Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Olga von Seiffensvein/ Richard Pitkävihainen
Genre: fluffy
General: S
Warnings: Hilepallon (aka Edward Cullenin) dissausta.
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille, Twilight Stephanie Meyerille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Hän oli prinsessa tähtitaivaalla, synkän heimon kirkkain tähti. Tähti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki rakastivat. Hän oli vampyyrien aatelia.A/N: Osallistuu haasteisiin
OTS20,
Rare10 ja
Ikäraja10.
Tähtitaivaan prinsessa
Olga lensi korkealla kaupungin yllä. Alhaalla levittäytyivät kymmenet ja sadat katot luoden väliinsä kiemuraisen katujen verkoston. Tähdet loistivat ylhäällä. Kun lensi selällään, katse tähdissä pilvettömänä yönä, tuntui kuin ei olisi liikkunut ollenkaan. Niin kaukana tähdet olivat.
Olga pyöri ja kiemurteli, nautti lennosta. Vauhdin huuma täytti tämän pään yhä edelleen, vaikka aikaa ensimmäisestä lennosta olikin kulunut jo melkein kaksisataa vuotta. Aika ei ollut vampyyreille sama kuin ihmisille. Pilvien läpi oli vain niin mukava lentää. Ne olivat kuin esirippu, joka aukesi tähden astuttua lavalle.
Olga lennähti pilveen ja sen toiselle puolen hajoittaen koko vesimassan. Onneksi viitta ei sentään kastunut.
Kaupunki alkoi pikkuhiljaa muuttua maaseuduksi. Olga laskeutui alemmas nähdäkseen paremmin. Maalla oli öisin niin pimeää, ettei paljastumisesta ollut pelkoa. Vain siellä täällä loisti valo omakotitalon ikkunassa. Melkein kaikki ihmiset olivat jo nukkumassa.
Olga lensi kiemuraisen tien yllä. Opasteet näyttivät kohti Pitkää Itkua. Ei Olga toki Itkuun ollut matkalla, mutta sen läheiseen laaksoon kyllä. Itkulaaksoon. Eräs henkilö odotti häntä siellä.
Tunnin lentämisen jälkeen Olga näki edessään Pitkän Itkun uuden kirkon tornin. Kirkko oli kauttaaltaan punaista tiiltä ja sen pihamaa oli siisti kaikkine kukkaistutuksineen. Kappeli ja sitä ympäröivä hautausmaa olivat toisella puolen kylää. Hautausmaalla sijainnut vanha kirkko oli palanut muutama vuosikymmen sitten kylässä rienuneessa tulipalossa, joka huhujen mukaan oli ihmissusien aikaansaannosta. Hautausmaalle ei ollut mahtunut rakentamaan uutta, joten uusi kirkko oli saanut paikkansa kukkulan päältä kylän toiselta reunalta.
Olgaa hymyilytti. Vai olivat ihmissudet tuikanneet vanhan kirkon tuleen! Noh, uskokoot ihmiset mitä halusivat. Sellaisia he olivat: keksivät mielummin omia kummitussatuja tapahtumille, kun eivät pystyneet hyväksymään vielä karmeampaa totuutta. Olihan ihmissusiakin, mutta vampyyrit olivat metsästäneet kannan lähes sukupuuttoon – onneksi!- jo satoja vuosia sitten. Oli tavallaan mukava huomata, miten paljon enemmän ihmiset vampyyreista pitivät, kun eivät syyttäneet näitä mistään ja kirjoittivat kaikenlaisia mukavia kirjojakin. Tosin monet asiat ihmiset olivat käsittäneet aivan väärin: vampyyrit eivät kimallelleet auringonvalossa kuin mokomatkin discopallot eivätkä juosseet supernopeasti. Miksi heidän pitäisi juosta, kun kerran saattoi lentääkin? Tosin Edward Cullen tunnetusti oli niin laho päästään, että saattaisi osatakin lentää, mikäli vain ymmärtäisi kokeilla... Twilightin maine ei ollut hyvä edes vampyyrien keskuudessa.
