Kirjoittaja Aihe: Pikkusisko, S  (Luettu 1769 kertaa)

worthless

  • ***
  • Viestejä: 3
Pikkusisko, S
« : 10.12.2011 17:13:53 »
Kirjoittaja: worthless
Ikäraja: S
A/N: Ensimmäinen kirjotus tänne, ja tää tulee kirjallisen ilmaisutaidon lopputyötä varten : ) Palaute olis kivaa, koska voin muokata tätä vielä paremmaks. Anteeks jos jätin tästä jotain, koska tää tosiaan on mun ensimmäinen aihe koko foorumille.

Pikkusisko

Mikaelan sormet kietoitui mun sormien ympärille ja se piti niistä lujaa kiinni. Se oli vielä vahva, mutta se tappoikin hitaasti. Ei sen pitäisi sattua tai tuntua fyysisenä kipuna, mutta se vei voimat kuitenkin ja lopulta tappoi kokonaan. Sisältä ja ulkoa, varmasti mutta hitaasti.

"Ethän sä koskaan jätä mua?", tyttö sopersi ja käänsi sitten katseensa muhun. Se hymyili. Se osasi hymyillä. Vaikka toivo oli käytännössä menetetty, niin se kuitenkin piti sitä yllä.
"En mä sua jätä. En koskaan", sanoin ja purin huuleni yhteen. Tuntui todella ilkeältä valehdella, mutta en mä olisi voinut sanoa, että kyllä mä jättäisin. Se olin mä, joka annoin mun pikkusiskon kuolla ja en voinut tehdä sille yhtään mitään. Mä jäisin ja se lähtisi.

Silloin kun sain kuulla, että musta tulee isosisko, mun maailma muuttui.
Olin vihainen mun vanhemmille. Oikeastaan mä vihasin niitä silloin enemmän kuin ketään. Vihasin sitä, miten ne menivät aina kolmistaan sairaalaan ultrakuviin vielä syntymättömän vauvan kanssa, ja jättivät mut isovanhemmille. Vihasin sitä miten isä silitti äidin vatsaa ja puhui sille ihan kuin se olisi elävä. Se oli kuitenkin pelkkää mustasukkaisuutta koska olin niin pieni itsekin silloin. Ekan kerran kun mä näin Mikaelan, mä hymyilin aidosti. Se makasi äidin sylissä ja nukkui, ja mä silitin sen käsiä. Olin mennyt samana päivänä kolmannelle luokalle ja olin päässyt lähtemään matikantunnilta aiemmin pois, koska opettaja tuli kertomaan että olin saanut pikkusiskon.

Siitä oli nyt melkein tasan seitsemän vuotta.
Mä olin ollut seitsemän vuotta isosisko maailman parhaalle pikkusiskolle, ja se aika tulisi kohta päättymään. Tiesin kuitenkin, että vaikka Mikaela tulisi kuolemaan, kyllä mulla silti tulisi olemaan aina pikkusisko. Sisko jota mä oikeasti rakastaisin.

"Käykö sulle että mennään ulos haravoimaan lehtiä? Mä oikeasti haluaisin haravoida lehtiä ja tehdä niistä lehtikasoja",  Mikaela sanoi, irrotti otteensa kädestäni ja nousi istumaan. Mä tuijotin hetken sen kauniita virheitä silmitä, mutta havahduin pian sen kysymykseen.
"Joo. Mä en oo kyllä yhtään varma haluanko mä pomppia niissä", sanoin ja hymyilin hieman.
Kävelimme portaat alas ja näin äidin ja isän istumassa olohuoneen sohvalla. Ne itkivät. Ei se ollut edes uutta.
"Me mennään Nooran kanssa pomppimaan lehtikasoihin", Mikaela ilmoitti ja lähti juoksemaan eteiseen laittamaan ulkovaatteita. Mä katsoin mun vanhempia ja niiden tyhjiä katseita. Äiti kuitenkin vähän hymyili ja nyökkäsi.

Laitoin kengät jalkaan ja seurasin Mikaelaa pihalle. Se oli jo hyppimässä meidän naapurinpojan kanssa lehtikasoissa ja mä menin istumaan penkille joka oli muutaman metrin päästä niistä. Lääkäri oli sanonut kesällä, että aikaa oli luultavasti puoli vuotta jäljellä. Mikaela oli saanut kaiken tarvittavan hoidon, mutta jos lääkkeiden määrää vahvistettaisiin, niin luultavasti se veisi paljon nopeammin kaikki voimat ja Mikaela ei jaksaisi tehdä enää mitään. Vain maata sairaalan sängyssä ja sanoa muutamia sanoja. Se oli kuitenkin nyt yllättävän vahva ja energinen, mutta lääkäreiden mukaan tässä vaiheessa tuon ikäisellä se oli vielä täysin normaalia.

