Ikäraja: Sallittu
// Neme lisäsi alkutietoihin myös ikärajan, muistathan ne myös jatkossa!Genre: eikö kaiken mille ei keksi mitään muuta genreä voi luokitella draamaksi?
Ainakin minä sorrun tähän menettelyyn aina. Mutta niin, lisäksi löytyy ripaus romantiikkaa.
Tämmöinen sankarihaudalla käynnin seurauksena syntynyt novelli niistä ajatuksista, joita päähän kyseisellä reissulla ja yhtä kunniavartiolaista kotiin hakiessa ilmaantui.
SANKARIHAUDALLA Itsenäisyyspäivä.
Pysäköidessäni autoni kirkon parkkialueelle taivaalta putoilee hiljalleen harvoja lumihiutaleita ja lämpömittari näyttää muutamaa astetta pakkasta. Ensilumi on tullut yllättäen viimeyönä, vaikka vielä eilen maa oli sula, ja nyt lunta on kertynyt jo kiitettäväksi useamman sentin kerrokseksi, joka narskuu nahkaisten talvisaapikkaideni alla kun nousen lämpimästä autosta rannekelloani vilkaisten.
Kello on vasta muutamaa minuuttia vaille viisi, joten olen kerrankin etuajassa, luvattuani olla paikalla viideltä.
Kiedon kutittavaa villalankahuivia paremmin kaulani ja kasvojeni suojaksi kun kävelen nipistelevässä pakkasessa hautausmaan mustalle rautaportille ja lähden kulkemaan lumista, kirkkaasti palavien ulkotulien reunustamaa polkua kohti sankarihautoja. Kiviset ristit kiertävät ympäri keskellä suurena kohoavaa kivipaatta, jonka pinnasta erotan haudoilla loistavien kynttilöiden valossa Suomen vaakunan. Tunnelma hautausmaalla on arvokkaan harras, sellainen syvän isänmaallinen ja kunnioittava kuin on oikeutettuakin tämän juhlapäivän aikaan - sellainen, joka laittaa todella miettimään sitä tosiasiaa, että kaikki nämä sodassa aikoinaan kuolleet miehet ovat todella tehneet sen meidän vapautemme puolesta ja se on ollut suurin mahdollinen uhraus. Kaikki nämä silloiset nuoret miehet sekä ne veteraanit, jotka vielä tänä päivänäkin ovat hengissä, ovat joutuneet olemaan valmiita uhraamaan kaikkensa meidän ja maamme puolesta ja jostain syystä sitä on kovin vaikeaa ymmärtää - jättäneet perheensä, vanhempansa ja rakkaansa lähteäkseen sotaan itsenäisyyden puolesta.
Sankarihaudan suuren kivisen muistomerkin kummallakin sivulla seisoo kunniavartiossa armeijan maastokuvioiseen asuun pukeutunut mies ase käsissään ja katse tiukasti eteenpäin tuijottaen, välittämättä ympäröivästä maailmasta. Näiden miesten läsnäolo lisää entisestään hiljaisen kunnioittavaa tunnelmaa, joka valtaa kaikki aistini kun jään ääneti seisomaan ja odottamaan sankarihautausmaa-alueen reunalle.
Toisella vartioissa seisovista sotilaista on tuttuakin tutummat kasvot, joiden sen hetkinen vakava ilme kuitenkin on niille poikkeuksellinen.
En voi olla tuntematta ylpeyttä katsoessani, kuinka sinä, minun kihlattuni ja oma nuori sotilaani, seisot vartioimassa edesmenneiden maanpuolustajien rauhaa. Samalla kuitenkin tunnen sydämessäni myös surua siitä tiedosta, että jos tulevaisuuden päivinä tarvitaan samoja uhrauksia joihin nämä kuolleet sankarit ovat henkensä antaneet, myös sinut tullaa kutsumaan riviin maatamme puolustamaan, eikä ole mitään mitä minä voisin tehdä sen estämiseksi.
