Nimi: Hyvinkasvatettu tyttö
Kirjoittaja: Riisipallo
Fandom: L. M. Montgomeryn Anna-kirjat
Genre: Draama
Ikäraja: S
Paritus: Anna/Diana
Summary: "Ei mitään vakavaa. Lähiaikoina olen vain alkanut epäillä, että kasvatukseni meni sittenkin hiukan pieleen... Ja taidan pitää siitä."
Haaste: Hieman tuntemattomia fandomeita
Diana laski romaanin käsistään kirjoituspöydälle. Monen tunnin lukeminen oli taas saanut hänen päänsä hämärtymään ja silmäluomet raskaiksi. Diana kohottautui avaamaan ikkunan ja miellyttävän kylmä ilmavirta tunkeutui huoneeseen. Hän jäi nojailemaan ikkunalautaan, katselemaan ulos tummaan metsikköön. Taivaalle oli syttynyt jo satoja tähtiä. Metsän toisella puolella tuikki hieman isompana tähtenä Vihervaara. Annan huoneen ikkunassa ei kuitenkaan ollut valoa, hän taisi olla alakerrassa. Diana ei voisi lähettää hänelle kynttilöillä valomerkkejä. Tosin sellaisen puuhan luulisi olevan heille viisitoistavuotiaina jo liian lapsellista. Eikä Diana edes pystyisi välittämään ajatuksiaan heidän yksinkertaisella merkkikielellään. Anna oli todennäköisesti juuri parhaillaan syömässä illallista herra ja neiti Cuthbertin kanssa. Diana kuuli itsekin äitinsä huudon, sulki ikkunan ja lähti vastahakoisesti alakertaan.
Ruokapöydässä Diana sekoitteli keittoaan ja katseli isäänsä joka luki keskittyneenä sanomalehteä ja hänen vieressään istuvaa Minnie Mayta joka kauhoi ruokaa suuhunsa, hiljaa heilutellen jalkojaan niin että ne potkaisivat välillä Dianan sääriä. Sitten hän katsoi äitiään ja huomasi tämän tuijottavan kysyvä ilme kasvoillaan takaisin. Diana käänsi katseensa takaisin lautaseensa. Kellään tämän pöydän ääressä ei näyttänyt olevan mitään tekemistä toistensa kanssa.
"Mitä nyt, Diana?" rouva Barry kysyi. "Vaikutat levottomalta."
Diana veti syvään henkeä ja puristi käsiään nyrkkiin sylissään.
"Saisinko pyrkiä jatko-opistoon?"
Hän nielaisi sanansa karvaana möykkynä niitä seuranneen ajatuksenmittaisen hiljaisuuden aikana.
Herra Barry käänsi sanomalehden sivua.
"Et," hän sanoi tyynesti mutta käskevästi, vilkaisemattakaan vanhempaa tytärtään.
Diana vilkaisi äitiään, joka kysyi ottaisiko hän lisää kastiketta.
Diana tuijotti käsiään ja kysyi hiljaisella äänellä: "Miksen?"
"Koska emme halua niin." äiti sanoi tiukasti pyyhkiessään kastiketahraa Minnie Mayn suupielestä.
"Mutta saisin sivistystä, oppisin..." Diana yritti kiihkeästi.
"Et tarvitse sivistystä. Menet naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa ja kotona on sitä ennen sinulle tarpeeksi oppimista. Et ole edes sitäpaitsi lahjakas."
Dianan päässää kohisi, häntä iljetti kuulla tuollaista äitinsä suusta. Hän ei voinut sille mitään, kyyneleet kihosivat silmiin ja valuivat poskia pitkin, veivät mukanaan kaikki perustelut ja järkisyyt joita hän oli huoneessaan tuntikausia miettinyt. Tyttö ponnahti pystyyn ja kaatoi samalla lasinsa, maitopuro valui pöytää pitkin Minnie Mayn lautaselle samalla kun Diana seisoi paikoillaan nyyhkyttäen kasvot käsiensä peitossa. Hän ei tiennyt mitä tehdä, pitäisi väittää vastaan muttei hän osannut, ei ollut koskaan osannut.Hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa tuijottivat häntä järkyttyneinä. Herre Barry yritti hiukan lempeämmällä äänellä:
"Diana, mitä nyt? Olen saanut sellaisen käsityksen ettei sinua edes koskaan ole opiskelu juuri kiinnostanut."
