Kirjoittaja Aihe: Ja aurinko jatkoi radallaan (k 11, runotyttödraamaa ja Lauri Viitaa)  (Luettu 2384 kertaa)

Solveig

  • Haverisen tyttöjä
  • ***
  • Viestejä: 189
  • Hauskanpito ilman lauseoppia on teeskentelyä!
    • Koilliseen
Ikäraja: k 11
Genre: draamaa
Tekijänoikeudet: kaikki runopätkät kuuluvat Lauri Viitalle. Tarkemmat tiedot runoistä löytyvät tekstin lopusta.

Yhteenveto: Kuinka maa voi sillä tavalla jatkaa tasaista kiertoaan auringon ympäri senkin jälkeen, kun joku on juuri siteerannut Lauri Viitaa lukion seiniin?

A/N: Inspiraatio lähti Herra Ylpön & Ihmisten kappaleesta Pikkukaupungin James Dean. Tarkoitus oli kirjoittaa lyhyt novelli, mutta tarina vaatikin kymmenen sivua pituutta. Kirjoitin tätä suhteellisen pitkällä aikavälillä ja juoni muotoitui aika paljon lukemieni runojen pohjalta - oli todella mukava kokemus!


Ja aurinko jatkoi radallaan


I

Mistähän merkistä aurinko tietää
yötä ja päivää alkaa,
kun joka puolella taukoamatta
kulkija nostaa jalkaa?

Aava tuijottelee käytäviä, jotka ovat suuria ja avaria ollakseen pikkukaupungin koulun. Ikkunaruudut on pesty niin puhtaiksi, että tyhjyyttä, jonka välissä oppilaat puikkelehtivat luokasta toiseen, voisi nimittää melkein valoisaksi.

Aavan kyläkoulussa oli kaksisataa oppilasta. Lukiossa on ainakin saman verran kolmella vuosikurssilla.

Lattialla tuolien vieressä lojuvat reput ja laukut ovat outoja ja ihmisten kasvot vielä vähemmän tuttuja. Aava istuu luokan perälle ja hymyilee ujosti uudelle vierustoverilleen. Samassa veneessähän sitä ollaan, takapulpetin hiljaiset haaveilijat, jotka saapuvat paikalle ilman ystäviä.



II

Kämpässä pöytä ja penkki,
penkillä vetelä jätkä
huulessa sammunut sätkä.

” … kahden lausekkeen tulon ollessa nolla joko toinen tai molemmat tulontekijöistä ovat nollia.”
Aavan katse harhailee lävitse matematiikan kirjan sivujen. Tulon nollasääntö ei ole vaikea oppia, mutta sen soveltaminen käytännössä on hankalaa. Vieressä Nanna piirtelee jo sujuvasti paraabelejä, Nanna on taitava, Nanna osaa ratkaista toisen asteen yhtälöitä tuosta vain.

Aavalle alkaa hiljalleen valjeta, ettei hän todella kykene ymmärtämään, mutta tyttö ei halua vielä luovuttaa ja vaihtaa lyhyeen. Onhan hänellä aikaa, aikaa oppia korkeamman asteen epäyhtälö. Sitäkin aikaa hän voisi käyttää aivan muuhun. 

Keskittymistä häiritsevät toisen vuoden oppilaat, jotka ovat ottaneet paikkansa kirjaston perältä. He puhuvat ja nauravat kovaan ääneen, viisi makeaa tyttöä, kuinka joku voi korottaa äänensä kirjastossa? Eivätkö he tunne kaikkialta leijuvaa turvallista painostusta, joka pehmentää sanat hennoksi kuiskailuksi? Kirjat tuijottavat. Aava on oppinut olemaan niiden läheisyydessä kunnioittavalla tavalla hiljaa.

”Onko niiden aivan pakko?” Nannakin sihahtaa, äänessä sorahtaa teräväreunaisuus. Mutta Aava ei kuuntele, hänen katseensa on nauliintunut hyllyköiden väliin.

Sillä tytöllä on musta nahkatakki ja lyhyt sotkuinen tukka, joka on kalvennut versio kirkuvanpunaisesta. Ja hän nojaa näennäisen rentona runohyllyyn. Aavan sydän sykähtää, kun hän ajattelee selkämysten painumista tunkkaista nahkaa vasten. Mitä sanoisivat Kailas ja Meriluoto, mitä kirjoittaisi Wallin jos tietäisi, että juuri silläkin hetkellä ihmiset häiritsevät tuhansia tarinoita tyhjänpäiväisyyksillään.


III

”Mutta Kala, Kala mutta,
tämähän on runoutta.”

Ensimmäinen löytyy saksan luokan pulpetista, pienellä täsmällisellä käsialalla ja sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettuna. Kesken datiiviprepositioiden opettelun Aava antaa ajatustensa harhailla ja katseensa vaeltaa - silloin se osuu hänen silmiinsä. Tyttö kumartuu lähemmäs ja lukee lakattuun puupintaan tuhritut sanat:

Kuuden vanha peikkopari,
Kukunor ja Kalahari


Aava tunnistaa suosikkikirjansa aloituslauseen ja hätkähtää niin, että teroitin lentää lattialle kamalalla kolinalla. Eturiviläiset kääntyvät katselemaan pahasti, Aava painaa häpeissään päänsä ja keräilee lattialta lyijykynän reunapalat ja mustan grafiittipölyn.

Noustuaan ylös lattialta Aava painelee mustia sormenjälkiä oppikirjan kiiltävään paperiin ja tuijottaa mietteliäänä säeparia. Se tarkoittaa jotakin – mitä, siitä tyttö ei ole varma, mutta se on selkeä merkki jostain. Ehkä uuden aikakauden alusta.


Ja pian tekstejä alkaa ilmestyä muuallekin, tai ehkä ne ovat olleet siellä jo vuosikaudet, mutta ensimmäistä kertaa Aava kiinnittää niihin huomionsa. Kirjoitukset, joita hän on ennen pitänyt vain levottomien teini-ikäisten tuhrimisyrityksinä, osoittautuvatkin tutuiksi lauseiksi.

