Olit onnistunut siinä, missä niin moni muu oli epäonnistunut
ficin nimi: Sirpalesiivet
kirjoittaja: annicamaria
ikäraja: S
genre: angst/romance
disclaimer: omistan itse itseni, mutta rahaa en täsä saa.
summary: Päästit minut irti masennuksen ja ahdistuksen kovista kahleista, kuiskailit korvaani suloisia asioita ja kirjoitit makeilla huulillasi suuria lupauksia paljaalle iholleni.
A/N: tämän saan aikaan kun istun bussissa illalla matkalla kotiin kirjotusvihko sylissä angstmusiikkia kuunnellen. Tarina siis kertoo omista elävistä tunteistani, kaiken tämän olen kokenut, kaikesta tästä yritän vielä 5 kuukauden jälkeenkin kammeta yli. Tunteiden purkaminen paperille helpotti, ja mietin kauan, että kehtaanko julkaista tämän. Tehty mikä tehty.
SIRPALESIIVET
Olit pelastukseni, kuin nouseva kevätaurinko pimeän talven jälkeen, linnunpoikasen ensimmäinen hengenveto ja lentoonlähtö. Olit vapaus, mitä olin kaivannut niin kauan. Päästit minut irti masennuksen ja ahdistuksen kovista kahleista, kuiskailit korvaani suloisia asioita ja kirjoitit makeilla huulillasi suuria lupauksia paljaalle iholleni.
Olin sinun.
Olit onnistunut siinä, missä niin moni muu oli epäonnistunut. Palvoin sinua, suutelin maata jalkojesi alla. Sekoitit pääni sanoillasi ja sait minut tekemään asioita, joita en muiden takia olisi tehnyt. Luotin sinuun sokeasti, kuin vastasyntynyt peuranvasa emäänsä. Enää en pelännyt nukahtaa, sillä tiesin, etten heräisi yksin. Tiesin sinun odottavan minua aamulla, valmiina upottamaan minut sokerisiin suudelmiin. Vajosin yhä syvemmälle ruskeisiin silmiisi jokaisen kerran, kun nostit minut käsivarsillesi, kuin höyhenen.
Rakastuneen linnun höyhenen.
Se hetki oli kaunista, se hetki oli kallista. Maksoin suuren hinnan, vain saadakseni olla kanssasi vielä minuutin tai kaksi. Sieluni oli mennyttä, suojamuuri oli täysin avoin. Olit saanut minut irrottamaan siipeni, sillä sanoit, etten tarvitsisi niitä enää. Sanoit, etten enää ikinä putoaisi. Luotin sanaasi ja ripustin höyhenpeitteeni naulakkoon haikein mielin. Opin kuitenkin elämään kanssasi niin, alasti ja ilman turvaa. Sinä olit turvani, vaatteeni. Olit ainoa suojani, joten roikuin sinussa henkeni pitimiksi. Olin kuin pieni avuton vauva pelätessäni, että lähdet pois ja jätät minut yksin. Luovuin vuoksesi kaikesta. Jopa itsestäni.
Se hetki ei ollut ikuinen.
Päästit irti. Ote lipesi, se raukesi. Putosin läpi mustan mielen tyhjyyden pohjalle ja pirstouduin tuhansiksi pieniksi enkelinpalasiksi. Seitsemän vuoden epäonni sinulle oli minulle ikuinen. Ainainen tie terävällä polulla, josta en selviä naarmuitta. Se viiltää jalkapohjiini haavoja ja valuttaa veren mukana kaiken toivon pois. Jäljelle jäävät vain särkyneet haaveet ja petetty luottamus.
Annoit minulle niin paljon, ja silti et antanut mitään. Opetit minut lentämään, liiskasit minut maahan. Olit syyni elää ja syyni kuolla. Välinpitämättömästi hylkäsit minut, ruman ankanpoikasesi, josta ei ikinä kasvanut joutsenta. Menin kotiin, ompelin siivet takaisin selkääni. Rakensin muurin, jonne ei kukaan pääse sisälle.
Rakastan sinua vieläkin.
