Nimi: Sudenverinen
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: femme
A/N: Jaha. Tästä tekstistä tuli jotain aivan muuta kuin siitä piti tulla. Silti tykkään tästä jollain tapaa valtavasti. Hyödynsin tässä tekstissä cherokee-intiaanien kulttuuria ja mm. vieraat sanat ovat joko cherokee-kieltä tai cherokee-klaaneja. Wa-ya tarkoittaa sutta, ja se taitaakin olla ainoa sanoista, joka ei aukea täysin tekstissä. Toivottavasti joku tästä omituisesta tekeleestä tykkää ja jättää kommenttia. Femmehaasteeseen ja susihaasteeseen osallistuu tämä.
Cherina tuijottaa taivaalle kuin hullu metsän kaiku kellanvihreissä silmissä asustaen. Mustanruskeat hiukset laskeutuvat pehmeinä kiharoina poskipäille ja liikahtelevat hiljaa tuulessa, joka kutittelee hänen poskiaan, käsivarsia, jalkoja, nilkkoja, kaikkea elävää hänen ympärillään. Cherina on Aniwayah, Susien klaania, mutta vain harva tietää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Cherokeet ovat menettäneet merkitystään vuosien saatossa, mutta Susien klaaniin kuuluvat ovat vielä elossa. He eivät ole unohtaneet historiaansa ja identiteettiään. Cherina on yksi harvoja, jotka ymmärtävät, miksi heidän heimoaan kutsutaan myös nimellä chilukki, koiraihmiset. Cherina on liittynyt Susien klaaniin syntymässään, hänen äitinsä on välittänyt perintönsä tyttärelleen ja opettanut tytölle heimon ja klaanin tavat. Muut cherokeet ovat unohtaneet itsensä modernissa maailmassa, mutta hän ei. Hän kunnioittaa vielä vanhaa, hänen on pakko, ilman historiaa ja kansanperinteitä hän ei olisi oma itsensä.
Cherina kääntää päätänsä vasta kun kuulee askeleita takaansa. Hajusta hän tunnistaa tulijan ja tietää, ettei halua jutella tämän kanssa juuri nyt. Katseensa kääntyy taas kohti taivasta ja viestittää hiljaisuudella ”mene pois”. Tulija ei kuitenkaan lähde, hän istahtaa tytön viereen, kietoo käsivartensa jähmettyneen vartalon ympärille ja painaa leukansa olkakuoppaan välittämättä kiukkuisista tuhahduksista ja hiusten kutittelevista latvoista.
”Miksi kiusaat minua?” Cherina kysyy, ääni on käheä ja luotaantyöntävä. Hänen vieressään istuva naurahtaa ja kutittelee huulillaan Cherinan kaulaa.
”Wa-ya, tiedät kyllä”, toinen kuiskaa ja saa Cherinan värähtämään. Tytön silmiin nousee keltainen hohde, kun hän vihdoin kääntyy katsomaan seuralaistaan.
”Älä kutsu minua tuolla nimellä”, hän murisee ja nousee. Silmissä palaa edelleen keltainen sudenkatse eikä se lupaa hyvää sille, joka astuu sen tielle. Se lupaa repiä jokaisen keskeytyksen kappaleiksi, vaikka se toisi minkälaisen voimainponnistuksen. Kukaan Susien klaanista ei tee mitään muuta kuin mikä on välttämätöntä. Se on heidän verenperintönsä, vaikkakaan ei ainoa.
Cherina marssii rivakoin askelein kallion reunalle ja hyppää alas laskeutuen ketterästi muutamaa metriä alempana käsien ja jalkojen varaan. Isku tuntuu tärähdyksenä kallonpohjassa mutta tyttö ei piittaa, vaan antaa muotonsa liukua sulavasti toiseen hahmoon ja säntää neljän tassun varassa juoksuun.
Susien klaaniin kuuluvat ovat sudenverisiä, he ovat erilaisia kuin muut, heillä on suurempi yhteys luonnon kanssa, he ovat osa sitä ja siten parempia kuin muut ihmiset. Muut ovat menettäneet sen hienovaraisen linkin, joka saattaa heidät välittömään ja symbioottiseen yhteyteen luonnon kanssa. Sudenveriset eivät ole luonnottomia, he kantavat luontoa perimässään ja veressään, elimistönsä jokaisessa solussa. Samalla se tekee heistä teknisesti ottaen eri lajia muiden ihmisten kanssa, sillä heidän DNA:ssaan on geenejä, jotka eivät esiinny ihmisillä tai uinuvat. Cherina on perinnöstään ylpeä, hän on villi sudenverinen, vaarallinen, sudenhahmonsa hyväksynyt ja osaa hallita sitä. Hän rakastaa nurmea kynsissä ja tuulta turkin seassa, metsän ääniä kolmionmallisissa korvissa. Hän ei ole unohtanut osaa, jonka sai isovanhemmiltaan, hän ei ole unohtanut pitää huolta ympäristöstään, sillä muinaisten intiaanien tavoin hän uskoo, että nykyiset ihmiset vain lainaavat maapalloa lapsenlapsiltaan. Siksi se on pidettävä hyvässä kunnossa.