Ja niitä on kaikkialla; Aava kurkkii katonrajaan

Ne vonkuvat, vaikeroivat -
tien varrella lennätinlangat
soivat, soivat - -   

 
ja käy tarkasti läpi koulun jokaisen ikkunasyvennyksen

allamme ruumiita muutama sata
ja päällämme Linnunrata.


ja viettää useat välituntinsa yrittäen epätoivoisesti vahtia puisia penkkejä, jotka ovat aina niiden samojen toisluokkalaisten valloittamia, jotka häiritsivät hänen oppimistaan kirjastossa. Aava seisoo nurkassa ja tuijottaa kiinteästi porukan johtohahmoa, jonka korvissa roikkuvien niittien määrä tuntuu päivä päivältä vain kasvavan. Muuten kaikki pysyy päivästä toiseen samana, mikä on täysin uskomatonta.

Kuinka maa voi sillä tavalla jatkaa tasaista kiertoaan auringon ympäri senkin jälkeen, kun joku on juuri siteerannut Lauri Viitaa lukion seiniin?


Aava katselee tarkkaavaisena ympärilleen, muttei erota ketään, joka voisi näyttää potentiaaliselta runokynäilijältä. Kukaan ei seiso lähettyvillä ja kohota suupieliään yhteisymmärryksen merkkinä, kun Aava sivelee seinään piirreltyä pätkää Dolce far nientestä. Sen tähden Aava alkaa vastailla; selvyyden vuoksi hänen kynänsä on punainen ja sillä punaisella kynällä hän jatkaa runoja aina rivillä tai parilla, sen verran, että alkuperäinen kirjoittaja tietää hänen ymmärtäneen.

Yhä tyttäret tähtiä tähyilevät –
mitä tyttäret tähdille voivat! –




IV

juureni, oksani irti ne löivät,
rakennustarpeeksi ruumiini möivät.

Aava ymmärtää virheensä sinä aamuna, kun luokkaan saapuessa Nanna ei katso häntä silmiin. Tyttö on siirtynyt istumaan ensimmäiseen riviin, vaikka on aina sanonut vihaavansa sitä, kuinka opettaja aina tuijottaa eturivissä istuvia ja vaatii heiltä vastauksia, jos kukaan muu ei viittaa. Nyt hän istuu mieluummin aivan opettajan pöydän edessä kuin Aavan vieressä.

Tyttö ei tiedä, mistä häntä oikein rankaistaan, mutta hän tyytyy kohtaloonsa ja painaa päänsä pulpettiin. Se on hänen lempipulpettinsa, sillä siihen ilmestyy kaksi kertaa viikossa uusi pätkä Kukunoria.

”Onkos tuo nyt mukavaa!
Olis paljon kivampaa,
ettei satais kamalia.”


Niin, niin se tosiaan olisi. Aava ei uskalla kirjoittaa vastausta koko tunnilla, koska hänestä tuntuu, että kaikki vilkuilevat häntä vähän väliä kuin odottaen, että hän tekisi juuri niin. Vilkuilevat ja virnuilevat, tuuppivat toisiaan, kuiskivat, laput liikkuvat ketjuina kädestä käteen. Aava istuu pää painuksissa ja tavaa runoa yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka muistaa sen jo ennestään ulkoa.


Välitunnilla hänet piiritetään aulassa. Kukaan ei uskalla tulla niin lähelle, että koskettaisi Aavaa, vaan he jäävät turvallisen välimatkan päähän. Kuin hänessä olisi jokin tarttuva tauti, bakteeri, joka voi alistaa ihmiset itsensä kaltaisiksi, jos sitä käsittelee varomattomasti.

”Vandaali”, sanoo ensimmäinen, jolla on vahvasti rajatut silmät ja hiukset leikattu pehmeille laineille. Ääni on täynnä ylimielistä halveksuntaa.
”Kummajainen”, ilkkuu toinen, tupakan kähentämä ääni. Aava ei pysty nostamaan katsetta käsistään. Hän pelkää, että silmät täyttyvät kyynelistä, jos hän joutuu ottamaan katsekontaktia.

”Ajattelitko kirjoittaa vähän lisää runoja seiniin?”
”Tiedätkö, mitä sellaisille tehdään, jotka luulevat olevansa jotakin, vaikkeivät ole?”
”Luuletko olevasi jotenkin tosi erikoinen, kun osaat rustata pari riviä jotain sairasta paskaa, vai miksi on ihan pakko kiusata meitä muitakin niillä?”

”Siivellinen, kunpa oisin!” tupakanpolttajatyttö siteeraa kimeällä äänellä ja saa muut kikattamaan hervottomina. Aava tahtoisi kertoa heille, kuinka paljon antaisi jos pystyisi kirjoittamaan kuten Lauri Viita, mutta sanat eivät nouse hänen huulilleen. Tyttö vain istuu mykkänä kuin kivi.

”Me katkotaan sinulta kyllä vielä siivet. Nannakin on viimein tajunnut, miten häiriintynyttä seuraa olet. Toivottavasti vedät itsesi narun jatkeeksi niin päästään eroon. Tajuatko, ettei täällä kaivata kummajaisia?”

Kellojen soitto antaa Aavalle rohkeutta työntyä läpi tyttöjoukon, joka ei halua päästää häntä niin vähällä. Hän tuntee vahvojen sormien otteen pitkissä vaaleissa hiuksissaan ja inahtaa kivusta, kun hänet kiskotaan kasvokkain itseään kymmenen senttiä pidemmän tytön kanssa. Tämän kasvoilla kareilee julma hymy, kun hän painaa huulensa pehmeästi Aavan korvalehdellä ja lupaa kuiskaten, että jos he löytävät vielä jostain yhdenkin onnettoman yritelmän runoilla, he kyllä pieksevät tytöstä kaikki luulot pois.


Iltapäivällä Aava odottaa, että muut ovat lähteneet ulos ankeanharmaista pariovista ennen kuin uskaltaa kävellä aulan naulakoille ja pukea päälleen vihreän kevättakkinsa. Se on kumma kyllä edelleen paikallaan ja näyttää koskemattomalta, ehkäpä maastoutunut onnistuneesti kaiken muun mustanharmaan takkimassan sekaan. Aava on onnellinen, sillä hän sattuu pitämään siitä takista harvinaisen paljon. Kirpputorilta ostetussa vaatteessa on hauskoja pieniä taskuja ja koristeena värikkäitä nappeja, se ulottuu hieman puolireiden yläpuolelle.

