Zam, oi ihanaa, lukija! :3 tuiii kiitos kauheasti kommentistasi ja tosi ihana kuulla että tykkäät! :3
1. luku - Iina
“Eemeli!” mä kiljuin yrittäen saada jalkojani jotenkuten järjestykseen. Lumihanki yritti estää mua juoksemasta mutta mä taistelin sitä vastaan, oikea jalka, vasen jalka, kyllä mä pääsen kuiville. Jalkakäytävän reuna tuntui ihanan kiinteältä ja pysyvältä jalan alla, tennarit oli yllättäen taas märät enkä saanut henkeä. Oli pakko pysähtyä hetkeksi, painaa pää polviin ja yrittää saada henki taas kulkemaan. Eemeli seisoi bussipysäkillä, tuijotti mua kulmakarvat kohollaan ja nauroi sitten hiljaa, ihan niin kuin mä en huomaisi. Kusipää. Mä olin kuolemaisillani ja yks vaan nauroi.
Mä olin myöhässä kuten aina, Janika ja muut kaverit olivat painuneet saman tien Netalle pyytämättä mua mukaan ja Eemeli oli lähtenyt koulusta jo aikoja sitten, mä olin jäänyt pihalle miettimään ja tajunnut vihdoin että bussi lähtee vajaa kymmenen minuutin päästä. Jalkakäytävää pitkin käveleminen olisi ollut ihan liian hidasta, joten mun oli ollut pakko juosta umpihangen lävitse. Mun farkut olivat auttamattomasti litimärät, tennarit täynnä lunta ja tärisin kylmästä.
Kun mä vihdoin sain hengitettyä sen verran, että mustat tähdet lakkasivat tanssimasta mun silmissä, mä nousin ja laahustin Eemelin luo. Koululaukku hakkasi kantapäitä vasten, klonk, klonk, klonk. Mun pitäis kuljettaa sitä olkapäällä, kallis laukku kohta ihan pilalla, valitti äiti joka kerta kun näki mut laukkuni kanssa. Eihän tolla mitään kohta enää tee, se sanoi. Mun laukku ja mun kengät ja mun farkut, jotka oli märät, entäs minä, mä kerran kysyin äidiltä. Enhän mä niitä kohtaa enää tarvitsisi, mä sanoin. Äiti ei sen jälkeen puhunut mun laukun tai vaatteiden käyttökelpoisuudesta, mutta laukusta ja sen raahaamisesta se jaksoi tasaisin väliajoin narista. Siinähän narisisi, mä mietin. Mun laukku ja mun elämä, mun elämä ja mun kuolema.
“Sä täriset”, huomasi Eemeli, kietoi käsivartensa mun olkapään ympäri ja painoi itseään vasten. “Ja ihan märkäkin”, se valitti sitten, muttei mennyt minnekään. Alkoi tuntua hiljalleen lämpimämmältä, Eemeli ei ollut kylmä eikä märkä vaan lämmin ja se siirtyi muhunkin. Farkkujen ja kenkien märkyyttä se ei tietenkään poistanut, märät housut tuntui inhottavalta jalassa. Mä halusin kotiin, oli nälkä ja läksyt piti tehdä. Eemeli seisoi mun vieressä, hyräili jotain ja vaihtoi välillä painoa jalalta toiselle. Bussi oli myöhässä. Ihan turhaan olin juossut lumessa. Tennarit oli märät kyllä jo aiemminkin.
Bussi suvaitsi vihdoin tulla, se tööttäsi tapansa mukaan vielä ennen kuin pysähtyi. Punaisena loistava kirjoitus ja kirkkaat ajovalot, punaisena kiiltävä maali ja haalistuvat mainokset kyljissä. Kuskina oli näköjään taas Tumppi, ihmekös tuo että bussi oli myöhässä. Repäisin itseni liikkeelle, Eemelin käsi liukui pois ja se tavoitteli omaa laukkuaan maasta, kiskoi kenkänsä irti jäisestä maasta ja kiipesi mun perässä bussiin.
