Kirjoittaja Aihe: My Sweet Oblivion (osa 2/?) K-11  (Luettu 1646 kertaa)

Inu-Chan

  • ***
  • Viestejä: 196
My Sweet Oblivion (osa 2/?) K-11
« : 15.09.2011 18:58:14 »
                         Author: Inu-chan
    Rating: k-11
   Genre: friendship, adventure, fantasy.
   Beta: Microsoft word.
   Summary: Silver ei voi kestää muistojensa taakkaa ja saa apua yllättävältä taholta. Hänen ystävänsä ovat huolissaan ja yrittävät estää
   
   A/N: Tällaisen tarinan menin tällä kertaa kehittämään. XD Tavastani poiketen, tämä ei ole one-shot. Alun perin tarkoitus oli tehdä kolmiosainen, mutta se jotenkin paisui… odotettavissa on jtn. kuusi osaa. Lisäksi ajattelin tehdä tälle vielä kaksi jatko-osaa, joista toinen on jo suunnitteilla. Omistettu kizutimmelle ja Maijalle <3 Kukkuu vaan molemmille!




                                                                                                          My sweet oblivion.

                                                                                                         

                                                                                                              1.Ruins.
                 


                  Merivesi kirveli ilkeästi silmiä. Heart oli kyllä jo tottunut siihen. Ja se oli
pieni hinta. Muuten kaikki oli upeaa! Sinisyys ympäröi häntä kietoen pojan lempeään vaippaansa. Meren hiljainen kohina rauhoitti häntä.
   
   Heartilla oli myös erittäin hyvä syy olla sulkematta silmiään. Helmiä ei löytänyt sokkona. Hän kauhoi pohjaan tähystellen.
   
   Hetkinen… oliko tuo…? Kyllä, simpukka. Oikeaa lajia, vieläpä. Hän nappasi sen ja ui kiireen vilkkaa pintaan.
   
   Happi ryöpsähti hänen keuhkoihinsa, kun hän avasi suunsa. Poika joutui siristelemään silmiään auringon kirkkaassa valossa, joka oli niin erilainen merenpohjan sinestä. Ruskeat hiukset valuivat kasvoille peittäen miltei toisen hätkähdyttävän sinisistä silmistä.
   
   ”Heart!” Poika kääntyi katsomaan rannalle kuullessaan nimensä. Häntä odotti kärsimättömänä nuorempi poika. Tämä oli ehkä vain seitsemän. Hänen kätensä olivat puuskassa ja suu mutrussa.
   
   Heart ui rantaan simpukkaa kädessään heilutellen. ”Sain sen!”
      
   Lapsi näytti innostuvan. Hän kahlasi vastaan täristen. ”Onko siellä helmi? Onko? No?”
   
   ”Siitä en osaa sanoa”, vanhempi naurahti, ”voi olla, voi olla olemattakin!”
   
   ”Ääh! Siellä on pakko olla! Tänään on Millien synt – ” poika punastui ja vaikeni.
   
   Heart hymyili. ”No, katsotaanpa!” Näppärin sormin hän väänsi kuoren auki. Sisältä paljastui kellertävänruskea nilviäinen, joka liikahteli levottomasti. Sen päällä hohti helmi. Nuorukainen nyppäsi sen irti ja ojensi lapselle. ”Noin! Kipaisepas äkkiä Millien luo!”
   
   Toinen nyökkäsi ja ryntäsi pois.
   
   Heart pudisteli huvittuneena päätään. Hän vilkaisi läpimärkiä vaatteitaan – valkoista auki olevaa paitaa, joka paljasti ruskettuneen rintakehän, sekä pussimaisia housuja.
   
   ”Huh”, hän huokaisi väsyneenä ja heittäytyi hiekalle. Ehkä, hän ennättäisi levätä hetkisen, ennen kuin joku kaipaisi taas hänen apuaan. Poika ummisti silmänsä…
   
   …Ja pian hän tunsi jonkun pörröttävän kovakouraisesti hänen hiuksiaan. Siniset silmät rävähtivät auki.

   ”Au, AU! Silver, lopeta!”
   
   Naurahdus. ”Ja miksi pitäisi?”
   
   ”Sil, oikeasti! Pääsin vasta lepäämään!”
   
   ”Ihan oikein sinulle, laiskuri!” Silver kuitenkin päästi toisen otteestaan. Heart vetäytyi ja tarkasteli ystäväänsä. Tämän ulkonäkö oli aina yhtä hätkähdyttävä. Hopeanvalkoiset hiukset kimaltelivat auringossa ja harmaat silmät tuijottivat takaisin läpitunkevina. Kalpea iho sai pojan näyttämään haamulta ja mustat vaatteet vain korostivat vaikutelmaa.
   
   ”Minä en käsitä, miten teet tuon”, Heart huokaisi.
   
   ”Teen minkä?” Silver ihmetteli.
   
   ”No tuon! Aluksi et ole siinä ja kohta sinä vain… popahdat!”
   
   Toinen kohautti olkiaan. ”Satuin vain näkemään sinut tuolta lehdosta ja… no, minä vain hiivin luoksesi”, toinen selitti, ”ei se niin vaikeaa ole.”
   
   ”Tarkkailit? Olisit tullut esiin aikaisemmin!” Heart huudahti.
   