Ulkona iskee vastaan pohjoistuuli ja keväinen tihkusade, eikä Aavalla ole tietenkään mukana edes hanskoja, sateenvarjosta nyt puhumattakaan. Suojautuakseen hän painaa päänsä kumaraan ja työntää kätensä syvälle takin taskuihin. Sormenpäät kohtaavat pinnan, joka on tytölle tuttu; kankaisella pohjalla on siististi taiteltu paperinpala.

Se on liian karhea ollakseen bussilippu tai kauppakuitti, sen hän tajuaa heti. Kuinka monta kertaa Aava onkaan sivellyt uuden kirjoitusvihon sivua ja keskittynyt joka solullaan aistimaan, miltä se tuntuu? Hän ei muista työntäneensä mitään taskuun sinä aamuna, jonkun muun on täytynyt tehdä se päivän aikana. Ehkä tämä on syynä siihen, että Aavan sormet tärisevät huomattavasti, vaikka normaalisti hän poimii satunnaisia paperilappuja suurella mielenkiinnolla. On hauska löytää unohtuneita tekstinpätkiä, olivat ne kuinka nopeasti raapusteltuja tahansa.


Sinikynän kapeat vedot tervehtivät Aavaa.

Elämä on ihmeellinen!
Kuulkaa laulu graniittinen,
nähkää lintu teräksinen
huippuvuorten päällä!


Sanat ovat hätäisesti raapustettuja, lenkit ja koukerot ovat jääneet puolitiehen ja viimeiset kirjaimet muistuttavat melkein kaarevaa viivaa. Ensisilmäyksellä voisi luulla sen olevan aivan toisen ihmisen kirjoittamaa kuin ne siistit ja suorat pätkät, joita Aava on tottunut lukemaan, mutta tutkailtuaan tarkemmin hän huomaa ilokseen, että i-kirjaimiin ei ole piirretty pisteitä ja huutomerkkien alaosissa on hienovaraiset mutkat.

Paperiin ei ole kirjoitettu mitään muuta. Runoilija on silti tunnistanut Aavan ja antanut tälle merkin – minä olen nähnyt sinut, olen sivellyt tekstiesi pintoja ja katsellut ympärilleni haukkana. Toinen osapuoli on ollut tarkempi, hänellä on ollut etulyöntiasema. Hän on saattanut vain odottaa, että Aava huomaa tekstin ja vastaa siihen. Mutta miksei hän tule esiin? Miksei hän paljasta itseään? Pelkääkö hän samaa kohtaloa kuin Aava, tönimistä käytävillä ja kylmiä katseita luokkahuoneessa?

Aava tuntee samalla suurta rakkautta ja vihaa sitä tuntematonta kohtaan, joka on seurannut häntä niin tarkasti, että pystyy erottamaan hänen vaatteensa useiden samanlaisten joukosta. Hän ei ole ikinä eläessään ollut samalla tavalla kiihottuneessa mielentilassa, tuntenut niin paljon ristiriitaisia tunteita; tekstit ovat tuntuneet suloiselta salaisuudelta ja arvoitukselta, joka sävyttää harmaita arkipäiviä hieman vähemmän harmaiksi, roiskii sinne tänne violetteja, punaisia ja koboltinsävyisiä pisteitä, joita pitkin Aava loikkii innossaan luokkahuoneesta toiseen. Jossain päin sitä koulua on ihminen, jota hän on kaivannut, toivonut ja odottanut - ystävä, sukulaissielu, Aava on mielessään kuvitellut, että jossain siellä on toinenkin samanlainen yksinäinen runotyttö, joka häneltä on jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta.

Mutta yhtäkkiä tuo salainen ystävä onkin kääntynyt häntä vastaan, saattanut pulaan ja nyt tällä ei ole kasvoja auttaa häntä. Aava on varma siitä, että hänen ystävänsä näki aulassa tapahtuneen kohtauksen – miksei hän katsellut tarkemmin ympärilleen vaan keskittyi tuijottelemaan sormenkynsiään? – muttei tehnyt elettäkään puolustaakseen.

Aava ei silti osaa olla vihainen. Hän tietää, että olisi tuntemattoman runoilijan sijassa tehnyt aivan samoin.

Se ei poista onttoa kipua, joka täyttää tytön hennon ruumiin jokaisella askeleella, jonka hän ottaa pellonreunan viertä. Ensimmäisten lämpimien öiden sulattama lumi valuu nyt likaisena vetenä pitkin alas viettävää asfalttikatua.


V

Pelkosi vaippa jo riisu ja kääri,
kuohujen keskellä tyynesti astu,
et sinä uppoa, et sinä kastu.

Kuka sinä olet?

Aava kirjoittaa sanat ikkunalaudan syrjään silloin, kun muut ovat luokassa painamassa päähänsä matemaattisia kaavoja ja soveltamassa niitä mitä ihmeellisimpiin tehtäviin. Hän ei ole jaksanut enää aikoihin käydä niillä tunneilla, Aava aikoo kuitenkin vaihtaa lyhyeen heti kun vain saa mahdollisuuden, ei niistä tehtävistä ota yhtään mitään selvää, varsinkaan nyt kun Nannakaan ei ole enää auttamassa häntä. Äiti kyllä pettyy ehkä hieman, kun tytär ei kirjoitakaan matematiikkaa, pitkän matematiikan laudaturit kun ovat aina olleet suvun ylpeys. Mutta äiti taitaa olla pettynyt häneen hieman muutenkin.

Loputtomiin uteluihin lukion kulusta, koulunumeroista ja kavereista Aava vastailee aina, että hyvin, hyvin menee. Eivät he onneksi paljoa kysele, koska Aavasta ei ole hauskaa valehdella, mutta joskus on hieman pakko. Pakon edessä hän tämänkin tekee, jättää menemättä tunneille eikä edes yritä, vaikka yläasteella sellainen ei olisi käynyt mielessäkään. Nyt sellaisilla asioilla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Mutta vastausta hän saa odotella pitkään. Ei sillä, että Aava olisi muuta olettanut, uusia runojakaan ei löydy enää samalla tavalla kuin ennen. Koulussa on tuttu jakson loppumista ennakoiva hullunmylly, koeviikolla ihmiset tulevat, kirjoittavat pari konseptia esseitä ja lähtevät sitten kotiin valmistautumaan seuraaviin. Aava itse jää usein norkoilemaan koulun jälkeen läheiseen puistoon. Aurinko lämmittää kevyesti kasvoja, tyttö selailee maantiedon kirjaansa ja opettelee ulkoa merivirtojen nimiä, endogeenisia tapahtumia, laattatektoniikka. Korkeapaineesta virtaa ilmaa matalaan ja Aavan paperimuistiinpanot lehahtavat yhtenä huiskeena nurmikolle jalkojen juureen. Hän kumartuu äkkiä noukkimaan ne ennen kuin uusi puuska ehtii tarttua ja viedä mukanaan.

