Title: Sinä olet kuuni
Author: Fubuki
Beta: Ei
Genre: romance, fluffy
Pairing: Tonks/Remus
Rating: K-11
Summary: Tonksin ja Remuksen ensimmäinen hellä hetki
A/N: Aika köyhä teksti, tein hetken mielijohteesta ja on sitä laatuakin ^^'
Sinä olet kuuni
Kaupungin reunalla, pienessä, mutta kodikkaassa vaaleansinisessä talossa oli hiljaista. Keittiössä oli todella sotkuista, kaikki tavarat epäloogisessa järjestyksessä ja sekaisin tai kumossa, samoin makuuhuoneen ja suihkuhuoneenkin. Seinillä lojui liikkuvia tauluja ja valokuvia vinossa.
Olohuone oli ainoa joka siisteydestään huolimatta ei näyttänyt kodikkaalta. Huoneessa oli vain tyhjä takka, nojatuoli ja pöytä. Nekin saattavat kuulostaa kodikkailta mutta talon omistaja, Nymfadora Tonks istui yksin pöydän ääressä ja hänestä hehkui kaikkea muuta kuin kodikasta mielialaa. Hän tuijotteli haikeana taivaalle. Täysikuu. Yö jona Remus kärsisi sen hirveän muutoksen kivun, täysin yksin, Tylypahkassa...
Yksin...
Tonks nousi ylös pehmeältä satiini-nojatuoliltaan ja laski teekuppinsa olohuoneen pöydälle. Hän halusi auttaa Remusta. Vaikka nyt kun tämä opettaa Tylypahkassa, hän saa Kalkarokselta taikajuomaa joka tekee hänestä säyseän susimuodossa. Mutta silti, muutos tulisi olemaan jälleen tuskallinen, kun joka ikinen luu Remuksen ruumiissa muuttaisi muotoaan, kutistuisi, venyisi tai katoaisi. Tonksia puistatti. Ei inhosta, vaan kauhusta, kun hänelle niin rakas ihminen joutui kärsimään jotain niin hirveää.
Hetkeäkään epäröimättä hän otti hormipulveria suuresta rasiastaan joka lojui takanreunalla. Rasia putosi lattialle, mutta Tonks vähät välitti. Hän heitti kouraan jääneen hormipulverin takkaan ja astui vihreiksi muuttuneisiin liekkeihin. Hän tiesi, että kiltalaiset pääsisivät hormiverkostolla Tylypahkaan helposti.
”Tylypahka, rehtorin huone”, hän sanoi ja katosi siitä siististä olohuoneestaan ja ilmestyi tuttuun rehtorin huoneeseen. Professori Dumbledore ei ilmeisesti ollut paikalla, sillä häntä ei näkynyt. Edes Dumbledoren feenikslintua ei näkynyt.
Tonks asteli varmoin askelin huoneesta ulos portaisiin muuttaen itsensä samalla nuoren oppilaan näköiseksi. Kukaan oppilas ei saisi tietää että hän oli täällä.
Hän suuntasi askeleensa kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. Sen vieressä oli tunnetusti aineen opettajan huone.
Parin eksymisen ja harhailun ja muutaman haarniskan kaatamisen jälkeen Tonks löysi huoneen.
Hän ei koputtanut. Ei tarvitse, kukaan ei voisi kumminkaan sanoa: Tule sisään. Tonks avasi oven ja näki täysikasvuisen suden istumassa opettajan tuolilla. Se havahtui oven auetessa ja loikkasi äkkiä työpöydän alle.
Ai niin, Tonks oli unohtanut muuttua takaisin itsekseen.
”Hups.” Tonks muuntautui takaisin itsekseen ja sanoi nyt rauhallisesti: ”Anteeksi, Remus. En tarkoittanut säikyttää... Minä tässä, Tonks.”
Susi tuli pois pöydän alta ja tuijotti nyt Tonksia silmät ymmyrkäisinä ja kaarsi päätään hiukan oikealle.