   Vanhempi poika synkkeni. ”Olisin vain säikäyttänyt Danin pois.”
   
   ”Älä viitsi! Ei hän sinua pelkää! Niin kuin ei kukaan muukaan!” viimeiset sanat lausuttiin painokkaasti, mutta Silver tuhahti.
   ”Ai, he tuijottavat minua ihan muuten vain?” poika tokaisi synkkänä.
   
   ”Eivät, se johtuu siitä, että olet niin eksoottinen!”
   
”Tarkoitat varmaan friikki?”

Heart huokaisi. Kun hänen ystävänsä sattui tuolle päälle, kukaan tai mikään ei saanut hänen päätään kääntymään.

”En minä pidä sinua friikkinä”, tämä huokaisi

Toinen hymyili. ”Tiedän, jos sinä et olisi ajelehtinut tänne samaan aikaan kuin minä, elämäni olisi yhtä helvettiä.”

”Mokomakin draamakuningatar”, Heart hymähti.

”Hmm-m, mutta en tullut tänne synkistelemään!”

”…Etkö?”

”Äh, turpa tukkoon ja kuuntele. Tiedäthän ne vanhan linnan rauniot saaren korkeimmalla kohdalla?

”Mitä niistä?”

Kujeileva virnistys leikitteli Silverin kasvoilla. ”Haluaisitko lähteä pienelle tutkimus retkelle?”

”Mutta… eihän sinne saa mennä! Ja emmekö me ole jo liian vanhoja sellaiseen?”

”Sanoo eräs, joka purjehti vuoden puhuvan luurangon kanssa merillä”, vanhempi poika tuhahti, ”ja mitä siihen sääntöön tulee… kukaan ei välitä minun tekemisistäni ja sinähän voit aina keksiä jotain. Sinä olet koko kylän pikku enkeli.”

”Okei, okei, sait ylipuhuttua”, Heart naurahti, ”mutta odotetaan nyt ensin ainakin Bonie.”

”Hmm? Hän tulee käymään?”

”Jeps.”

”Loistavaa. Saan taas kuulla sitä typerää lempinimeäni”, toinen voihkaisi läimäisten käden otsalleen.

”Ei se nyt niin kamala ole.”

”…Sinua hän kutsuu perämieheksi ja minua Lumikiksi. Kyllä siinä aikamoinen ero on.”

Nuorempi ei voinut itselleen mitään. Hän purskahti nauruun, joka näytti ärsyttävän Silveriä hivenen. Hän mottasi ystäväänsä kevyesti olkapäähän.

”Sori, sori”, Heart sai sanottua, ”mistäs sen tietää, vaikka olisitkin ollut lumivalkea prinssi jostain kaukaisesta valtakunnasta? Sinähän et muista menneisyyttäsi?”

Vaalean pojan katse synkkeni. ”En edes tiedä, haluanko muistaa…”

”Miten niin? Onko tullut jotain…?” toinen kysyi kallistaen päätään.

”Olen alkanut nähdä unia… synkkiä unia. Ne ahdistavat minua”, Silver tuijotti silmiään räpäyttämättä eteensä. Hänen äänensä oli hiljainen ja käheä.

”Ei sinun tarvitse muistaa, jos et halua”, Heart lausahti melkeinpä lempeästi.
   
   Kalpea poika oli juuri vastaamassa, kun hän näki kaukaa jotain. ”Hän taitaa tulla. Katso!”
   
   Brunette kääntyi katsomaan ja näki tosiaan laivan tulevan horisontissa. Luinen, valkoinen käsivarsi vilkutti hänelle.
   
   Heart vilkutti hymyillen takaisin.

   ”Hänen on paras raahata se laiva tänne äkkiä. Haluan mennä raunioille ennen pimeäntuloa”, Silver murahti.
   
   ”Tunnethan sinä Bonien. Ei häntä voi nopeuttaa.”
   
   ”Eikö hänellä ole se köysi systeemi? Hänhän voisi käyttää sitä.”
   
   Heart vain kohautti olkapäitään. Oli totta, että Bonie käytti köysiä laivansa hallintaan, koska hänellä ei ollut miehistöä. Ne, jotka joskus olivat sitä olleet, olivat nyt luukasoina arkussa.
   
   Köydet risteilivät kannella sinne tänne ja niitä kiristettiin ja löysättiin vivuilla.

   ”Tässä menee pitkäään”, Silver huokaisi pyllähtäen rannalle.
   
   Heart istahti myös.

   Vaaleaverikön onneksi laiva kuitenkin näytti nopeuttavan tahtiaan ja oli pian jo suhteellisen lähellä. Heart ei voinut hillitä itseään, vaan juoksi rantaveteen ja huusi: ”Kukkuu!”
   
   Ruorissa oleva luuranko kohotti rommipulloaan tervehdykseksi. ”Kukkuu vaan!”

   ”Et kai aio juoda tuota kaikkea yksin?” poika huusi osoittaen rommipulloa.
   
   ”No jaah, kyllä kai tästä vähäsen liikenee”, Bonie vastasi hetkisen harkittuaan.
   
   Heart virnisti. Hän katseli, kuinka luuranko laski ankkurin ja hyppäsi samalla itse alas. Hän ojensi pojalle rommipullon ja tämä joi kulauksen.
   