Silloin hän kuulee takaansa jostain matkan päästä naurua, ei sellaista kevätriemuista naurua vaan pilkallista ja vahingoniloista. Ja sitten:

”Hei runotyttö! Milloin esikoisteos ilmestyy?”

Aava ei haluaisi nähdä, mutta kääntyy silti ympäri ja tuijottaa silmät tummuneena kolmea tyttöä, jotka ovat varmaan hieman häntä vanhempia. Huutaja on pitkä ja vaalea tukka näyttää matkankin päähän siltä, että siihen on sotkettu pullollinen hiuslakkaa. Toisen tytön silmät ovat vahvasti rajatut ja kädessään hän huljuttelee alumiinitölkkiä. Kolmannella on kulunut nahkatakki, rispaantuneet farkut ja hän on keskittynyt murskaamaan maata tennarinkärkensä alle. Aavalle menee hetki ennen kuin hän tunnistaa; se tyttö, joka nojaili syksyllä runokirjoihin. Hiusten väri on vain vaihtunut haalistuneesta punaisesta räväkkään violettiin.

”Tule tänne, ei me tahdota kuin jutella”, alumiinitölkkityttö maanittelee ja vaaleatukka nauraa vieressä. Kolmas ei sano mitään. Aava muistaa edelleen, miltä tämä oli vaikuttanut syksyllä, röyhkeältä ja reteeltä, kuin olisi johtanut koko joukkoa. Mutta nyt hän seisoo hieman syrjässä noista kahdesta hartiat lysyssä kuin sätkynukke, jonka narut on katkottu eikä ylpeydestä ole jälkeäkään. Se tuntuu aikamoiselta muutokselta.

”Ala tulla tänne ja vähän äkkiä! Vai pitääkö sinut tulla ihan itse repimään sieltä, mitä?” vaaleatukkainen uhoaa ja ottaa askeleen kohti Aavaa. Tyttö tarttuu laukkunsa hihnaan ja heilauttaa sen olalleen, kun nahkatakkinen kohottaa päänsä ja Aava näkee huulien liikkeen, muttei kuule sanoja. Toiset tytöt ilmeisesti kuulevat, koska molempien päät kääntyvät puhujaa kohden ja Aava päättää käyttää tilaisuuden hyväkseen livahtamalla nopeasti pakoon. Tyttöjoukon puheet kantautuvat hänen korviinsa vielä hetken.

”Mikä ihme sinua vaivaa, Johanna, miksi oikein puolustat tuota?  Etkö ole kuullut, mitä se oikein puuhaa koulussa, ihan sekopää koko tyttö – ”

Tauko ja sen jälkeen kuuluu ääni, joka yleensä syntyy siitä kun jotakuta lyödään avokämmenellä poskelle.

”Huora!”

Aava ei halua tietää, kehen oikein sattui ja kuka myy itseään. Hän unohtaa kaiken ylpeytensä ja juoksee pois niin kovaa kuin jaloistaan pääsee, pakottaa itsensä ajattelemaan vain että litosfääri, elokehä, föhntuuli, hepoasteet, pohjoiskalotti, kesämonsuuni… vasta kotona hän tajuaa, että luonnonmaantieteen kurssikirja jäi puiston penkille.

* * *

minä olen sellainen,
etten pysy valveillani,
jollen näe uniani.

Tapaa minut tänään Vanhalla portilla iltakahdeksalta.


Aava puristaa ruutupaperin tiukasti nyrkkiinsä ja vilkuilee hurjana ympärilleen, mutta ihmiset vain valuvat hänen ohitseen eikä kukaan seiso tarkkailemassa, lukeeko hän sen vai ei. Runoilija on selvästi päättänyt luottaa siihen, että Aava löytää taskuihinsa piilotetut viestit. Tai ehkä hän tietää, että tyttö unohtaa usein katsoa kelloa, jättää siksi lapasensa kiireessä lipaston päälle ja kulkee tämän takia usein kädet syvälle takin uumeniin työnnettyinä. Aavasta on alkanut tuntua, että hänen salaperäinen ystävänsä tietää hänestä pelottavan paljon.

Vanhalle portille on karkeasti arvioituna kolmen kilometrin matka hänen kotoaan. Tietoisessa mielessään Aava hokee itselleen, että hänen täytyy harkita tarkasti, aikooko hän todella mennä tapaamaan täysin tuntematonta henkilöä niin syrjäiseen paikkaan illan hämärtyessä, mutta heti kun tyttö lakkaa keskittymästä pitämään ajatuksiaan kasassa, hän alkaa ajatella, että pyörällä tapaamispaikalle menee vain vartti ajaa. Ehkä hän voisi sanoa äidille tahtovansa vain tehdä pienen kierroksen sen kunniaksi, että tiet ovat viimein sulat. Sitä tämä ei ehkä ihmettelisi, onhan Aava ennenkin ajellut iltaisin pitkin kylää vihreällä, vanhuutta natisevalla polkupyörällään ihan vain ajamisen ilosta.

* * *

12.4.2009
kello 18:30

Aika on ihmeellinen; toisaalta se kuluu niin hitaasti ja kello kahdeksaan on vielä ikuisuus, mutta samalla toivoisin voivani pysäyttää sen ja saavani hieman lisää aikaa miettiä asioita. Olen pyöritellyt mielessäni läpi kaikki mahdollisilta tuntuvat vaihtoehdot. Entä jos kukaan ei tulekaan? Mitä jos se on jokin ovela pila tai ansa? En tosin tiedä kuka ihmeessä tahtoisi käyttää niin hirveän paljon vaivaa kiusatakseen minua, mutta olen huomannut, ettei ihmisistä ikinä tiedä. Esimerkiksi pari tyttöä olivat käyttäneet kallista aikaansa siihen, että he jollain ihmekeinolla saivat käsiinsä ruotsinvihkoni ja kollektiivisesti kävivät sen lävitse, repivät talteen kaikki ne sivut, joissa oli runonpätkiä ja ottivat itselleen. Sitten he tekivät lopuista siistiä paperisilppua ja siteeraavat nyt niitä luonnosversioita aina kun kävelen käytävällä ohitse.