Itkulaaksoon vievä polku kääntyi oikealle ja Olga kääntyi seuraamaan sitä. Puiden latvojen yltä saattoi jo nähdä Itkulaakson rauniot ja niitä ympäröivän villiintyneen puutarhan. Kuu loisti pilvien raosta valaisten sen kaiken. Olga tunsi itsensä filmitähdeksi, joka oli juuri astumassa parrasvaloihin elokuvansa ensi-illassa. Jännitys kupli hänen mahassaan ja innostus valaisi kasvot. Suuren hetken koitettua Olga lennähti yleisön eteen suosionosoitusten saattelemana salamavalojen välähdellessä. Hän oli prinsessa tähtitaivaalla, synkän heimon kirkkain tähti. Tähti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki rakastivat. Hän oli vampyyrien aatelia. Hän johti heimoa määräten sen suunnan. Hän, nuori neito kauniissa mekossaan, vampyyrinviitta päällä. Hento, mutta silti niin vahva ja julma. Aito kuningatar.
”Valtakuntani, linnani, prinsessanne on saapunut keskuuteenne.”
Hiljainen kuiskaus lähti Olgan huulilta. Se sotkeutui tuuleen, kietoi sen pauloihinsa. Ja tuuli kantoi prinsessan hiljaiset sanat valtakuntaan jakaen sen kaikkien yön kulkijoiden korviin. Vain muutama hiljainen sana ja koko valtakunta oli Olgan vallassa. Vain muutama hiljainen sana ja kaikki tunnustivat prinsessaa.
”Mutta missä viipyy prinssi Uljas?”
Prinsessan kulmat kurtistuivat. Tarina ei edennyt kuten piti. Missä oli prinssi Uljas loppukliimaksin aikaan? Oliko Richard unohtanut?
Ei. Oli Richardia tai ei, prinsessan tehtävä oli viedä tarinaa eteenpäin. Näyttävä sisääntulo oli suoritettu, kansa oli otettu valtaan. Nyt sitä täytyi enää hallita. Prinsessan oli aika näyttää todelliset kyntensä.
Olga laskeutui puutarhaan verenpunaisten ruusupensaiden keskelle. Hiljaisuus oli lumoavaa, siinä oli taikaa. Koko puutarha tuntui hehkuvan ja kimmeltävän kuun kelmeässä loisteessa. Sisältä alkoi kantautua kokoajan voimistuvaa urkumusiikkia. Jännitys kohosi loppuhuipennuksen lähetessä. Katsojat odottivat, pidättivät henkeä. Oli loppurepliikkien vuoro. Seuraavat hetket määräisivät koko tarinan muodon: oliko soittaja prinssi uljas, joka odotti prinsessaansa valmiina viettämään loppuelämänsä tämän kanssa vai oliko tarinan roisto voittanut ja surmannut prinssin?
Teatraalisen hitaasti jännitystä ylläpitäen Olga asteli pitkin Itkulaakson linnan raunioita. Keskikäytävä oli avoin, yksikään portti tai sortunut kivi ei häirinnyt Olgan kulkua. Viimeinen ovi aukesi narahtaen. Juhlasali oli pilkkopimeä.
Ei fanfaareja, ei loistavia valoja tai ihastuksen huokauksia. Pelkkä pimeys, joka kätki kaiken sisäänsä. Olga hymyili hiljaa. Juuri näin hän tahtoi kaiken sujuvan. Dramaattinen, ehkä traaginen loppu. Lukijalle jäi avoimeksi kaikki, prinsessan kohtalo, urkujen soittaja, odottaja pimeässä huoneessa, kaikki. Ei turhia paljastuksia, onnellisen lopun spoilauksia, jotka latistivat koko hyvinkirjoitetun tarinan. Pelkkä loppu.
Olga sulki silmänsä. Tämä oli prinsessatarinan loppu.
Tulitikku syttyi valaisemaan kaikennielevää pimeyttä. Uusi tarina alkoi.