   ”Hoi, Lumikki! Haluatko sinäkin?!” Bonie huikkasi.

   ”Ai tuota litkua?! Ei kiitos! Ja se on Silver sinulle!” Valkoinen poika huudahti rannasta ärtyneenä.
   
   ”Niin, niin, miten vain”, toinen mutisi kättään heilutellen. Hän tepasteli hiekalle ja lösähti siihen. Pojat istahtivat hänen molemmille puolilleen.
   
   Hetkisen he vain istuivat siinä katsellen merta. Sen rauhoittava kohina oli ainut ääni, jonka he kuulivat.
   
   ”Ollaan mekin joukko”, Silver naurahti sitten, ”luuranko, albiino ja sekopää.”
   
   ”Hei!” Heart huudahti, ”en minä ole sekopää!”
   
   ”Ke ke ke… Olen samaa mieltä Lumikin kanssa! Olet täysi kaheli!” Bonie naureskeli ja naukkasi pullostaan. Hän huokaisi nautinnollisesti. ”Roikuit kerran mastossa myrskyssä ja uit poukamassa, joka vilisi haita!”
   
   ”Minä luulin niitä delfiineiksi!”

   Hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.
   
   ”Idiootti!” Silver tyrski. Luuranko nauroi niin, että sen luut kalisivat.
   
   Heart tyytyi näyttämään kieltä. ”Silver hei, ehkä meidän pitäisi mennä sinne raunioille, kun kerran halusit.”
   
   ”Hmm… minne raunioille?” Bonie kysäisi vilkaisten poikia vuoronperään.
   
   ”Kukkulan laella oli kerran velhon linna”, Silver aloitti ja piti dramaattisen tauon, ”kukaan ei saa enää mennä sinne… sillä pelätään, että velhon taikuus on yhä siellä.”
   
   ”Katso nyt tuota!” Heart huudahti, ”seitsemäntoista ja ihan täpinöissään!”
   
   ”Ai… NE rauniot? Tuota… hmm… teinä en kyllä – ”
   
   ”No, kiitos rommista, Bonie!” Brunette huikkasi ja hypähti jaloilleen. Hän ja hänen ystävänsä lähtivät pinkomaan pois, ennen kuin luuranko ehti sanoa mitään.
   ”Ah… niin… tuota… olepa hyvä…” tämä mutisi avuttomana katsellen toisten perään. Hän pudisteli synkeänä päätään. Tästä ei hyvää seuraisi.
   
   ”Mitäköhän Bonie yritti sanoa?” Silver puuskutti heidän rämpiessään tiheässä ryteikössä.
   
   ”Njääh, tuskin mitään tähdellistä. Luultavasti halusi vain kertoa jostain ryyppyreissustaan”, toinen vastasi olkiaan kohauttaen, ”katso! se näkyy jo! Kohta ollaan perillä!”
   
   Tosiaankin. Metsän siimeksessä häämöttivät jo mustat, halkeilleet kivirauniot, joiden pintaa peitti sammal ja home.
   
   Pojat saivat uutta puhtia. He rämpivät nyt reippaammin oksistojen läpi.
   
   Monen tunnin hikoilun jälkeen, he pääsivät viimein perille. Rauniot levittäytyivät heidän eteensä.
   
   Murtuneita torneja… Rappeutuneita muureja… Halkeillut kivilattia…
   
   ”Vau!” Heart henkäisi antaen katseensa kiertää.
   
   ”Sanopa muuta”, Silver mumisi. Vaikka hän olikin innoissaan, levottomuus kaihersi hänen mieltään. Sekavat kuvat häilyivät hänen tajuntansa rajoilla.
   
   ”Katso nyt tuota tornia!” nuorempi hihkaisi ja ryntäsi harvinaisen hyvin säilyneen tornin luo, ”se on valtava!” Hän kääntyi katsomaan ystäväänsä. Tämä seisoi paikoillaan jähmettyneenä ja tavallistakin kalpeampana.
   
   Heart unohti intonsa siltä istumalta. Hän lähestyi toista varovasti. ”Sil? Mikä hätänä?”
   
   Silver räpytteli pari kertaa silmiään ja hymyili sitten hieman tuskaisesti. ”Ei mikään. Vau! Tuon muurin on täytynyt olla hirmu korkea! Mikähän sen on murtanut!”
   
   Brunette huomasi, ettei toinen ollut ihan rehellinen. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, ettei Silver kertoisi yhtään mitään, ellei itse haluaisi. Hän ei kuitenkaan voinut olla poistamatta huolta kasvoiltaan ja hänen ystävänsä huomasi sen.
   ”Ihan tosi. Mennään tutkimaan lisää paikkoja!” Kalpea poika juoksi ystävänsä ohi. Hän toivoi, että Heart lakkaisi murehtimasta.
   
   Ja niin sinunkin pitäisi, kuiskasi ääni hänen päässään, eihän täällä ole mitään uhkaavaa, eihän?
   
   Aivan niin. Pimeä huone oli täysin tyhjä –
   
   Pimeä huone?!
   