Olen myös miettinyt, että mitä jos tällä tuntemattomalla onkin jonkinlaisia taka-ajatuksia. Vaikka kenellä voisi minun suhteeni olla? Mutta jos kyseinen tuntematon henkilö onkin jollain tapaa pahasti häiriintynyt? Lauri Viitakin kärsi skitsofreniasta, ehkäpä hän tuntee hengenheimolaisuutta juuri siksi. Kuinka moni normaali kuusitoistavuotias edes lukee runoja? Kaikesta päätellen ei yksikään. Minussakin on kai pakko olla jotain vialla, kun olen kiinnostuneempi vanhalta paperilta tuoksuvista ohuista kirjoista kuin vaikkapa uusimmista elokuvista tai vaatteiden ostelusta tai numeroiden korottamisesta, jotta pääsen lukion jälkeen varmasti yliopistoon ja pois täältä… ei sillä, kyllähän minä haluan yliopistoon, mutten siksi, että pääsisin Helsinkiin tai Tampereelle tai muuhunkaan suureen kaupunkiin. Haluan yliopistoon siksi, että voin lukea kirjallisuushistoriaa. Näetkö nyt, muut minun ikäiseni haluavat – enhän minä edes tiedä, mitä he haluavat. Tämän takia minulla ei varmaan ole ystäviäkään.

Ja ehkä juuri siksi minun on pakko mennä sinne. Tässä voisi olla ensimmäinen, ensimmäinen ihminen, jonka kanssa voisin puhua muutakin kuin pinnallisuuksia. Mitään ei saa, jos ei edes yritä. Ikinä ei voi kokea matkaa, jos ei ole rohkeutta ottaa edes ensimmäistä askelta.


* * *

Aavasta tuntuu kertakaikkisen oudolta, että vielä muutamaa minuuttia ennen kahdeksaa ulkona on niinkin valoisaa, vaikka vielä pari viikkoa sitten tiheä pimeys laskeutui heti koulupäivän päätyttyä seudun ylle. Hän puristaa pyöränsä ohjaustankoa rystyset valkoisena ja lihakset jatkuvassa valmiustilassa, säpsähtelee jokaista ääntä ja rasahdusta, mutta yhtään ihmistä ei ole vielä näkynyt sen kapean kujan päässä, joka johtaa vanhalle puuportille. Tie on kurassa ja lumirippeiden reunustama, portin alkuperäistä käyttötarkoitusta kukaan ei tiedä. Pari vuosikymmentä aiemmin se toimi usein nuorten rakastavaisen tapaamispaikkana. Aavan äitikin seisoi juuri sillä paikalla odottamassa luokan komeimman pojan (sittemmin Aavan isän, joka oli kuitenkin säikähtänyt lasta niin paljon, että pakkasi äkkiä tavaransa ja katosi maailmalle) ilmaantumista paikalle. Ajatus kutittelee tytön jalkapohjia – kuin hän olisi hetkellisesti muuttunut kuusitoistavuotiaan äitinsä peilikuvaksi.

Juuri silloin joku liikkuu varjoisen polun toisessa päässä. Aavan sydän väpättää pienen bassorummun lailla ja hän terästää katseensa tunnistaakseen tulijan mahdollisimman ajoissa. Tummiin vaatteisiin verhottu vartalo on liian siropiirteinen kuuluakseen pojalle, vaikka hiukset onkin lyhyiksi kynityt. Ja väriltään joko mustat tai sitten vain syvänvioletit…

Aava ymmärtää, kuka on tulossa ja jähmettyy paikoilleen. Voisiko tämä olla vain läpikulkumatkalla jonnekin, kotiin vaikka, oikaista siitä portin ylitse?

Mutta Johanna pysähtyy aivan Aavan eteen ja avaa hakaneuloilla koristellun laukkunsa vetoketjun. Ilmeisesti uskaltamatta katsoa nuorempaa tyttöä suoraan silmiin hän vetää sieltä esiin Aavan maantiedon kirjan ja ojentaa sen tälle.

”Unohdit tämän puistoon eilen”, Johanna mutisee ja liikuttelee kengänkärkiään hiekassa. Aava ottaa kirjan vastaan ja tuijottaa tytön poskessa erottuvaa mustelmaa osaamatta sanoa mitään.



VI

Paatunut tuska on tuntoni selkein,
vainajahan minä lienen jo melkein.
Elämäntehtävä ainoa mulla
lie rutikuivaksi riu’uksi tulla

”Se on kaikki yhtä suurta teatteria”, Johanna sanoo ja nakkaa kiven veteen. Se kimpoaa kaksi kertaa tyynestä pinnasta ja loiskahtaa sitten näkymättömiin. Toukokuun puolivälissä jäät ovat kyllä lähteneet, mutta lampi on vielä niin hyinen, ettei siihen voi mennä uimaan. Tytöt istuvat rantapenkereellä tuijotellen vastarannalle. Kummallakin on sormiensa välissä kynä ja sylissä kasa paperia, mutta Johanna ei ole saanut painettua yhtäkään kirjainta näkyville sinä iltana. Ja nyt Aavakin lopettaa, kohottaa katseensa ja jää odottamaan lisäselityksiä.

”Koulussa siis”, Johanna jatkaa katse luotuna veden ylle. ”Ja me olemme osa sitä. Ajattele nyt, Aava, miksi me oikein istumme täällä? Emme me istu täällä siksi, että tämä paikka on kaunis – vaikka sitäkin se totta kai on – mutta me istumme täällä siksi, ettei meillä ole vaihtoehtoja.”

Hän poimii käteensä toisen kiven ja viskaa sen voimalla niin pitkälle kuin jaksaa. ”En minä ole onnellinen siitä, että meidän täytyy olla koulussa kuin emme tuntisikaan toisiamme – ” Johanna jatkaa hieman empien ja Aava tahtoisi niin kovasti kertoa, ettei hänkään ole. Mutta Aava tietää kyllä, miksi tilanne on sellainen kuin on ja salaa mielessään hän ajattelee, että Johanna on pelkuri.