Taisteluvaunun johtaja, sillä arvonimellä sinä minulle tänäkin aamuna kerskailit kun valmistauduit vartioon lähtöön. Kehuskelit sillä, miten sinä tiedät yhtä jos toistakin panssarivaunuista ja sait minut nauramaan, vaikkei ollut epäilystäkään ettetkö olisi sen suhteen aivan oikeassa. Minusta vain oli huvittavaa, miten lapsellisen ylpeä ja innostunut sinä tunnuit olevan siitä ajatuksesta.
Nyt katselen kuinka seisot aseesi kanssa kivikasvoisena suuren muistomerkin juurella ja näen kuinka hengityksesi höyryää kiristyvässä pakkasessa ja voin vain kuvitella kuinka kylmissäsi oletkaan pitkään kestäneen seisoskelun jäljiltä. Onneksi sentään pakotin sinut laittamaan käteesi paksuimmat kotoamme löytyneet nahkarukkaset, joista yritit ensin varsin ponnekkaasti kieltäytyä, mutta taivuit lopulta tahtooni.
Kellon viimein raksuttaessa näyttämään tasan viittä, paikalle marssii kaksi uutta sotilasta, joita tervehdit vartiotoverisi kanssa äänettömästi ja aseet vaihtavat omistajaa uusien miesten ottaessa paikkanne muistomerkin molemmin puolin. Annat hetken vielä katseesi kiertää kivisten ristien meressä ennen kuin kävelet luokseni ja sanaakaan sanomatta tartut käteeni ja kävelemme hautausmaan halki autolleni ainoastaan narisevan pakkaslumen ja hengityksemme äänten rikkoessa syvää ja arvokasta hiljaisuutta, joka pimenevässä illassa vallitsee.
Poskesi punoittavat kylmästä niin pahasti, että pelkään niiden paleltuneen, mutta istuttuamme autoon sinä vakuutat minulle kaiken olevan kunnossa ja suukotan pienesti jääkylmää poskeasi sanoen olevani ylpeä urhoollisesta suorituksestasi pakkasessa seisomisen suhteen. Lisäksi kehun sinun näyttävän oikein komealta ja miehekkäältä armeijan maastopuvussasi ja sinä naurat sanoilleni. Kutkuttavan lämmintä nauruasi kuunnellessa tunnen oloni yhtäkkiä vaikeaksi ja sen täytyy näkyä ilmeestäni sillä kysyt minulta mikä on hätänä.
“Minä en tahdo koskaan joutua lähettämään sinua sotaan.”
Ilmeesi vakavoituu kuullessasi sanani ja vakavan äänensävyni, mutta vastaat kuitenkin lopulta lempeällä äänellä, etten kai minä tosissani pelkää moista, sehän on ihan hupsua. Suutelet vuorostasi minun poskeani ja huulesi jättävät jääkylmän poltteen poskelleni kun muistutat minua siitä, ettei meillä ole mitään syytä pelätä sotaa, kaikkihan on hyvin.
Lopulta minäkin naurahdan ja myönnän sinun olevan oikeassa ja minun pelkoni olevan kieltämättä melko hölmö. Samalla kuitenkin kiitän mielessäni kaikkia niitä aiemmin sotaan joutuneita ihmisiä, joiden uhrausten ansiosta sodan uhka ei meille enää nykyään ole niin todellinen kuin vuosikymmeniä sitten - kiitän heitä siitä, ettei meidän ikäpolvemme ja sinun ikäistesi miesten tarvitse enää sotia itsenäisyyden puolesta, sillä se on jo tehty.
Samalla kuitenkin myös rukoilen äänettömästi, ettei mistään myöskään ilmaantuisi uutta syytä sodalle, joka vaatisi minua lähettämään oman sotilaani taistelemaan ja kenties uhrautumaan maansa puolesta niin, että jonain päivänä joku toinen nuori mies maastopuku yllään saisi seistä vartioimassa sinun hautaasi pimenevässä itsenäisyyspäivän illassa.