“Sori, ollaan vähän myöhässä”, huikkasi Tumppi iloisesti, karhea ääni sorahti ärrän kohdalla, se ei kai ymmärtänyt että olin ihan jäässä. Etsin tärisevin sormin bussikortin taskusta, vilautin kuskille ja lysähdin ensimmäiselle vapaalle penkille. Eemeli istahti kohta huomattavasti sulavammin mun viereen, se vilkaisi mua huvittuneena. Heitin sille jäisen mulkaisun. Bussi oli melkein tyhjä, mulla oli kylmä ja huutava nälkä, mä en jaksanut nyt yhtään naljailua Eemeliltä. Eemeli hymyili sädehtivästi, heitti laukkunsa jalkatilaan ja kietoi taas käsivarren mun olkapään ympäri.
“Ei yhtään vittuilua”, varoitin veljeäni. Se hihitti hiljaa, sillä tavalla pehmeästi ja tyttömäisesti. Akka se oli koko jätkä, homokin kaiken lisäksi. Ei siinä mitään, mulle oli ihan okei että se oli homo. Me ei oltu koskaan siitä sen enempiä keskusteltu. Se oli kielletty puheenaihe meidän välillä, samalla tavalla kuin mun sairaus, kuolema kaikissa muodoissa ja jostain omituisesta syystä myöskin kaikki mikä liittyi lukuun viisitoista. Eemeli oli sillä tavalla pehmeä kuin suurin osa tytöistä, se itki helposti ja kikatti hiljaa, sillä oli enemmän tyttökavereita kuin poikia, se oli todella hellyydenkipeä ja halusi jatkuvasti läheisyyttä ja nähtyään painajaisia (se näki niitä nykyään aika usein) se halusi tulla mun viereen nukkumaan loppuyöksi. Joskus mä mietin, kumpi meistä olikaan se vanhempi, mutta lopulta päädyin yleensä siihen tulokseen, että kaksosina meistä kumpikaan ei ollut vanhempi. Eikä mua sitä paitsi ollenkaan häirinnyt Eemelin persoonallisuus, se oli mun veli ja paras ystävä ja mä rakastin sitä juuri tuollaisena kuin se oli.
“Mä mitään vittuile”, vastusti Eemeli, hymyili puolinaisesti ja väisti kun mä iskin etusormeni leikillisesti sen kylkeen.
“Hyvä niin” nauroin. Eemeli alkoi selittää jotakin sen luokan uudesta englanninopettajasta, mä en jaksanut kuunnella. Oli paljon parempi olo jo. Lämmitys hurisi ja puhalsi lämmintä ilmaa mun jaloille, ei ollut niin kylmä ja Eemelin ääni täytti mun ajatukset. Tuntui kerrankin melkein tavalliselta. Mä melkein unohdin, että ei ollut mitään varmuutta siitä, olisinko ensi vuonna tähän aikaan edes elossa. Tuskin ainakaan istuisin Eemelin vieressä bussissa matkalla kotiin.
Leukemia. Verisyöpä. Yksi helvetin lause, kolme pientä sanaa ja mun elämä tuntui hajoavan. Musta ei tulisi ammattivalokuvaajaa, muotisuunnittelijaa, sisustussuunnittelijaa. Mä en saisi prinsessahäitä enkä prinssiä ja valkoista hevosta. Mä saisin viisitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi ehkä nätin arkun ja hautapaikkavarauksen, mustan hautakiven ja kimpun kukkia, valitin joka kerta kun elämä pahiten potki. Eemeli ei tykännyt yhtään kun mä puhuin niin. Se sanoi että mun pitäis olla optimistisempi, luottaa tulevaisuuteen ja lakata odottamasta kuolemaa. Se sanoi että mun pitäisi elää loppuelämäni täysillä. Mä yritin olla sen kanssa iloinen, koska se oli niin hauras ja imi muiden mielialoja itseensä. Ja vaikka tää onkin ehkä aika kornia, mä näinä aikoina halusin sen olevan aina onnellinen, sillä itse mä en aina onnistunut olemaan.
Nyt mä kuitenkin olin enemmän tai vähemmän iloinen, nojasin huuruiseen ikkunaan ja kuuntelin puolella korvalla kun Eemeli vuodatti opettajansa huonoja puolia.
“Tiitkö, se kertoi meille, että jos sä heität kengurun repussa toiseen päähän meidän kenttää niin saat todistukseen ysin”, Eemeli sanoi.
“Mhhmmhmh”, myönsin toivoen kuulostani tarpeeksi kiinnostuneelta. Eemeli hiljeni. Käänsin katseeni ikkunasta, veli oli hyvin harvoin hiljaa. Se tuijotti mua jokseenkin loukkaantuneena, vihreät silmät tuijottivat mua pistävinä ja sen otsa oli rypyssä.
“Iina, sä et kuuntele”, se murahti ja kääntyi sitten käytävän puolelle. Eemeli, sä oot niin tyttö, huokaisin pääni sisällä. Oikein Eemeli ja Iida, meidän roolit oli tosin vaan ihan väärin päin. Eemeli tuntui luottavan muhun sataprosenttisesti, kaikki mitä mä keksin on sen mielestä aina jees ja kokeilunarvoisia, ja mä tykkäsin varsinkin ihan pienenä testata kaiken epäilyttävän eka sillä. Niin kuin silloin, kun vein äidin meikit ja piirsin Eemelille viikset äidin vedenkestävällä kajaalilla kymmenen minuuttia ennen eskariin lähtöä. Tai silloin, kun mä halusin tietää kuinka syvää järven rannan vesi oli, ja päätin että järkevintä oli humpsauttaa Eemeli laiturilta järveen. Eemeli ei koskaan suuttunut noistakaan mulle, eikä mua kauheasti kiinnostanut mitä meidän vanhemmat sanoi niin kauan kuin se oli kuitenkin Eemelille okei. Nykyään me ei tehty sitä enää, meillä ei ollut syytä.
Musta ei ollut kiva kun Eemeli murjotti mulle, ei koskaan ollut ollut.
“Hei, älä viitsi, kyllä mä kuuntelen”, yritin selittää ontuvasti. Eemeli tuhahti. Tuhtuh vaan itsellesi, ajattelin kitkerästi. Lakkaa laamailu ja puhu mulle, hemmetti.
“Eemelii…”, yritin vielä. Eemeli ei viitsinyt vastata. No hemmetti. Mä en ala jos se nyt suuttui, mietin. Eemeli suuttui usein typeristä asioista, mä hyvin harvoin mistään. Yksi suurimmista eroista meidän välillä, no, tietysti sen lisäksi että mä olin tyttö ja se poika. Ja se että mun silmät oli enemmän siniset kuin vihreät.
“Hei, älä viitti, et sä voi murjottaa mulle”, sanoin pyytävällä sävyllä, tökkäsin veljeäni jälleen kylkeen ja katsoin jokseenkin huvittuneena kun se kiemurteli penkillään. “Älä oo tollanen”, pyysin sitä vielä. Se katsoi mua sivusilmällä, yritti pitää pokkaansa, mutta mä näin kuinka hymy yritti vaivihkaa hiipiä sen kasvoille. Seurasin kiinnostuneena sen yrityksiä taistella vastaan, mutta lopulta se antoi ähkäisten periksi, kääntyi takaisin muhun päin ja hymyili säteilevästi. Virnistin sille takaisin. Eemeli ei ollut pitkävihainen eikä se ollut edes näköjään suuttunut oikeasti, kiusasi vain. Mokoma. Tökkäsin sitä kostoksi kylkeen vielä kerran.
Bussi pysähtyi melkein meidän kotiportille, kuten aina. Kampesin itseni jaloille ja tungin ulos, ulkona oli jo melkein pimeää. Tällä kertaa muistin pitää laukkua olkapäällä, äidillä olisi yksi syy vähemmän nalkuttaa. Laukku hakkasi jalkaan,
tum tum tum, tunsin melkein jo uuden mustelman muodostumisen sinne muiden mustien ja sinisten ja jo parantuvien vihertävänharmaiden joukkoon. Eemeli viiletti taas pari metriä mun jäljessä, hymyili rohkaisevasti ja sain itseni pakotettua antamaan sille jonkinlaisen kivuliaan irvistyksen vastaukseksi.
Lumi satoi jo toisen kerran sinä päivänä suoraan mun naamalle, ja ulkona tuoksui hennosti sisällä paistetut piparkakut ja joulu.