”Minä istuisin niin paljon mieluummin sinun kanssasi tällä tavalla kuten nyt.”
”Miksemme sitten tee niin?” Aava kysyy ja kerää kasan kiviä maasta, valuttaa niitä sormiensa lävitse. Kivet kolisevat tosiaan vasten pudotessaan takaisin lajitoveriensa joukkoon.
”Siitä seuraisi vain ongelmia meille molemmille”, Johanna huokaa. Aava ajattelee, että pahemmissa ongelmissa hän ei voisi enää olla. On helpompaa olla hylkiö yhdessä jonkun kanssa kuin yksin.

”Tiedätkö, Aava – minä en olisi koskaan uskonut, että löytäisin tästä kylästä jonkun, jonka kanssa voisin tuntea olevani elossa”, Johanna puhuu. Aava ei ole varmaan koskaan kuullut hänen sitovan niin montaa lausetta peräjälkeen toisiinsa, sillä yleensä heidän kommunikointinsa perustuu enemmänkin kirjoittamiseen. Aluksi se oli yllättävää – Johannahan on niitä ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti suu auki ja keskipisteenä. Mutta ehkä hän puhuu koulussa jo niin paljon turhanpäiväisyyksiä, että kaikki energia hupenee siihen. Ehkäpä Aava riisuu hänet niin alastomaksi kaikesta teeskentelystä, ettei hän edes koe tarpeelliseksi sanoa mitään.

”En tiedä tai ainakaan muista, mikä sai minut kirjoittamaan ensimmäiset lainaukset. Ehkä se johtui väsymyksestä, sateesta tai siitä, että olin lukenut koko edellisen illan Kukunoria, mutten olisi ikimaailmassa uskonut, että kukaan vastaisi. Se tuntui ihmeeltä.”

Johanna hakee oikeaa tapaa ilmaista itseään, tytön silmiin nousee kiivas katse ja hetken Aava ajattelee, että ehkä tämän sisältä purkautuu pian sanoja, jotka muodostavat vaillinaisia lauseita, säkeitä ja lopulta kokonainen runo ja Johanna nousee eikä mikään voi estää häntä huutamasta ajatuksiaan ääneen. Lauri Viita teki kuulemma niin, että kesken saunomisen tai järviuinnin hän saattoi ruveta suoltamaan tekstiä, joka kumpusi jostain syvältä, syvempää kuin kielenkärjeltä tai äänienhuulien sulkeutumiskohdasta ja silloin hänen vaimonsa oli juostava hakemaan paperia ja kirjoitettava koko komeus ylös.

”Sitä mukaan kun sinä vastailit, ymmärsin, mikä oikein olen – minä olen kuori, Aava, minä olen tyhjyyttä täynnä. Ennen sinua minä olin sokeasti onnellinen, että sain iltaisin kuluttaa paria tuntia siihen, että kirjoittelin tekstejä visusti lukittavaan pöytälaatikkoon ja kuvittelin olevani suurikin taiteilija – sitten koulussa piti muistaa aina rellestää ja piilotella visusti kaikki äidinkielen kokeet ja sanoa, että sai seiskan, mutta mitä väliä, ihan turha aine.

Mutta sitten yhtäkkiä onkin joku toinen samanlainen ja huomaakin, että huolella rakennettu illuusio lojuu säpäleinä jalkojen juuressa – koko identiteetti on hajalla. Kuka minä oikein olen? Tajusin tehneeni jotain peruuttamatonta ja olisin halunnut lopettaa, mutten pystynyt. Vaikka sinun vastauksesi tekivät minut niin onnettomiksi ja samalla niitä tuli minulle pakkomielle – olin onneton koska tajusin, että asiat voisivat sittenkin olla toisin. Olin koko ajan kuvitellut olevani ainoa, joka ymmärtää Viitaa – ylimielisyyttä minulta, tiedän – mutta yhtäkkiä onkin joku toinen. Enkä tiennyt, olisitko sinä tieltä raivattava uhka vai tulisiko minun suhtautua sinuun kuin tuntemattomaan ystävään. Mutta löydettyäni vastauksia paikoista, joista en olisi ikinä uskonut, en voinut enää olla ihastumatta sinuun.

Ja kun näin, kuinka ne piirittivät sinut aulassa ja melkein sylkivät päällesi, tiesin, että minunkin kuuluisi olla siellä. Että jos todella olisin sitä, mitä kuvittelin, kuuluisi minunkin tippua kaikkein alimpaan kastiin ja suljetun ringin keskelle. Se olisi minunkin paikkani, jos minulla vain olisi rohkeutta lunastaa se. Silloin minä lamaannuin, koska silmäni aukesivat, enkä saanut niitä enää kiinni vaikka kuinka yritin. Vaikka se, mitä näin pelotti minua aivan kamalasti.”


Tuuli nousee, eikä järven pinta ole enää tyyni ja hiljainen, se liplattaa ja riehuu, muodostaa pienen pieniä hyökyaaltoja, jotka liikkuvat hyisen veden päällä. Hiirenkorvilla olevat puut hytisevät kylmästä, huojuvat sinne tänne – taivas repeää ja raskas sade laskeutuu heidän turvapaikkansa ylle huuhtoen pois kaikki äänet ja jättäen tilalle vain valtaisan kohinan. Siinä kohinassa kastuu paperi käyttökelvottomaksi massaksi ja vaatteet liimautuvat kiinni ihoon, tulva liuottaa kasvonpiirteet pois eikä Aava osaa sanoa, onko hänen poskilleen valuva vesi makeaa vai katkeransuolaista.

* * *

Aava näkee elämänsä ensimmäisen lakituksen eikä voi olla ihailematta mekkojen kankaita ja siroja punaisia ruusuja, jotka ojennetaan jokaiselle lukionsa onnistuneesti läpäisseelle. Kahden vuoden päästä hänkin seisoisi siellä vaaleansinisessä mekossa – jotain ohutta ja keveää kangasta, sellaista jonka helmat nousisivat tuulessa – ja joku ensimmäisen vuoden oppilas ajattelisi, että kaksi vuotta ja minäkin olen yhtä kaunis.

Sillä hetkellä Aava ei tunne itseään kovin kauniiksi, vaikka onkin pukenut päälleen uuden vihreän mekon ja saanut samaa sävyä olevat rusettinauhat äidiltään. On mahdotonta nauttia sellaisista asioista, jos muut kääntävät lähestyessä selkänsä kuin hän olisi rangaistusvanki.