   Poika pysähtyi. Tosiaan. Hän oli pimeässä kivihuoneessa, jossa ei ollut ovia tai ikkunoita. Huonekaluista ei edes kannattanut puhua.
   
   ”Heart?” Silver huusi ja sävähti äänensä oman äänensä kaikua. Se kuulosti niin ontolta ja haavoittuvaiselta. Heikolta.
   
   Levoton olo hänen sisällään kasvoi. Se kupli pojan vatsanpohjassa ja vihdoin Silver tunnisti sen.
   
   Pelkoa. Sairaanloista, paniikinomaista pakokauhua.
   
   Hänen sydämensä tykytti ja suuta kuivasi. Jalat alkoivat puutua.
   
   Olen kokenut tämän ennenkin… mutta missä?
   
   Silloin se tapahtui. Lasiseinä, joka oli aina ollut hänen muistojensa tiellä, särähti rikki ja kuvat tulvahtivat hänen tajuntaansa. Ne vilisivät hänen päässään tuskallisina. Pojan silmissä sumeni ja hän kaatui kovalle kivilattialle.
   
   Ihmisiä heinähankojen kanssa…
   
   Hän itse juoksemassa henkensä edestä…
   
   Verta…
   
   Pelkoa…
   
   Hänen vanhempansa…
   
   Hirveä, eläimellinen huuto puhkaisi ilman. Silver tuskin edes tajusi, että huutaja oli hän itse. Hänen koko kehonsa tärisi ja kauhun kyyneleet valuivat poskia pitkin.

   ”Voi sinua”, pehmeä, samettinen ääni huokaisi, ”muistot ovat raskas taakka, eikö vain?”
   
   Täristen Silver kohotti katseensa. ”Kuka…?”
   
   

   
   
//Classick lisäsi ikärajan otsikkoon
« Viimeksi muokattu: 14.10.2011 20:18:19 kirjoittanut Classick »
Vuodenhomokultakalaenkeli

Kizutin

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: My Sweet Oblivion (osa 1/?)
« Vastaus #1 : 16.09.2011 12:34:33 »
Kukkuu vain Inuseni (Pakko, vaikkei kommentteihin kuulu loaittaa tervehdystä)

Luin, kun pyysit, vaikka olinkin jo kesällä lukenut kun olin teillä ^^

Toisen kaverin (En viitsi mainita nimeltä, mutta tiedät kyllä) tekstiä oikoluettuani lauserakenteitten viilailu jäi pälle niin löysi kyllä jotain korjattavaakin, mutta ei sitä häiritsevissä määrin ollut.

Esimerkiksi:
Lainaus
valkoista auki olevaa paitaa, joka paljasti ruskettuneen rintakehän, sekä pussimaisia housuja.

Kuulostaisi paremmalta muodossa: "Pussimaisia housuja ja valkoista auki olevaa paitaa, joka paljasti ruskettunaan rintakehän" Koska silloin "joka paljasti ruskettunaan rintakehän" ei ole kiilalauseena asioiden välissä... ("Ja" tuli autromaattisesti eikä sillä ole väliä^^'')

Mutta kuten muistakseni ehkä siille jo silloin ekaa kertaa lukiessa totesin. Kyllä mii tästä pitää enkä pane lainkaan pahakseni, että osia tuleekin enemmän kuin kolme.

Edelleenkin "Kukkuu":n käyttö huvitti hieman. On se mukavaa, kun miinkin ilmaisuja lainaillaan.

Juonesta, henkilöistä ja muusta sellaisesta en ainakan toistaiseksi mainitse mitään, koska syvälliset analyysit yhden osan perusteella ovat hankalia.

Inu-Chan

  • ***
  • Viestejä: 196
Vs: My Sweet Oblivion (osa 2/?)
« Vastaus #2 : 13.10.2011 18:49:55 »
                                       
                                                                               A/N: Seureeva luku. Tuli aikas pitkä ~




                                                                         2.   Storms and Wizards and dreams




Heart alkoi huolestua. Hän oli etsinyt ystäväänsä ympäri raunioita, mutta tätä ei näkynyt.

”Silver! Silver!” Huudot vain kaikuivat saamatta vastausta. Poika huokaisi. Oliko toinen palannut kylään? Tuskin. Silver ei jättäisi häntä tänne yksin. Jospa poika piileskeli? Halusi säikäyttää?

”Tosi hauskaa, Silver! Minä en retkahda tuollaiseen enää!” hän huusi odottaen pettynyttä tuhahdusta, tai alistunutta huokausta.

Niitä ei tullut.

Heart huokaisi. Mitä hän voisi tehdä? Kamala ajatus pulpahti hänen mieleensä. Entä jos maa oli pettänyt tämän alta? Tai hauras torni sortunut tämän niskaan?

Heart tunsi huolensa kasvavan. Toinen oli hänen vastuullaan. Jos toiselle oli sattunut jotain…

”Silver! Vastaa!” poika huusi vielä epätoivoisesti. Ei vieläkään vastausta.

Mutta… eikö tuolla välkähtänyt jotain hopeista?

Heart siristeli silmiään. Kyllä, tuo oli Silverin tukkaa, ihan selvästi.

”Silver!” poika huudahti ja ryntäsi ystävänsä luo. Tämä istui homeisen pylvään päällä lohduttoman näköisenä. Hän tuijotti maahan hiukset silmiä varjostaen. Hän ei edes kohottanut katsettaan kuullessaan Heartin äänen.