”Anteeksi. Jos voisit puhua, sanoisit, etten saisi olla täällä. Mutta kun muistin mikä yö tänään on, halusin vain... olla kanssasi”, Tonks sanoi ja astui hitaan askeleen lähemmäs sudeksi muuttunutta Remusta. Remus ei tehnyt mitään. Ei murahtanut tai liikkunut. Tonks asteli lähemmäs ja käänsi katsettaan ympäri huonetta.
”Erittäin.. hmm... kodikkaasti sisustettu”, Tonks sanoi ja ihmetteli mikä kumman risuista tehty kuutio roikkui katosta. Samaan aikaan kävellessään, Tonks tietysti törmäsi sateenvarjo-telineeseen.
”Hupsista”, Tonks sanoi ja hätiköiden nappasi telineen ennen kuin se kaatui. Nainen huomasi takanaan nojatuolin.
”Saanen istuutua?” hän kysyi nätisti. Remus nyökäytti. Tonks istuutui alas ennen kuin sai sen suurempia tuhoja aikaan.
”Dumbledorekaan ei tiedä että olen täällä. Joten suot anteeksi, jos pyydän sinua olemaan kertomatta tästä?” Tonks jatkoi rauhallisesti ja risti jalkansa. Remus nyökäytti taas, asteli työpöytänsä luo ja loikkasi tuolille tuijottaen visusti Tonksia. Tonks arveli ettei hän ollut kovin tervetullut – tai ainakaan odotettu - vieras. Hän tuijotti vaivautuneena käsiinsä. Hän oli halunnut kysyä Remukselta jo pitkään jotain. Jotain, mitä ei voinut kysyä vain ohimennen kaikkien kiltalaisten läsnä ollessa. Ja silloin kun he harvoin olivat Remuksen kanssa kahden, Remus pakeni johonkin. Joka kerta.
”Remus...” hän aloitti epävarmasti. ”Mitä sinä ajattelet minusta? Anteeksi, typerä kysymys ja typerään aikaan. Ethän sinä voi vastata... Mutta, kun muutut takaisin, haluaisin että kerrot. Minä - minä... tunnen sinua kohtaan jotain... todella vahvasti... välitän sinusta ja -” Tonks sanoi ja nousi ylös ja asteli Remuksen luo. ”- haluaisin olla kanssasi, useammin kuin mitä Killassa... Tiedän että ajattelisit siinä olevan riskinsä, koska olet kuka olet... Mutta en välitä.” Tonks sanoi. Remus käänsi katseensa muualle.
”Älä käännä katsettasi pois”, Tonks kuiskasi, ja käänsi suden päätä hellästi itseensä päin.
”Tunnen oloni jotenkin yksinäiseksi silloin”, hän kuiskasi surullisesti ja laski kätensä Remuksen pehmeiltä kasvoilta. Remus katsoi Tonksia taas silmiin. Tonks istuutui lattialle, nojaten takanaan olevaan seinään.
”Istuisitko viereeni?” hän kysyi huolettomasti. Remus hyppäsi tuolilta ja istuutui Tonksin kylkeä vasten. Kauniit tähdet ja kuu loistivat taivaalta suoraan työhuoneeseen. Tonks huokaisi ja ummisti silmänsä...
Vihdoin koitti aamu, ja kuu oli häipynyt juuri näkyvissä. Tonks heräsi ja venytteli jäseniään.
Hetken uumoiltuaan mihin hän oli joutunut, hän huomasi Remuksen, yhä suden muodossa vierellään. Tonks hymyili hellästi muistaessaan viime yön ja silitti Remuksen turkkia. Samassa Remus avasi silmänsä apposen auki. Hän nousi ylös ja perääntyi Tonksista, vapisten ja kouristellen. Remus alkoi muuttua ihmismuotoonsa. Susi ulvaisi selkänsä lyhentyessä, häntänsä kadotessa, tassujen kasvaessa käsiksi, kuonon laskeutuessa nenäksi. Remus karjui tuskissaan kun oli vasta puolimatkassa muutosta. Tonks otti läheiseltä sängyltä valkoisen peiton ja laittoi sen hellästi Remuksen olille, kun tämä kärsi vielä muutoksen viimeisiä tuskia.