Johanna ei ole paikalla. Aava tuijottaa tiukasti riviä, sitä kohtaa, jossa tämän kuuluisi istua se iänikuinen takki päällään. Siihen kohtaan ei ole jätetty edes tyhjää aukkoa vaan joku muu on istunut Johannan paikalle kuin täyttääkseen tyhjän tilan, mutta epäonnistuu siinä surkeasti.

Aava ei tiedä, mitä juuri kahdeksantoista täyttänyt tyttö sillä hetkellä katselee – ehkäpä sinistä merta tai junan ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja ajattelee paperinpalaa, joka on suljettu tiiviisti päiväkirjan viimeisen sivun ja takakannen väliin.

Mikä lienee, siitä viis
kunhan uskot unelmiis!

Ajattelen sinua, kun kuljen Firenzen kapeita katuja, seikkailen Alppikylien sokkeloissa tai juon ranskalaista aamukahvia – kun ensimmäiset lehdet putoavat puista, minulla on sinulle monta uutta tarinaa kerrottavana.

Sinun,
Johanna.



VII

Surullinen tapaus –
sellaista on vapaus


Aava tuijottelee käytäviä, jotka ovat suuria ja avaria ollakseen pikkukaupungin koulun. Suurin osa kasvoista on tuttuja, mutta eivät kaikki – joukko häntä pienempiä, pelästyneitä oppilaita on kokoontunut yhtenä ryhmänä aulaan tietämättä kunnolla, minne mennä.

Astuessaan luokkaan Aava ottaa pulpetin takapenkistä ja huomaa, että Nanna hymyilee hänelle ujoa, varovaista hymyä, kerää jo pöydälle asetetut kirjat ja tulee luokse.

”Saako tähän istua?”

Kuin he olisivat palanneet ajassa vuoden taaksepäin ensimmäiseen päivään ja aloittaneet kaiken alusta. Hetken ajan Aava harkitsee vastaavansa kieltävästi, mutta vilkaisu Nannan silmälaseihin verhottuihin silmiin riittää kertomaan, että se voisi olla kohtalokas virhe. Aava vetää tuolia taaksepäin.

”Totta kai.”

* * *

”Tuntematon tekijä kolmanteen, viisi kertaa tuntematon – kolme kertaa tuntematon toiseen potenssiin summattuna viidellä –”

Abijoukon naurunremakka keskeyttää Nannan puoliäänisen derivoinnin ja tyttö tuhahtaa.

”Että ne jaksavat.”

Tällä kertaa Aava ei sano mitään, sillä vaikka Nanna ei sitä huomaakaan, joukosta puuttuu yksi ääni – kukaan ei nojaile runokirjoihin.

Päivät palaavat tuttuihin uomiinsa, vaikka kukaan ei enää siteeraa Lauri Viitaa luokkahuoneen seiniin.

Aava tietää kyllä, että hänen olisi pitänyt tajuta se jo keväällä – että kun Johanna kerran maistaa vapautta, mikään ei enää saa häntä palaamaan sen pienen laatikon ahtauteen, raudanharmaiden seinien sisäpuolelle, lukittuna rauhattomaksi eläimeksi.

Mutta silti – ei selityksiä, ei kirjettä, ei korttia. Aava kyllästyy kahden kuukauden jälkeen odottaman, että Johanna muistaisi häntä millään tavalla, muttei voi peittää itseltään sitä pientä katkeraa sävähdystä, joka iskee aina kun jokin nimi, sana tai punaiseen vivahtava tukkapehko ajelehtii päivien usvassa hänen ohitseen ja rikkoo ohuen kalvon, jota hän hiljalleen yrittää taas koota itselleen. Pinta on tyyni ja Aavan sisässä kuohuu, vaikkei hän anna kenenkään nähdä sitä.

Menee niin kauan ennen kuin hän kykenee lukemaan taas Moreenia itkemättä.

Ei kirjettä, ei korttia – vain muutama kouluvihosta revitty ruutupaperinpala, jotka Aava säilöö visusti yöpöytänsä laatikkoon lukkojen taakse ja heittää avaimen ikkunasta ulos. Kukaan ei saa ikinä tietää, että he edes tiesivät toistensa nimet – saati sitten suurimmat unelmat.


Laulu kuolee
syntyy uus
tuuli nuolee –
ikuisuus.


--

Runot kuuluvat Lauri Viitalle ja ne on otettu seuraavista teoksista;

Betonimylläri
Mistähän kummasta?
Virka
Lennätinlangat
Mylly
Julku
Kaksi tietä
Luominen
Tomu

Kukunor – Satu ihmislapsille
sivut 13, 30, 46, 82
Me olemme ihmisiä,
kirkkaita ja pimeys harteilla

Epona

  • Harmiton
  • ***
  • Viestejä: 340
Varmaan vaikuttavin teksti mitä on tullut vähään aikaan luettua, jos ihan rehellisiä ollaan. Musta tuntuu tällä hetkellä etten osaa muuta kuin tuijottaa eteeni ja olla hiljaa, mutta toivottavasti nyt saan edes jotain irti itsestäni koska musta on aivan äimistyttävää että tällainen teksti on jäänyt ilman kommentteja. Tiedä sitten että pelkäävätkö ihmiset lukea pidempiä tekstejä putkeen vai kuinka on, mutta nyt tää asia on kyllä ihan ehdottomasti korjattava.

Ensinnäkin, juoni ja idea. Jotain aivan käsittämättömän ihanaa ja samalla tosi raakaa ja todellista, yksinkertaisesti vaan hienoa. Arvostan tosi suuresti sitä että teksti loppuu juuri tällä tavalla, jää auki ja antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella itse millaisen jatkon tahtoo, vaikka jättääkin jälkeensä tosi haikean fiiliksen ja tehostaa entisestään tätä vaikuttavuutta joka tällaisesta tekstistä aina jää. Runotytöt ja juuri Aavan kaltaiset, yksiniset, vähintään sisältä tosi kauniit ja suloiset ihmiset vetoaa aina, samoin kuin Johannan tyyliset seurassa yksinäiset kovikset, mutta harvat onnistuvat solmimaan noita ihmistyyppejä yhteen kuulostamatta teennäiseltä tai muuten vaan tönköltä. Sinä onnistuit, ja onnistuit todella hyvin.