Toinen kyykistyi Silverin eteen ja vilkuili tätä huolestuneena. ”Hei, mikä hätänä? Minne katosit?”

”Ai, Heart”, vanhempi mutisi hajamielisesti, ”sori, minä… minä löysin mielenkiintoisen pilarin ja jäin tutkailemaan sitä.”

Heart tuijotti häntä epäillen. ”Se ei tainnut olla mikään maailman hilpein löytö? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen.”

”Älä naurata”, toinen kivahti ja nousi, ”mennään. Ei täällä ole mitään.”

Nuorempi avasi suunsa ja sulki sen sitten. Valkotukkainen tosiaan näytti väsyneeltä. Hän vain nyökkäsi tälle myöntävästi ja he lähtivät vaitonaisina. Alkoi olla jo myöhä, mitä Heart hieman ihmetteli. Eihän siitä ollut kauaakaan, kun he olivat saapuneet raunioille! Ihan kuin joku olisi nopeuttanut aikaa tahallaan.

Lopulta he saapuivat rannalle, missä kumpaisenkin maja sijaitsi. He olivat rakentaneet ne vieri viereen kuin yhteisestä sopimuksesta. Heart oli kiinnittänyt omaansa helmiä, joita oli sukellellut ajan mittaan. Ne eivät olleet missään järjestyksessä, vaan hujan hajan siellä täällä, aivan kuin ne kasvaisivat kiinni majassa. Silver oli tyytynyt pitämään omansa täysin puisena ja vaatimattomana.

”Hyvää yötä”, vanhempi poika mutisi pää painuksissa. Silver kääntyi lähteäkseen, mutta Heart nappasi häntä käsivarresta.

”Odota! Sinua vaivaa jokin, eikö vain?”

”Minulla ei ole mikään”, toinen murahti luomatta silmäystäkään toveriinsa.

”Älä valehtele minulle”, nuorempi lausui pehmeästi, ”jos sinulla on jokin – ”

”Helppohan sinun on sanoa!” Silver ärähti yhtäkkiä riistäytyen rajusti irti, ”sinulla ei ole ikinä ollut ongelmia! Kaikki rakastavat sinua, eikä kukaan katso sinua alaspäin! Miksi ylipäätään olet kanssani?! Säälistä?! Vai näytätkö paremmalta minunlaiseni friikin rinnalla?!

Heart osasi vain kuunnella järkytyksen mykistämänä. Vielä koskaan toinen ei ollut huutanut hänelle näin. Jos heille oli aikaisemmin tullut erimielisyyksiä, ne oli yleensä laskettu leikiksi ja sovittu kompromissein. ”Silver – ”

”Jätä minut rauhaan, Heart Less”, toinen sähähti jäätävästi silmät vihaisina viiruina, ”et tiedä minusta mitään. Et sitä, kuka olen, etkä varsinkaan menneisyydestäni – ”

”Hetki! Saitko muistosi takaisin?”

Silver naurahti katkerasti. ”Mitä se sinulle kuuluu?”

”Olen ystäväsi!” nuorempi huusi alkaen itsekin suuttua, ”ystävät välittävät toisistaan!”

”No, onhan sinulla Bonie”, toinen tuhahti, ”minua väsyttää.” Hän marssi jäykästi majalleen vilkaisematta taakseen.

Heart jäi seisomaan rannalle. Hän näytti siltä kuin häntä olisi läimäisty poskelle. Ahdistus, suru, viha, hämmennys ja huoli sekoittuivat yhdeksi tunteiden sekasotkuksi.

Mitä HÄN oli muka tehnyt Silverille? Hän ei ollut omasta mielestään ainakaan sanonut mitään pahaa.

”Mietin tätä aamulla”, hän ajatteli ja kömpi majalleen pää täynnä sanoja, jotka hänen olisi pitänyt sanoa.

Silver makasi sängyllään ja tuijotti pimeää kattoa. Lakanat takertuivat hänen hikiseen ihoonsa tehden pojan olon entistä tukalammaksi. Hän potki ne vihaisesti pois.

joka ehkä jaksoi välittää? Miten hän oli voinut olla niin tyhmä?!

Toisaalta… jos Heart alkaisi vihata häntä, ehkä kaikki olisi helpompaa. Aivan niin, hänen ei tarvitsisi tietää yhtikäs mitään. Ei Silverin menneisyydestä tai rauniolla sattuneesta välikohtauksesta.

Silver painoi kasvonsa tyynyyn muistaessaan sen keskustelun:


Silver kohotti kasvonsa. ”Kuka..?”Hän näki edessään pitkän miehen, joka katsoi häntä hymyillen. Tälläkin oli valkoiset hiukset, jotka eivät kuitenkaan hohtaneet samalla lailla kuin pojalla. Siniset silmät tarkkailivat Silveriä saaden kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin.

”Minun nimelläni ei ole suurtakaan väliä”, mies sanoi, ”minut tunnetaan yleisimmin velhona – ”

”Mahdotonta!” poika parkaisi, ”velhot on k – ”

”Kuolemastakin voi selvitä, jos on tarpeeksi näppärä”, toinen vastasi ja iski juonikkaasti silmää. Hän vilkaisi tyytymättömästi ympärilleen ja naksautti paheksuvasti kieltään. ”Ankea paikka, vai mitä? Ei ollenkaan mukava rupattelulle, hmm?”

