaan nyt on aika täyttää eräs velvollisuus, mikä on odottanut jo vuosikausia", Gellert hymyili kylmästi ja hänen äänensä madaltui kuiskauksen tasolle: "Vain me kaksi, kuten lupasinkin."
   "Mies miehestä, sauva sauvasta, velho velhosta", lausuin ikivanhan ja perinteikkään kaksintaisteluvalan. Gellert toisti saman valan minun jälkeeni, mutta hänen äänensä oli enää tuskin kuultavissa. Hänen katseensa oli nauliintunut minuun. Hänen silmänsä näyttivät tummilta, lähes mustilta.
   "Perinteinen kaksintaistelu, perinteiset säännöt. Aivan kuten sovimme, vai mitä? Voittaja olkoon... selviytyjä", Gellertin ääni oli kepeän rupatteleva, aivan kuin hän olisi puhunut säästä. "Valmiina, sir?"
   "Odota!" huudahdin ja kohotin käteni samaan aikaan kun Gellert liikahti. Hänen kätensä oli puoliksi viitan sauvataskussa, mutta hän vetäisi sen takaisin kurtistaen kulmiaan. "Ei täällä... Minä tiedän... paremman paikan", selitin nopeasti.
   Gellert naurahti kolkosti ja nyökkäsi. "Totta kai, olisihan se pitänyt muistaa... Siviilien turvallisuus ennen kaikkea. Enhän minä vakavissani kuvitellut, että noin jalo mies tahtoisi haastaa minut taisteluun jästilähiössä. Sallittakoon sinun siis saada tahtosi läpi tällä viimeisellä kerralla." Gellert painotti erityisesti viimeisiä sanojaan ja nauroi sitten uudestaan, aivan kuin hänen sanomassaan olisi piillyt jokin vitsi. Teeskentelin, etten huomannut.
   Ojensin käteni miehelle. Gellert hymyili lipevästi, edelleen huvittuneena, ja tarttui kädellään omaani kuin kätelläkseen minua. Ja totta tosiaan, me kättelimme kuin tavalliset herrasmiehet ikään. Katsoin häntä silmiin. Ne olivat ilmeettömät, ja hän hädin tuskin räpäytti niitä. Hän nyökkäsi jäykästi, pitäen tiukasti kiinni katsekontaktistamme.
   Sitten sulauduimme yhdessä pimeyteen.

[Lils]

Albus/Gellert on jännittävä ja mielenkiintoinen paritus, ja aika voimakaskin. Jotenkin vaan Albus on minulle etäinen hahmo ja ärsyttää vain (dunno why) ja siihen on vaikea päästä sisälle - tämäkin oli vähän etäinen. Parituksessa on kuitenkin tietynlaista viehätystä ja eniten ehkä juuri se aika; kuoleman varjelukset ja kaikki historialliset kaksintaistelut jne tuovat sellaisen fiiliksen niin kuin siitä luettaisiin kirjoista ja sitten yhtäkkiä onkin joku, joka on elänyt niitä - Albuksen ja Gellertin puhetavat ja rauhallisuus ja kaikki ovat arvokkaampaa kuin hätäisten ja kipakoiden velhonuorien, ja no pidin nimenomaan niistä yksityiskohdista kielessä, kuten käden ojentaminen, "sir" ja "sallittakoon". Muutenkin kaksikon välit olivat jännittävältä ja kutkuttavalla tavalla kylmät: he tunsivat toisensa ja tiesivät salaisuudet, mutta enää oli vain lähinnä muodollisuuksia ja kohteliaisuuksia.

Idea tuosta sovitusta kaksintaistelusta oli jännittävä, ja tässä ficissä oli paljon tunnelmaa. Kirjoitat hyvin ja jotenkin hämärtyvästi, vaikka kappalejako ei jotenkin toimi minun silmilleni. Kuitenkin tässä oli sellainen klassinen ja kutkuttava fiilis, vähän tuli mieleen vanhat Bond-elokuvat ja siistit puvut ja kiiltävät kengät. Pidin myös siitä, ettei tätä ollut väkisin tungettu kiinni mihinkään  varsinaiseen canonin tapahtumaan niin kuin liittyen ihan kirjojen aikakauteen, mutta sitten taas jotenkin tästä olisi voinut tehdä vähemmän irtonaisen. Koska kuitenkin, kun tämä loppui noin jääden auki, olisi sen voinut ehkä aloittaa kattavammin, ettei tämä olisi vain yksi häivytetty kohtaus vaan ihan kunnollien kokonaisuus. Koska vaikka tuolla alkutiedoissa lukikin että mihin tämä sijoittuu, olisi se kiva saada napattua itse tekstistäkin.

Mutta mielenkiintoinen paritus, mielenkiintoinen tapahtuma, mielenkiintoinen tunnelma ja mielenkiintoinen, mukaansavetävä ja hyvä fic. Kiitos tästä. : )

[Varjuska]

Lils, kiitos itsellesi hyvästä kommentista

Hyvä kun otit esille tuon irtonaisuuden, itse kun en ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi, että teksti voisi siltä vaikuttaa. Kenties muokkailen tätä vielä joskus siihen suuntaan, että sopisi paremmin emotarinaan. Ainakin inspistä löytyisi, kirjoitusvaiheessa mulla oli koko ajan sellainen fiilis, että tästä saisi helposti paljon laajemman tekstin. Tuolloin jaksaminen ei vain riittänyt muuhun kuin oneshottiin. Harmi, jos Albus jäi tässä mielestäsi etäiseksi, vaikka pyrin juuri tuomaan esiin hänen menneisyydestään kumpuavaa surua ja katumusta.

Aika mielenkiintoinen mielikuva nuo Bond-leffat. : D Ja perinteikkäällä tavalla herrasmiehiä kun ovat, niin luonnollisesti Albus ja Gellert hoitelevat tämänkin jutun tyylikkäästi.