nimi: Täällä
kirjoitettu: 22.2.2009
paritus: Molly/Arthur
ikäraja: sallittu
genre: fluff, general, one-shot
A/N: Teki yllättäen mieli pistää jotakin Finiin, joten pistin tämän
Lj:ssäni oli haasteenruinauspostaus ja Beelsebutt toivoi fluffia; fluff-puoli kärsi ihan pikkuisen sellaisesta väliin tunkevasta surullisesta sävystä, mutta jos nyt kuitenkin... Kommenteista tykätään!
*
TäälläSaimme kellon häälahjaksi. Antaja ei laittanut nimeään korttiin, ja oli kuitenkin jo sota-aika, joten mietin vähän, olisiko se pitänyt antaa jonnekin tarkastettavaksi. Dumbledore kuitenkin vilkaisi sitä ja väitti, että kyllä sen voi laittaa seinälle, joten laitoin.
Arthur piti siitä heti. Niin minä kyllä vähän olin arvellutkin. Hän tutki sitä ja yritti selvittää, miten se toimi, mutta kaiketi se oli kuitenkin velhokapine, koska ei siitä juuri mitään selvää tullut. Sitten Arthur löysi sen polkupyörän metsästä ja unohti kellon. Minä kuitenkin jäin aina välillä istumaan keittiön jakkaralle ja tuijottamaan sitä. Se oli kuitenkin aika merkillinen.
Olihan se myös vähän outoa. Me kuitenkin rakastuimme aika nopeasti. En oikein tiedä, miten se alkoi, koska koulussa pidin häntä alun perin ihan kivana mutta vähän hölmönä, ja sitten vaan kesken kuudennen luokan tajusin, etten ajatellut ketään muuta. Vähän sen jälkeen, kun koulu oli loppunut, menimme naimisiin ja sitten yhtäkkiä meillä olikin keittiössä kello, joka osasi näyttää, että minä olin parhaillaan vessassa. Hieman hämmentävää.
Mutta kyllä siihen tietysti tottui. Me kävimme jopa Skotlannissa matkalla, ennen kuin Bill ilmoitti olevansa tulossa. Kauhean paljon ei tietenkään voinut matkustaa, koska ei meillä oikein ollut liikaa rahaa silloinkaan ja lisäksi sota painoi niskaan. Välillä teki mieli vaan iskeä sitä luudalla kuonoon, ottaa Arthur ja häipyä, mutta eihän sellainen tietenkään käynyt päinsä. Sitä paitsi tykkäsin Kotikolosta alusta alkaen.
Tykkään kyllä edelleen. Arthur on välillä vähän puhunut, että mitä jos ostettaisiin pienempi talo, kun ei enää tarvitse lasten takia pitää näin montaa huonetta, ja onhan näissä siivoamistakin, voitaisiin sitten antaa tämä jollekin heistä. Minä en jotenkin tahtoisi lähteä täältä. Se tuntuu oikeastaan mahdottomalta. En ole sanonut sitä ikinä Arthurille. Yleensä muistutan vain, että Billillä ja Fleurilla on jo oma talonsa, ja Charlie tuskin edes löytää mistään tyttöä, kun ei näytä pääsevän yli niistä lohikäärmeistä.
Mutta vähän yli puoli vuotta sodan loppumisen jälkeen Arthur vain nauraa minulle. Minä melkein suutun, koska olen siivonnut tänään jo melkein puoli kellaria ja lisäksi kitkenyt rikkaruohoja ja leijuttanut puolikkaan auton piiloon talon taakse, en tajua miksi Arthur jättää niitä rotiskoja etupihalle.
Mutta en sitten naurakaan. Arthur laskee kätensä olkapäilleni ja yritän hätäisesti laskea, montako vuotta tässä on nyt mennyt, mutta en koskaan ollutkaan kovin hyvä matematiikassa.
”Ei meidän tarvitse lähteä”, hän sanoo rauhallisesti, niin kuin minä muka tarvitsisin rauhoittelua. ”Me voimme jäädä tänne. Mutta kyllä meillä on häitä. Ron on vähän puhunut – ”
”Ron on aivan liian nuori”, minä sanon heti. Sehän on itsestäänselvyys. ”Ja he ovat seurustelleet nipin napin puoli vuotta. Ei sellainen käy päinsä.”
Arthur hieroo olkapäitäni. Se tuntuu vähän laskelmoidulta, mutta kun vilkaisen hänen kasvoihinsa, hän vain hymyilee ja tuijottaa kelloa. Ronin kohdalla lukee
Hermionen luona.
”Hermione on fiksu tyttö”, Arthur mutisee. ”Kyllä he osaavat itse päättää.”
”Tällä kertaa ei tarvittaisi niin paljon turvatoimia”, minä kuulen sanovani. ”Harrynkaan ei tarvitsisi muuttua miksikään.”
”Niin, Harry – ”
”Ginny on
aivan liian nuori!” minä tiuskaisen. Arthur hymähtää vähän ärsyttävästi, mutta en nyt jaksaisi ruveta tappelemaankaan.
En ole viime aikoina katsonut kauheasti kelloa. Lopetin sen siinä vaiheessa, kun sodan aikaan se ei näyttänyt mitään muuta kuin ikävää. Kyllä minä muutenkin muistin. Ja sodan jälkeen kellosta on kadonnut yksi viisari. Pudotin kahvikupin lattialle, kun tajusin sen ensimmäisen kerran. Nykyään alkaa tuntua, että ehkä niin on parempi. Silti mietin joskus, mihin Fredin viisari osoittaisi, jos se olisi siinä yhä.
”George on käynyt muutaman kerran ulkona sen Johnsonin tytön kanssa”, minä sanon, ja Arthurin sormet puristavat olkapäitäni. ”Ehkä hän alkaa toipua.”
Arthur ei vastaa. Yritän olla huokaamatta kovin raskaasti. Hän puristaa käsivartensa ympärilleni, oikaisee viitassani roikkuvan soljen, joka on päässyt vähän repsahtamaan, ja puristaa sitten sormemme yhteen. Ei kaikesta voi toipua.
Silti nykyään katson kelloa vähän useammin. Lumi alkaa sulaa. Charlie on käynyt kotona viime aikoina aika usein. Fleur on ihan mukava varsinkin silloin, kun hän ei ole läsnä, mutta en minä silti ihan tajua, miten Bill sattui rakastumaan juuri häneen. Se geeni tuli varmaan Arthurin puolelta. Ginny seurustelee Harryn kanssa ja vaikka minun välillä tekisi mieli istuttaa heidät molemmat keittiön pöydän ääreen ja kertoa heille, kuinka mahdottoman nuoria he ovat, en minä sitten kuitenkaan viitsi. Ei tällaisen ajan jälkeen enää olla kauhean nuoria. Mutta ei se tarkoita, että Ginny saisi olla Harryn luona yötä.
Ja sitten minulla on tietysti Arthur. Puristan hänen sormiaan, hengitän syvään ja vilkaisen ihan nopeasti kelloa. Meidän nimemme ovat vierekkäin, ja niin ovat viisaritkin. Molempien päässä lukee
täällä.