Hän naksautti sormiaan ja yhtäkkiä huone oli täynnä takkatulen luomaa valoa. Persialainen matto koristi lattiaa. Kahden punaisen  nojatuolin välissä oli pikkupöytä, joka notkui makeasti tuoksuvista leivoksista ja makeisista.

Velho asteli huolettomasti takkatulen ääreen ja huokaisi autuaasti istahdettuaan toiseen nojatuoliin. Hän vilkaisi Silveriä, joka oli perääntynyt seinään kiinni. Hän vilkuili kaikkia huoneen ylellisyyksiä epäluuloisesti.

”Älä pelkää”, toinen naurahti, ”enhän minä sinua syö. Sitä paitsi, olet varmasti kylmissäsi.”

Se oli totta. Yhtäkkiä pojan kehon läpi puhalsi tuuli, joka sai hänet tärisemään. Hampaat kalisten hän raahautui toiseen nojatuoliin. Takkatulen suloinen lämpö tavoitti hänet. Silver katsoi tarjolla olevia herkkuja. Uskaltaisiko hän ottaa? Ne olivat loppujen lopuksi velholta…
   
”Ota toki! Sitä vartenhan ne siinä ovat!” mies huudahti käsiään sydämellisesti levitellen.

Toinen empi, mutta nappasi sitten yhden. Hän puraisi siitä pienen palan. Äkkimakea, vanilijainen täyte valui hänen suuhunsa saaden hänet yskimään. Velho seurasi vierestä lievästi huolestuneena.

”Älä nyt sentään tukehdu”, hän kehotti, ”no, joka tapauksessa… Tunnut tarvitsevan apuani…” mies nojautui hieman eteenpäin.

Silver tiesi heti, mitä toinen tarkoitti ja ahdistuksen aallot saivat hänet taas vajoamaan. Poika käänsi päätään. ”Olen hirviö…”

”Noh, noh, terveen nuoren miehen ei pitäisi ajatella noin!” mies vastasi sormeaan heristellen, ”eihän se sinun ystäväsikään ajattele sinusta noin, vai?”

”Hänpä ei tiedä, mikä minä olen”, Silver kuiskasi käheästi, ”hän ei tiedä yhtikäs mitään!”

”Hmm… Onpa hyvä, että löysin sinut. Kuten jo aiemmin sanoin, voin auttaa sinua.”

”Mutta sinähän olet – ”

”Et kai usko kaikkea sitä soopaa, mitä velhoista sanotaan? Emme me kaikki ole pahoja… Aivan, minä voin tuoda sinulle suloisen unohduksesi…”

”Mitä… Mitä minun pitää tehdä?” Silver kysyi kuumeisesti.

”Voi, ei mitään erityistä”, mies tokaisi viattomasti, ”sinun täytyy vain mennä omien muistojesi sisään ja tappaa niissä oleva sinä.”

Toinen kalpeni. ”Miten minä voin – ”

”Odota, kuuntele loppuun. Jos hyväksyt tarjoukseni ja tulet tänne uudelleen, linna on eheä. Olen loihtinut jokaisen huoneen – niistä löydät yhden muiston elämästäsi. Sinun pitää vain siis kulkea huoneesta toiseen, hoitaa hommasi ja siinä se.

”Minun pitää miettiä…” Silver mumisi pöytää tuijottelen.

”Sopiihan se. Minulla on aikaa”, mies tokaisi olkiaan kohauttaen, ”ovi on tuossa.” Hän osoitti huoneen toiselle puolen. Tosiaan. Siellä, missä aikaisemmin oli ollut pelkkä kova kiviseinä, oli nyt ovi. Silver nousi ja hoiperteli siitä ulos.


Poika huokaisi. Hän oli ollut sen jälkeen tolaltaan – oli vieläkin. Uni ei tullut. Hänen mieltään riivasivat katkonaiset muistot.  Aamun ensisäteiden osuessa rantaan, Heart avasi majansa oven ja astui ulos. Yön aikana hänen päähänsä oli muotoutunut idea. Hän halusi osoittaa, miten tärkeä Silver oli hänelle.

Sukeltamalla mustan helmen.

Ne olivat harvinaisia ja suurella todennäköisyydellä poika joutuisi etsimään koko päivän tai varmasti pidempäänkin, mutta hän kyllä löytäisi sen.

Heartia tosin arvelutti hieman mustat pilvet taivaanrannassa… No, eivät ne välttämättä myrskyä tarkoittaneet.

Hän hymyili huomatessaan Bonien laivan olevan vielä paikalla. Luuranko oli siis päättänyt jäädä pidemmäksi aikaa. Nuorukainen juoksi laivan luo. ”Kukkuu!”

Pian liidunvalkoinen naama kurkistikin laidan yli. ”No kukkuu vaan. Onpa yllättävää nähdä sinut ylhäällä tähän aikaan aamusta, Heart Less.”

”Aion sukeltaa mustan helmen. Siinä voi kestää, joten…”

”Älä nyt hulluja puhu! Mihin sinä sellaista tarvitset? Olet itsekin aina sanonut tavallisten helmien olevan riittäviä. ”

”Tämä ei riitä… Se tulee olemaan lahja Silverille. Minä kyllä sukellan sen!”

”Ke, ke, ke!” luuranko hekotti, mutta huomatessaan pojan vakavan naaman, hän vaikeni. ”Ai… Sinä et vitsaile.”

”En niin.”

”Miksi ihmeessä sinä haluat sukeltaa hänelle mustan helmen?”

”Meille tuli eilen riitaa”, Heart mutisi tuijotellen laivan kylkeä, ”haluan korjata asian.”

”Eikö vähempikin riittäisi? Ja oletko huomannut pilvet?”

”Palaan ennen kuin myrsky puhkeaa, jos nuo pilvet edes tarkoittavat sitä”, toinen vastasi hymyillen. Hän kahlasi vedessä, kunnes jalat eivät enää ylettäneet pohjaan ja hän joutui uimaan.

Syteen tai saveen, Hän ajatteli sukeltaessaan.

Kuten aina ympäröivä sinisyys rauhoitti häntä. Tuntui kuin hän olisi saapunut kotiin pitkän matkan jälkeen. Heart luotasi pohjaa katseellaan. Sieltä löytyikin monenlaisia simpukoita. Poika ui niiden luo ja nappasi yhden. Hän avasi sen ja kurkisti sisälle. Yksi vilkaisu kertoi hänelle siellä ollut helmeä ensinkään. Hän viskasi sen pois ja otti seuraavan. Siinä kyllä oli helmi, mutta valkoinen.

Heart seuloi simpukoita tuloksetta. Happikin alkoi olla jo tiukilla. Hän ui pintaan ja haukkoi henkeä. Hän vilkaisi taivaalle ja huomasi tummien pilvien lähestyvän.

Poika tiesi, että mereen jääminen olisi kohtalokasta, mutta muisto Silverin ahdistuneista kasvoista hävitti kaikki epäilykset hänen mielestään. Hän ui hieman kauemmas…

Boniekin pani merkille Heartia uhkaavan vaaran. Hän tiesi vallan hyvin, että myrsky saattaisi merkitä kuolemaa pojalle, jos se ehtisi ennen häntä.

Mikä oli hyvin todennäköistä.

Luuranko ei aikoisi odottaa. Hän levitti purjeet ja nosti ankkurin.

Heart huomasi osuneensa otolliseen paikkaan. Simpukoita oli enemmän ja eksoottiset kalat uiskentelivat ympäriinsä. Poikaa hieman huolestutti merivirta, joka oli voimistunut. Uiminen alkoi käydä vaikeammaksi. Ihan kuin meri olisi alkanut käydä kärsimättömäksi!

”Odota vielä hetki”, Heart ajatteli toivoen, että meri voisi kuulla häntä.

Valkoista, valkoista, valkoista. Hän alkoi jo turhautua helmiin! Niiden puhdas väri tuntui ärsyttävän poikaa tahallaan!

Heart käväisi jälleen pinnalla ja joutui pinnistelemään voimiensa takaa. Aallot alkoivat nousta hänen ympärillään ja sade piiskasi vihaisesti kasvoja.

Hän puri huultaan. Myrsky ei ollut vielä kunnolla alkanut. Hän voisi vielä uida rantaan ja jättää asian sikseen.

Tämä olisi viimeinen tilaisuus.

”Ja hitot!” Poika haukkoi henkeä ja painui taas syvyyksiin. Uinti muistutti nyt lähinnä räpiköintiä, sillä virtaukset yrittivät kiskoa häntä.

Hän pääsi pohjaan vain vaivoin. Heart nappasi epätoivoisesti pari simpukkaa. Silloin voimakas virtaus tempaisi hänet rajusti mukaansa. Pojan molemmat kädet puristuivat simpukoiden ympärille.

Silver kuunteli myrskyn ulvontaa. Hänen majansa narisi ja valitti, mutta nuorukainen ei välittänyt. Maja oli kestänyt ennenkin. Hän tunsi pikemminkin olevansa turvassa.

Poika toivoi, että saisi maata siinä ikuisesti. Hän huokaisi. Syyllisyys painoi häntä. Heart oli aina puolustanut ystäväänsä. Hän ei ollut ikinä katsonut, kuten muut. Hänen silmänsä olivat aina olleet ystävälliset ja lämpimät.

Silveriä ärsytti. Hän halusi vain unohtaa syyllisyytensä. Poika painoi kasvonsa tyynyyn tuhahtaen.  Parempi näin. Heart kyllä pärjäisi ilman häntäkin.

Mutta pärjäisikö hän ilman Heartia?

Silver ei halunnut tietää vastausta.

Heart kamppaili virrankourissa. Se riepotteli häntä kuin petoeläin saalista. Poika yritti räpiköidä, mutta turhaan. Keuhkot olivat repeämäisillään ja ne kirkuivat happea, jota oli mahdotonta saada.

”Antaa olla”, hän ajatteli alistuneena ja surullisenakin, ”anteeksi, Silver…” Hän sulki silmänsä. Juuri ennen pimeyteen vajoamista hänestä tuntui, kuin joku olisi tarrannut häntä kainalosta.