Sudenverisiä ei ole enää montaa, heidän joukkonsa on huvennut vain muutamiin yksilöihin, laumat ovat menettäneet jäseniä sitten Kyynelten polun ja kukoistuksen aikojen. Cherina on vain yksi viimeisistä, kuolevan lajin edustaja, joka yrittää sinnitellä muuttuvassa maailmassa, jossa ei ole tilaa muille kuin ihmisille. Ihmiset lisääntyvät, lisääntyvät ja suuressa luontovihassaan tuhoavat tieltään kaiken, mitä Cherina on elämässään rakastanut. Enää hänenlaisilleen ei ole metsiä, joissa juosta vapaana, enää sudenveriset eivät voi vaellella vapaina, sillä ihmisten pelko ajaa heidät ampumaan jokaisen, vaikka nämä ovatkin oikeasti lajiltaan paljon sutta lähempänä ihmistä. Cherina on yksi viimeisiä, eikä se taakka ole kevyt kantaa. Hän on nähnyt klaaninsa elävän ja kuolevan, hän on joutunut todistamaan kuolemaa aina siitä asti kun oli vasta pentu. Koskaan sen jälkeen hän ei ole kyennyt juoksemaan kuin tuuli, pelosta ja varovaisuudesta vapaana.
Tassut takovat maanpeittoa voimakkaasti, kynnet irrottavat urissa sammalta ja jäkälää kivien pinnalta, kun sudenhahmoon kietoutunut tyttö kiipeää kalliolle ja ulvoo olemattomalle kuulle. Kuu ei ole noussut sudenverisille enää aikoihin, vaikka kuu seuraa kiertoaan kuukaudesta toiseen ja vaikuttaa heidän kaikkien elämään. Sillä ei ole enää samanlaista merkitystä kuin ennen, se on menettänyt hohtonsa ja on enää vain kivi, jolla sattuu olemaan vaikutusta pienen ihmisryhmän elämään. Cherina on kuitenkin aito Aniwayah, hän rakastaa kuuta ja kaikkea sen mukana kulkevaa. Hän pitää arvossa vanhoja sanalaskuja, joita heidän klaanissaan tapasi kulkea sukupolvelta toiselle. Sananlaskuja siitä, kuinka jokaisessa yksilössä taisteli päivästä ja tunnista toiseen kaksi sutta. Cherina oli kasvanut susiaan varjellen ja yrittänyt pitää huolen, että hyvä susi sai ravintoa pahaa sutta enemmän ja voittaisi taistelussa, joka oli vääjäämätön.
Kallion laella Cherina muuttaa muotoaan, antaa kehonsa soljua takaisin ihmisen hahmoon, vaikka hän tietääkin, että siitä seuraa valhetta toisen perään. Hän ei ikinä voisi elää elämäänsä sillä tavoin kuin monet muut sudenveriset; teeskentelemällä ja leikkimällä ihmistä ja kuolemaa peläten joka kerran kun vastentahtoisesti muotoaan muuttivat. Vain hänen tyttöystävänsä tietää hänen salaisuutensa, vaikka tämä ei kuulu samaan klaaniin hänen kanssaan. Heidän vihansa ja rakkautensa ylittävät klaanien ja heimojen rajat ja sitovat kaksi eri lajiin kuuluvaa nuorta naista yhteen. Tyttöystävä jaksaa aina tuputtaa rakkauttaan, joka kuoletti vuosia sitten Cherinan rakkauden vihaksi ja suudelmat jääksi, mutta silti toinen ei luovuta. Hän tuo kukkia kuistille, mutta Cherina antaa niiden kuihtua. Kukat ovat menneet pois muodista jo kauan sitten, hän vain kuiskaa ja kääntää uuden sivun elämässään. Uuden sivun, johon ei kuulu ihmisiä tai tyttöystäviä. Uuden sivun sudenverisenä ja villinä, luonnon lapsena kauan sitten pilatussa luonnossa. Eikä hän ole enää vuosiin jaksanut miettiä sitä, kumpaa sutta hän ruokkii sisällään, ne ovat susia molemmat ja siinä on hänelle aivan tarpeeksi.