Syksy kului nopeasti ja meni ohi vauhdilla, ja lehtikasat muuttuivat kinoksiksi. Mä istuin sairaalassa ja Mikaela makasi sängyllä mun vieressä. Ulkona satoi tasaisesti lunta, ja ikkunasta näkyi valkoista kaikkialla.
"Haluatko että mä luen sulle jotain?", kysyin ja siirsin katseeni ikkunasta siskooni. Se pudisti sen päätään ja piti silmiään kiinni.
"Sattuuko suhun?", mä jatkoin kyselemistä ja nostin toisen jalkani tuolille ja nojasin siihen.
Se pudisti taas päätään, mutta avasi kuitenkin silmänsä.
"En mä ois halunnut kuolla vielä. Mutta pääsenkö mä taivaaseen? Saanko mä siivet niin kuin kaikilla enkeleillä?", Mikaela kysyi.
Mä nielaisin ja tuijotin mun siskoa. Mä koitin pysyä rauhallisena ja tyynenä. Se oli vaikeaa.
"Kyllä sä saat siivet. Siivet joilla pystyy lentämään. Ja vaikka niillä siivillä pystyy lentämään, niin sä voit silti niiden siipien kanssa hyppiä lehtikasoissa", mä sanoin ja purin hampaillani täysiä kieleeni etten olisi alkanut itkemään. Mun piti olla vahva. Mä olin huono näyttämään tunteitani, mutta tälläisissä tapauksissa mä en ollut paras peittelemään niitä. Mä vihasin myös niitä ihmisten sääliviä katseita. Niistä näkyi se, että ne olivat oikeasti pahoillaan, mutta mä vihasin niitä silti. Ne eivät olleet koskaan kokeneet sitä, miten yhtäkkiä voi menettää tärkeän henkilön.
Mikaela vain hymyili eikä sanonut mitään. Se oli harvinaisen fiksu 7-vuotiaaksi ja tiesi mitä sille tulisi käymään.

Tasan kaksi viikkoa sen jälkeen äiti herätti mut aamulla itkien.
Mä tiesin mitä oli tapahtunut. Halasin äitiä, se halasi mua. Isä tuli mun huoneeseen rauhallisena mutta järkyttyneenä.
"Se on nyt ohi. Nyt sun siskollasi on hyvä olla", isä sanoi ja halasi äitiä ja minua.

Sen jälkeen päivät kului hitaasti. Mikaelan huone oli jätetty sellaiseksi ja jokainen meistä oli ottanut sieltä itselleen yhden asian muistoksi. Kun mä katselin meidän pihalla leikkiviä lapsia, mä kuvittelin mun siskoni sinne. Se ei kuitenkaan ollut siellä. Sen enkelin siivet eivät olleet enää rikkinäiset ja keskenkasvuiset niin kuin muutama kuukausi sitten. Mä tiesin, että se oli nyt varmasti jossain paikassa missä sen oli parempi olla ja se oli se sama entinen Mikaela mikä se oli vuosi sitten ollut.

En mä koskaan tule unohtamaan sua, rakas sisko, mutta en mä kuitenkaan ymmärrä miksi sä et voisi tulla takaisin, sullahan on siivet.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 21:01:42 kirjoittanut flawless »

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Vs: Pikkusisko, K7
« Vastaus #1 : 18.12.2011 15:26:10 »
Itkin.
En voinut muuta. Oma pikkusiskoni kävi niin lähellä kuolemaa muutama vuosi sitten että en tätä lukiessani voinut muuta kuin itkeä. Yleensä en välitä puhekielisistä teksteistä, mutta tämä nyt vain osui silmään ja pakkohan se oli loppuun lukea. Tämä oli melko normaali muisto, mutta silti täysin oma itsensä ja aivan liian vastustamattoman surullinen ja koskettava. Muuta minä en osaa tällä hetkellä sanoa.
Kiitokset tästä tekstistä.

~ Zar

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Lady Smoothie

  • Vieras
Vs: Pikkusisko, K7
« Vastaus #2 : 18.12.2011 16:58:09 »
Muakin itkettää nyt.

Oli kaunis teksti. Oikeesti. Plus että oon ite isosisko ja plus että mun pienen, vuoden ikäsen (sulosen) serkkutytön nimi on Mikaela.

Tapoit mun rakentavan itkuun, mutta ei se mitään. Kiitän kauniista tekstistä. Kosketit.

worthless

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: Pikkusisko, K7
« Vastaus #3 : 19.12.2011 00:53:39 »
Vooi, kiitos teille kummallekin.
Palautin tän tälläsenään sitten opettajalle ja toivottavasti tossa ei ollut paljon mitään virheitä, en mä ite ainakaan oo huomannut :D