Ja niin, ne hahmot. Ihania. Ainoa haittapuoli niissä (heissä?) on se, että mua alkoi kauheasti harmittaa että meidän lukiossa ei ole tuollaisia ihmisiä. Näin tekstin muodossa oli tietysti aika arvattavissa että se toinen runotyttö on Johanna, mutta hui, kun ajattelee että tällaista sattuisi omalle kohdalle... Olisi varmasti aikamoinen shokki sitten yllättäen löytääkin se toinen muiden silmissä friikki, jonka kanssa voisi kerrankin tuntea jonkinlaisen yhteyden. Myös Aavan ja Nannan välien kehittyminen, suuntaan jos toiseen, on tässä tekstissä minusta hirmuisen mielenkiintoista seurattavaa, ehkä ainakin osittain siksi että osaan samaistua Aavan tilanteeseen melko hyvin ja tiedän miltä se tuntuu kun joku joka on aluksi tosi mukava ja ihana, vain lähtee pois kun en ehkä olekaan itseäni hitusen verran avattuani enää se aivan sama ja ihan "tavallinen" tyyppi. Tavallinen siksi hipsuissa että en osaa ajatella yhteiskunnan asettamien normien mukaista erilaisuus/tavallisuus-asetelmaa sellaisena kuin mitä suurin osa ihmisistä, vaan minusta tavallisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Mutta juu, se nyt menee vähän jo offiksi.

Tästä taisi nyt tulla kaiken kaikkiaan aika kamalaa ihkutusta, mutta en pysty keksimään tästä ainakaan tällä hetkellä minkäänlaista rakentavaa kritiikkiä niin päätin simppelisti vaan jättää sen kohdan välistä. Ehkä tässä positiivisuudessakin on kuitenkin jotain rakentavaa, tuli tässä ainakin esille ne asiat mistä pidin ja pidän kaikista eniten. Kokonaisuutena tämä on hyvin toimiva teksti, ja kiitänkin sua suuresti siitä että olet laittanut tämän esille kokonaisena, sillä ainakin mun mielestäni juuri näin tämä toimii kaikista parhaiten. Tämä on lukunautinto sanan oikeassa merkityksessä, ja ihan varmasti yksi niistä teksteistä joihin haluaa palata myöhemminkin. Kiitos! ♥
Ava by Vanilje

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 154
Heissan kommenttikampanjasta! Tämä on sellaisia tekstejä, joihin on aika vaikea löytää sanottavaa - kokonaisuus on niin hieno, ettei sitä millään kehtaisi omilla epämääräisillä kommentinpätkillään mennä pilaamaan. Epona ilmaisi asian niin hyvin omassa kommentissaan, että pakko lainata häntä tähän:
Lainaus
Varmaan vaikuttavin teksti mitä on tullut vähään aikaan luettua, jos ihan rehellisiä ollaan. Musta tuntuu tällä hetkellä etten osaa muuta kuin tuijottaa eteeni ja olla hiljaa, mutta toivottavasti nyt saan edes jotain irti itsestäni koska musta on aivan äimistyttävää että tällainen teksti on jäänyt ilman kommentteja.

Melkein tuntuu, ettei tällaisen tekstin pitäisi olla finissä ensinkään, vaan osa jotain novellikokoelmaa vaikka. Varsinkin, kun miettii kommenttien vähäisyyttä - tämä ansaitsisi vaikka minkälaista hehkutusta osakseen. Pituudestaan huolimatta tekstisi oli yksinkertaisesti pakko lukea kerralla loppuun asti, ja vielä pitkälle jälkeenpäinkin se herätti monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti saan edes jotenkuten ilmaistua mielipiteeni.

 Pidin siitä, kuinka valmista ja jotenkin todella huoliteltua niin tarina kuin kerrontasi olivat. Runotyttödraama, etenkin täällä finissä, on turhan helposti todella kliseistä ja itseään toistavaa. Ilahdutti, että runotyttösi tässä ihan todella olivat runotyttöjä - eivät siis muuten vain hauraita ja näin, vaan oikeasti runoudesta kiinnostuneita. Minua tässä tekstissä kieltämättä viehättääkin suuresti juuri tuo Lauri Viidan runojen merkittävä rooli. Itse en ole koskaan suuremmin välittänyt hänen tuotannostaan, mutta tähän nuo säkeet sekä Aavan ja Johannan välisen yhteisymmärryksen kehittyminen juuri Viidan runojen ympärille sopivat kokonaisuuteen täydellisesti.

Juonesta Epona sanoikin jo osuvasti, että se oli raaka ja todellinen, mutta silti kaunis. Monen muun asian ohessa minusta oli tässä vaikuttavaa lukioelämän kuvaus - olit kuvannut käsittämättömän osuvasti, millaista odotuksiltaan ahtaassa elinympäristössä eläminen oikein on, kuinka se pahimmillaan saattaa pakottaa elämään tavalla joka ei ole itselleen se omin. Täysin ei vastaava itselleni ole tuttua, mutta varmasti siihen voi samaistua moni. Myös Aavan alun epävarmuus uudessa koulussa jäi mieleeni, koska siihen minä kyllä pystyin samaistumaan paremmin kuin hyvin.

Hahmot olivat aitoja, ja etenkin Johanna viehätti minua todella paljon - jostakin syystä en tuontyyppisiin hahmoihin ole törmännyt hirveän usein, tai sitten olit vain kuvannut hänet niin hyvin, ettei sana "kliseinen" missään vaiheessa käväissyt mielessäni. Hänen ja Aavan keskinäisestä sielunkumppanuudesta teksti luonnollisesti ammensi kaiken kauneutensa, ja sait heidät tuotua yhteen ihailtavan luonnollisesti. Toisaalta, olin kieltämättä tyytyväinen lopun surumielisyyteen - tähän oli vaikea kuvitella ruusuisen onnellista loppua, varmaankin koska elämässä se harvoin menee niin, ja tekstisi tunnelma oli läpikotaisin aito, ja jotenkin, hmm, tosielämässä kiinni? Pidin siitä, että tämä oli kaunis muttei silti todellisuudenpakoinen.

Kaiken kaikkiaan pidin siis mielettömän paljon, kiitos hienosta lukukokemuksesta!
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco