Discalaimer: Rowin hahmot, kappaleen lyriikat musikaalista Cats
Ikäraja: sallittu
Paritukset: ei ole
Genre: no siis... en ole koskaan oikein osannut sijoittaa ficcejäni mihinkään, mutta kai se angst on
One-shot
Songfic kappaleelle Memory musikaalista Cats
PoV: Remus
A/N: Tämä on kolme vuotta sitten kirjoitettu pikkuruinen ficci, johon käytin epätavallisen paljon aikaa. Kyseessä on siis aika sen jälkeen, kun Voldemort murhasi Lilyn ja Jamesin.
Muisto
Parvekkeelta näkyi, kuinka naapurin villiruusut olivat vielä kukassa. Puutarha oli siellä vallaton, mutta parvekkeilla ainoat ruusut olivat maljakoissa. Ne oli katkaistu ja vangittu. Ne olivat jo kuolleita, eivät uskoneet voivansa koskaan jatkaa – mutta silti ne jatkoivat ja aloittivat alusta, jos ne istutettiin uudelleen.
Sinä päivänä hän osti ruusun. Myyjä yritti tarjota parempaa kuin hänen valitsemansa, mutta hän ei kuunnellut.
Kotona hän haki astiakaapista juomalasin, täytti sen vedellä ja vei parvekkeelle asetettuaan kukan siihen. Lasi kaatui ja hajosi alhaalla odottaneeseen asfalttiin. Hän nousi ja meni hakemaan ruusunsa takaisin. Sirpaleet jäivät maahan.
Ruusunkukka erottui huonosti valkoiseksi maalatulta kaiteelta, johon hän kasvinsa laski. Hän jäi istumaan sen vierelle ja katsoi, kuinka aurinko halusi värjätä terälehdet uuden sävyisiksi onnistuen siinä: kun aurinko lähti nukkumaan, valkoinen oli kuivettunut kellertävänruskeaksi.
Vasta silloin hän nosti katseensa. Mitäänsanomattomat silmät kohtasivat lännen lämpimät tuulahdukset, jotka kuljettivat mukanaan vielä muistoja auringosta. Pian koittaisi yö.
Kadut hiljenivät, ihmiset lähtivät auringon tavoin nukkumaan. Verhoja suljettiin hailakan sähkövalon pitämiseksi sisällä; jossain saattoi lepattaa kynttilä. Ovet, jotka erottivat kerrostalojen kolkot raput leudosta yöstä, lukittiin. Loppukesän kukat käpertyivät omaan tummuutensa. Lintu visersi tuutulaulun poikasilleen, ja sitten tuli hiljaista.
Hän otti ruusun käteensä, nousi ja katosi parvekkeelta. Kului minuutti, ja hän avasi lukitun oven. Se loksahti painuessaan takaisin kiinni, eikä hänellä ollut avaimia.
Jalkakäytävän kiveys oli hiljaa, vaikka hänen jalkansa iskeytyivät sille. Kuu erottui pienenä viiruna harmaiden pilvenriekaleiden värittämällä taivaalla; se heitti varjojaan leijumaan yksinäisinä tienpientareelle.
Katulamput syttyivät epäröiden. Ne eivät olisi halunneet häiritä.
Asfaltti vaihtui hiekkaan, hiekka vaihtui ruoholle tallattuun polkuun. Vaahtera oli päättänyt luopua kesäpuvustaan ajoissa ja ripotella sen kahisemaan askelten alle. Yksi keltaiseksi muuttunut lehti lennähti tumman kiven päälle. Se jäi siihen ja peitti alleen kivessä lukittuna lentävän kyyhkysen.
Hän poikkesi polulta ja jätti vaahteranlehdet taakseen. Katulamput eivät enää piirittäneet hänen kulkuaan, mutta kuu oli yhä hänen seuranaan. Tänään kuu oli hänen ystävänsä, niin kuin se vain harvoin oli. Se näytti hänelle tien puiden lomitse kohti tiettyä kiveä.
Maa kiven edessä oli yhä tumma. Hän ojensi kätensä ja antoi ruusun laskeutua mullan päälle. Kukka jäisi siihen.
Hänen silmänsä liukuivat kiinni, eikä hän enää nähnyt kuollutta ruusua tai uutuudesta kiiltävää hautakiveä. Hän näki elävän ruusun ja ne, ketkä olivat nyt arkuissaan hänen allaan.
Yö kului, mutta hän ei liikkunut. Hän eli sisällään yhä uudestaan ne ajat, jolloin hän oli kulkenut onnen kanssa käsi kädessä ja voinut puhua sille aina kun halusi. Onni oli otettu häneltä pois niin äkkiä. Hän oli ainoa kolmesta, joka oli jäänyt jäljelle. Ja hän tiesi, mitä he kaksi, joihin hän yhä luotti, olisivat sanoneet hänelle. ”Älä luovuta, Remus”, he olisivat pyytäneet ja katsoneet häntä hymyillen rohkaisevasti. Ennen hän oli luullut, että voisi vastata siihen hymyyn aina, mutta nyt hän oli oppinut muuta. Oli mahdotonta hymyillä takaisin, kun ei ollut ketään oikeasti odottamassa sitä.
Tuuli puhalsi hänen hiuksiinsa tuoreen aamunkoiton tuoksu mukanaan. Katulamput olivat sammuneet ja aurinko halusi herätä. Kuu jäi vielä odottamaan, että hän kääntyi ja käveli ilmeettä kohti pian avautuvaa ovea, joka päästäisi hänet sisälle rappukäytävän kalseuteen.
Daylight
I must wait for the sunrise
I must think of a new life
And I musn't give in
When the dawn comes
Tonight will be a memory too
And a new day will begin
