Nimi: Minä tiedän kyllä
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione/Tonks
Tyylilaji: Angstia, no, hiukan romantiikkaakin
Vastuuvapautus: Hahmot Rowlingin, teksti minun. En saa rahaa.
Tiivistelmä: Hermione rakastaa vieläkin.
A/N: (Auttakaa keksimään tuollekin jokin enemmän suomenkielinen muoto...) Toinen ficcini femme10:neen.
Minä tiedän kyllä
Tiedän paljon kaikesta. En ihan valtavasti, mutta sen verran että se tuntuu hyvältä; jos olisin vähän erilainen ihminen, se saisi minut nauramaan muille.
Jaan tietoni mielelläni, jos ihmiset vain osaisivat kysyä oikein. Oikeilla sanoilla kysymykset olisivat kauniita, voisin jäädä niihin kiinni niin, että se olisi jakamista eikä luopumista. Mutta kun he sanovat ”sinun täytyy kertoa minulle”, tunnen ehkä kipua; miksi minun täytyisi paikata heidän idiotisminsa.
Se ei ole mikään puolustus, mutta hän osasi aina kysyä kovin kauniisti. Hän myönsi minun tietävän häntä enemmän, vaikka olenkin nuorempi ja typerämpi. Minä nautin siitä ja hänen läheisyydestään, keskustelutaitoisesta aikuisesta naisihmisestä, kauneudesta ja rauhallisista hetkistä.
”Hermione”, hän aloitti sen kerran, ”tiedätkö sinä, mitä tämä merkki tarkoittaa?”
Minä olin varovainen; pidin hänestä enkä halunnut joutua pettymään. ”Tiedän.”
”Minä en”, hän naurahti lyhyesti. ”Kai pitäisi... joka tapauksessa, voisitko sinä kertoa minulle?”
Katse riisui aseet, ja minä kerroin. Hän kiitti ja hymyili minulle. ”Olen pahoillani että vaivasin.”
Ja minä olin myyty.
Tiedän paljon, ja senkin, että ei ole väärin pitää omasta sukupuolestaan. Ehkä olin tyhmä tai kakara, mutta kun aloin ajatella häntä enemmän, etsin käsiini kirjallisuutta ja muuta tietoa aiheesta – kirjat kai ovat aina olleet paras keino minulle käsitellä asioita, ja tahdoin tietää enemmän itsestäni, vaikka muiden kautta. Kirjallisuus oli välillä laaduttomampaa kuin toisinaan, mutta minulle kelpasi mikä vain, enkä nytkään häpeä sitä. Silloin se tuntui parhaalta, mitä sitä ihmettelemään.
Aloitteen tekeminen ei ole koskaan ollut minulle, siksi olin valmis uppoamaan päiväuniini hänestä. Nyttemmin olen tyytyväinen, etten jäänyt sinne; turvallista ehkä, mutta oi niin elämyksetöntä. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen vietin aikaa tiiviisti hänen kanssaan – opin tuntemaan pienenpieniä piirtoja, ja sitten hän tuli luokseni. Ja vaikka hänen naisellinen identiteettinsä ollut kaikkein vahvimpia, hän hakeutui silti minun seuraani, koska olin nainen ja lähimpänä hänen ikiään. Silloin en myöntänyt itsellenikään mitään, mutta sitten myöhemmin aloin odottaa yhteisiä hetkiämme eri tavalla.
Olimme kirjeenvaihdossa. Kerroin hänelle kaiken, innon uusiin aatteisiin, historiantutkimuksen salat ja ihmisten menneet ihmissuhteet, kerroin kun sattui ja kun ei. Hän vastasi aina, pitkillä kirjeillä joissa oli myös kiltaa ja auroreita, mutta myös hänen elämäänsä, hulluutta ja ihastumista. Totta kai minä tiesin hänen kiinnostuneen Remuksesta jo ennen kuin hän sitä minullekaan myönsi, mutta yritin sulkea sen mielestäni.
Kun yhdellä lomalla kohtasimme taas, valvoimme yhdessä myöhään. Istuin hänen vuoteellaan ja hän letitti hiuksiani, minua nauratti ja meillä oli pullollinen valkoviiniä – viattomuutta.
Hän suuteli minua otsalle, minä häntä huulille. Hän painoi katseensa, melkein sanoi ettei kannata.
”Antaisit olla”, sanoin enkä tiennyt mistä rohkeus tuli; hän vuorostaan suuteli huuliani ja hyväilin hänen selkäänsä. Makasimme vierekkäin, otin häntä kädestä. Puhuimme aamuun asti ja kerroin rakastavani häntä vaikkei minun pitänyt. Hän hymyili tähtisilmäisenä, itketti.
Hän sanoi rakastavansa minua. Ja kun hän kertoi rakastuneensa Remukseen, minä itkin.
”Ei sen tarvitse muuttaa mitään”, hän silitti hiuksiani, selitti biologisesta kellosta ja etten minä oikeastaan ollut hänelle sillä tavalla romanttinen rakkaus. Tahdoin hakea tarkennusta mutten pystynyt puhumaan, hän selitti kuitenkin: olin hänelle enemmänkin kuin sisko. Suutelin häntä nälkäisesti ja hän kyllä liu'utti kätensä puseroni alle, hyväili minua kun minä häntä ja muulloinkin, mutta sanoi sitä silti sisarusrakkaudeksi; hän tahtoi miehen ja lapsia, konservatiivisen unelman vaikka välillä olikin niin kapinallinen. Kai pyysi anteeksi ja itki; minä nauroin unelmalle jossa oli asunto, oma ja yhteinen ja Viistokujalla.
Hän meni naimisiin. Hymyilin.
En pystynyt lopettamaan, vaikka moraalini soti sitä kaikkea vastaan. Tapasin häntä yhä, rakastelin hänen kanssaan. En oikeastaan välittänyt kuinka pahasti loukkaisin Remusta jos hän tietäisi, hän oli jo vienyt minulta naisen jota rakastan. Hän tuli raskaaksi ja oli kai kaunis vatsansa pyöristyessä ja uuden elämän loistaessa, emme juuri ehtineet kiireidemme vuoksi tavata.
Viimeisellä tapaamisella hän pyyhkäisi ohitseni, piti hetken kädestä ja sanoi rakastavansa minua, tiesinhän. Minä vedin hänet piiloon nopeaan suudelmaan, ”rakastan sinua ole varovainen”.
Ei hän ollut, ei ainakaan tarpeeksi.
Seuraavalla kerralla hän oli kuollut ja silmät jäiset tähdet ja minä jähmettynyt.
Mitä olisin voinut? En kestänyt yksinäni. Menin naimisiin.
Kaipaan häntä. Käsiä ja jalkoja, kosketuksia ja väsymystä; olkaani nojaavaa otsaa, ja niitä pitkiä keskusteluja, tunnetta ja kaikkea.
Mitä siitä, ketä minä eniten rakastan. Sodan jälkeen on vain onnettomia suhteita; en halunnut tehdä kenestäkään sijaiskärsijää, mutta tässä minä nyt olen.
Olisin nimennyt lapseni hänen mukaansa, jos se olisi ollut hiukankin vähemmän läpinäkyvää.
Vihaan häntä rakastan, ja kaipaan ihan helvetisti, yhä.