Dianan ääni tärisi ja hän nieleskeli: "Mutta kun Anna..."
Ei, ei, typerys, hän sätti itseään.
Rouva Barryn silmät siristyivät.
"Taasko tämä on siitä Shirleyn tytöstä? Kuulin Marillan kehuskelevan siitä kylillä," hän huokaili halveksuvasti. "Se, missä tuo kyseinen lapsi saa päähänsä loppuelämänsä kuluttaa ei liity mitenkään sinuun, Diana. Muutenkin olette liian läheisiä. Et ole enää pikkutyttö ja sinun on alettava valita seurasi tarkasti."
"ÄLÄ PUHU ANNASTA NOIN!" Diana kirkaisi ja löi nyrkkinsä pöytään.
Rouva Barry astui pari askelta pöydän toiselle puolelle ja läimäytti tytärtään kasvoille.
Diana kyyristyi maahan poskeaan pidellen.
"Elizabeth..." Herra Barry sanoi järkyttyneenä.
Minnie May alkoi itkeä säikähtäneenä.
"Oli miten oli, et tarvitse enää yhtään enempää Annan seuraa," Rouva Barry sanoi hiljempaa, ääni hiukan värähtäen. "Hän on tehnyt sinusta jotenkin kiihkeän, se näkyy sinusta eikä ole hyvä asia," hän veti henkeä. "Missä on minun entinen, järkevä Dianani?"
Diana ei muistanut että häntä oltaisiin ikinä ennen lyöty. Kipu oikeassa poskessa pisteli ja poltti, mutta ei läheskään niin kovaa kuin suuttumus ja nöyryytys. Hän kompuroi pois keittiöstä, työnsi eteisessä jalkansa kenkiin ja päällystakkia ylleen vetäen ryntäsi ulos ovesta, välittämättä kuunnella huudettiinko hänen peräänsä.
Diana juoksi kompuroiden pimeässä metsässä. Terävät, ihmisen käsiä muistuttavat oksat joita he pienenä Annan kanssa niin pelkäsivät raapivat hänen kasvojaan ja repivät hänen hiuksensa auki lettikampaukselta. Diana pysähtyi etsimään hiusnauhojaan, mutta päätti sitten olla ja ravisteli päätään niin että pitkät mustat suortuvat levisivät hänen olkapäilleen ja selkäänsä. Hän ei muistanut koska oli viimeksi ollut hiukset auki ulkona. Diana jatkoi kävelyä hiljalleen ja ihmetteli, miksei pelännyt yhtään. Vapaat hiukset tuntuivat niin kevyiltä ja miellyttäviltä että hän nauroi ääneen. Ensi vuonna Diana täyttäisi kuusitoista ja saisi kunnian pitää hiuksiaan kiinni nutturalla. Mutta entä jos kieltäytyisin, hän hymähti itsekseen. Jos kieltäytyisin leteistäkin, päättäisin kulkea vanhana rouvanakin harmaat hiukset selässä aaltoillen. Tuskin mikään laki minua voisi estää, äiti korkeintaan. Ja äidillähän ei kohta enää olisi mitään virkaa.
Diana tunsi soran rahisevan jalkojensa alla ja hätkähti tajutessaan kulkeneensa maantielle asti. Pitäisi pyytää joiltain tiellä kulkevilta vaunuilta kyyti kotiin... Hän kuuli painavia askeleita läheltä ja tajusi ettei yksinäisen tytön ollut hyvä kohdata vierasta pimeässä tienreunalla. Diana kyyristyi maahan ja toivoi ettei häntä nähtäisi. Askeleet tulivat lähemmäs ja lähemmäs, Diana katui jo että oli lähtenyt kotoa. Askeleet pysähtyivät aivan hänen viereensä, tuntematon raapaisi tulitikun tupakkaa varten. Diana sulki silmänsä.
"Diana Barry? Mitä sinä teet yksin yöllä avopäin keskellä maantietä? Luulin sinua hyvinkasvatetuksi tytöksi,"
Diana tunsi liekin valaisevan kasvojaan, kohotti ne ylöspäin ja avasi silmänsä.