Ja niin, siinä hän taas oli, polvillaan lattialla. Remus. Tonks mietti kuinka paljon hän halusikaan tilanteen olevan hiukan erilainen. Että Remus olisi polvillaan siksi, että hänellä olisi Tonksille kysymys… Tonks punastui silkasta ajatuksesta.
Remus ähkäisi ja nousi väsyneesti ylös, hengästyneenä ja yhä vapisten. Ja nyt vasta Tonks huomasi; alasti.
Onneksi Tonks oli antanut peitteen Remuksen päälle. Silti Tonks punastui vielä entisestään.
Remus tasoitti hengitystään ja sanoi: ”Et saisi olla täällä.”
”Äh, eikö parempaa sanottavaa löydy?” Tonks sanoi nyrpeästi.
”Ihanaa että tulit”, Remus sanoi ja virnisti hiukan kivuissaan. Tonks hymyili hetken.
”Parempi”, hän totesi ja talutti Remuksen tämän sängylle istumaan.
”Kiitos...” Remus sai sanottua ja joi pöydällä olevasta lasistaan vettä. Viimeöinen kysymys muistui yhtäkkiä Tonksin mieleen. Tonks perääntyi kauemmas Remuksesta ja katsoi jälleen käsiinsä.
”Mietitkö asiaa...?” hän kysyi arasti Remukselta. Remus katsoi Tonksia hetken kysyvästi, nyökkäsi sitten. Hän nousi vaivoin ylös ja katsoi nyt pari senttiä korkeammalta Tonksia joka käänsi katseen käsistään Remuksen silmiin.
”Minä... tunnen samoin”, hän sanoi empien ja Tonks ei voinut olla hiukan hymyilemättä. Remus nielaisi ja jatkoi:
”Mutta... minä olen... sinä olet tavallinen ihminen... En voi antaa sinun joutua vaaraan takiani. En voi olla kanssasi koska olen -”
Tonks suutahti hiukan. Juurihan hän yöllä sanoi että hän ei välitä!
Tonks nappasi etusormellaan ja peukalollaan Remusta huulista että tämän suu pysyi kiinni. Remus näytti hauskalta kun hänen huulensa olivat sillä tavalla, kuin ankan nokka.
”Minä sanoin, etten välitä. Minä en välitä vaikka olisit kääpiö tai fletkumadon sukulainen, kunhan olet sellainen mikä olet nyt. Minä rakastan sinua, senkin tomppeli”, Tonks sanoi tiukasti, tietäen että jokainen sana oli totta. Samalla hän oli hiukan huvittunut. Remus avasi suunsa Tonksin sormien välistä ja sanoi vaivautuneesti:
”Mutta -”
Sen enempää ei Remus voinut sanoa, sillä Tonks oli painanut huulensa Remuksen huulia vasten. Remus oli hetken aikaa silmät auki ja tuijotti hämmästyneenä Tonksin kiinni menneitä silmiä. Lopulta hän itsekin sulki silmänsä, kietoi kätensä tiukasti Tonksin ympärille ja suuteli tätä takaisin, pehmeästi, mutta kiihkeästi. Lopulta Tonks lopetti suudelman, erkani parin sentin päähän Remuksen kasvoista, kietoi kätensä Remuksen niskalle ja kuiskasi: ”Älä luulekaan karkaavasi minulta. Sydämeni on sinulla. Enkä halua sitä takaisin. Haluan tietää oletko valmis antamaan minulle omasi”, Remus hymyili lievästi ja avasi suunsa.
”Sinä... olet kuuni... heikkouteni”, hän sanoi ja painoi huulensa hellästi Tonksin huulia vasten.
***
”Professori Lupin. Olin kuulevinani takkani roihahtavan huoneessani kun olin juuri tulossa aamiaiselta, oliko teillä kenties vieras?” rehtori Dumbledore kysyi käydessään juttelemassa Remukselle, joka makasi väsyneenä vuoteessaan.
”Ei... ainoa vieraani on tänä yönä ollut... kuu”, Remus sanoi ja virnisti tyynyään vasten, muistuttaen sitä samaa temppuilevaa kelmiä joka hän joskus oli.