"Gilbert Blythe?"
Gilbert virnisti ja kurotti kätensä auttamaan Dianan ylös ojanpientareelta. Sitten poika vakavoitui.
"Oikeasti, onko jotain tapahtunut?"
Diana pudisti päätään.
"Ei mitään vakavaa. Lähiaikoina olen vain alkanut epäillä, että kasvatukseni meni sittenkin hiukan pieleen... Ja taidan pitää siitä. Tunnen itseni kuin romaanin sankarittareksi," hän naurahti.
Gilbert kohotti kulmakarvojaan.
"Annan suusta tuollaista olis uskonutkin, mutta...."
Hetken hiljaisuus.
"Pidätkö sinä Annasta?" Diana kysyi varovasti.
Gilbert nielaisi.
"Pidän, paljon. Hän on aivan jotain muuta kuin toiset tytöt, Ruby tai Jane tai sinä tai kuka vain...Anteeksi, en tarkoittanut olla epäkohtelias," Gilbert hätkähti tajutessaan mitä oli sanonut.
"Ei se mitään, hän todellakin on jotain ihan muuta kuin minä," Diana hymyili.
Jossain huusi pöllö, tuuli rapisi puistikossa.
"Siksi minäkin pidän Annasta."
Kuu tuli esiin pilvien takaa. Gilbert laski kätensä Dianan värisevälle olalle.
"Uskon että Annakin pitää sinusta," Diana veti henkeä. "Hänellä vain on ylpeytensä."
"Ei hätää," Gilbert sanoi vain pieni vivahde katkeruutta äänessään. "En aoi murtua, hän saa torjua minut niin monta kertaa kuin haluaa. En luovuta, sinäkään et voi estää minua."
Gilbert kääntyi poispäin, mutta Diana tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä lämpimästi.
"Olen sinulle vain hieman katkera."
Diana irrotti otteensa, Gilbert kääntyi häneen päin ja kysyi: "Tahdotko päällystakkini? Täällä on kylmä."
Diana pudisti päätään.
"Kyllä pojatkin voivat vilustua jos kerran itkevätkin."
Gilbert hymyili nolostuneena. Sitten hän otti maasta kepin, sytytti sen pään tuleen ja näytti Dianalle metsäpolkua.
"Saatan sinut kotiin."
Loppumatkasta Diana pysäytti Gilbertin.
"Menen Vihervaaran kautta."
"Eikö Anna ole jo nukkumassa?"
"Ei hätää, meillä on merkkikieli erityistilanteita varten."
"Sitten annan teille siunaukseni."
Gilbert heilautti kättään ja lähti kävelemään poispäin kotiaan kohti. Diana lähti juoksemaan kiertotietä Vihervaaraan, yhdentekevää mikä häntä kotona odottaisi.
............................................
"Huomenna minä sitten lähden," Anna kuiskasi.
Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, joilta lapsuuden pisamat olivat jo pääosin vaalenneet. Tytöt makasivat vierekkäin Annan ullakkokamarissa, talo oli hiljainen. Anna kietoi kätensä Dianan ympärille ja painoi kasvonsa tämän olkapäähän. Diana muisti taannoisen hysteriansa ja tunsi itsensä siihen verrattuna rauhalliseksi.
"Minä menin kihloihin Fred Stanleyn kanssa."
Anna kohotti päätään ja tuijotti Dianaa.
"Ymmärräthän, minun on hankittava edes aviomies, koska en saa hankkia ammattia. Ja haluan lapsia. Fred on mukava ja kunnon poika."
Anna nyrpisti nenäänsä.
"Minä inhoan Fred Stanleyta."
Diana halasi Annaa.
"Sitten minä inhoan Gilbert Blythea."
He katsoivat toisiaan silmiin ja Anna yritti sopertaa jotain, mutta Diana painoi huulensa pehmeästi Annan huulille.
"Kummallista," Anna sanoi hetken kuluttua tuijottaen avoimesta ikkunasta tähtitaivasta. "Olen lukenut niin monta rakkausromaania, eikä yhdessäkään niistä tapahdu tällaista."
Diana nojasi Annan olkapäähän.
"Etkö tiedä että rakkausromaanit ovat roskaa? Tehdään oma tarinamme."