Bonie raahasi ystäväänsä ja manasi tätä. Miksi hänen oli pitänyt mennä kokeilemaan jotain niin mielipuolista?

”Taas sitä ollaan olevinaan niin tunnollisia”, luuranko mutisi, ”’arvaapa mitä, Bonie? Ajattelin taas olla vähän tyhmä idiootti ja mennä sukeltelemaan myrskyyn! Eikö olekin tasapainoinen ja terveellinen ajanviettotapa?’ Idiootti!”

No, jos valoisia puolia piti tilanteesta hakea, niin ainakin Boniella ei ollut ongelmia hengittämisen kanssa. Hän ei ollut varsinaisessa kehossaan, joten hän ei voinut kuollakaan.

Luuranko pääsi pinnalle ja katsoi hetken laivaansa, joka keikkui hurjasti aalloilla. Sitten hän ui sen kylkeen ja nappasi äkkiä laidan yli roikkuvista tikkaista. Hän kiipesi rivakasti kannelle. Hän vei nopeasti tajuttoman pojan hyttiin ja vetäisi parista vivusta. Noin, nyt laivan purjeiden pitäisi kääntyä.

Hän ryntäsi takaisin kannelle ja tarttui ruoriin. Piraatti alkoi ohjata laivaa rantaan, mikä oli haastavaa myrskyssä, mutta hän oli onneksi tehnyt tätä ennenkin.

Hänen ainoa huolenaiheensa oli Heart, joka oli näyttänyt pelottavan hengettömältä.

Matka tuntui ikuisuudelta. Kun hän viimeinen pääsi rannalle, hän juoksi hyttiin, haki Heartin ja vei tämän majaan. Lempeästi hän laski pojan sängylle. Hän tuntui kevyeltä ja huolestuttavan veltolta.

”Äh! Perhana! Hengitä!” piraatti mumisi läpsien ystävänsä poskia. Hän ei edes kuullut oven käyvän ja Bonie hätkähtikin huomatessaan Silverin, joka tuijotti Heartia kalpeana.

”Näin teidät majani ikkunasta”, poika kuiskasi, ”mitä tapahtui?”

”Tämä idiootti meni sukeltamaan sukeltelemaan helmiä”, Bonie murahti synkästi.

”Mitä?! Miksi?!” toinen huudahti kuulostaen epätoivoiselta ja ahdistuneelta, ”kyllähän hänen olisi pitänyt tietää paremmin!”

”Älä minulta kysy, kuka tietää, mitä tuon ääliön pienissä aivoissa tapahtuu!”

   Heart vaiensi kummatkin alkamalla yhtäkkiä yskiä. He kääntyivät katsomaan poikaa. Silver nojautui eteenpäin.

   Siniset silmät avautuivat hitaasti ja hapuilivat hetken ennen kuin paikallistivat kaksikon. Heart hymyili heikosti ja ojensi käsissään yhä olevia simpukoita. ”Silver… ota…”

   Toinen katsoi ystäväänsä kysyvästi ja nappasi simpukat hänen kädestään. ”Näidenkö takia sinä…?”

   Heart nyökkäsi. ”Katso, onko kummassakaan helmeä. Jos on, hyvällä tuurilla se on musta.”
   
   Vapisevin käsin Silver aukaisi toisen. Siellä ei ollut mitään muuta kuin kullanruskea, epämääräinen lyllertävä otus. Poika viskasi sen ikkunasta ja avasi toisen.
   
   Sen sisällä loisti mustaakin mustempi helmi. Silver otti sen varovasti käteensä ja tarkasteli sitä. ”Onko tämä… minulle?”
   
   Heart vain virnisti, ”Jep, sinun on.”
   
   ”Idiootti! Sinä melkein hukuit!”
   
   ”Se oli sen arvoista”, nuorempi mutisi ja sulki silmänsä. Toinen ehti jo säikähtää, mutta rauhoittui pian kuullessaan Heartin hengittävän tasaisesti. Poika oli vain nukahtanut.
   
   Silver istahti voipuneena penkille. Hänen takiaan Heart oli melkein… Hän ei kestänyt edes ajatusta siitä!
   
   ”Aikamoinen kaveri sinulla”, Bonie kuiskasi parantamatta kumppaninsa mielialaa.
   
   ”Tämä on minun syytäni… Meille tuli riitaa ja…” poika mongersi. Hän sulki silmänsä ja nosti käden otsalleen. Sen viileys rauhoitti häntä hieman.
   
   ”Kuule Silver… mitä siellä raunioilla oikein tapahtui?” luurangon kysymys sai toisen hätkähtämään. Hän käänsi päätään.
   
   ”Ei mitään”, Sanat tulivat epäselvänä mutinana.
   
   ”Näkikö jompikumpi teistä velhon?” Bonien onttojen silmien katse oli läpitunkeva.
   
   ”Älä ole naurettava! Velho on kuollut ja kuopattu aikoja sitten!”
   
   Luuranko pudisteli päätään. ”Niinhän sitä yleisesti luullaan, mutta… hän teki tämän minulle. Luulitko, että olen hypännyt haudasta itsekseni?”
   
   ”Oli miten oli, en nähnyt mitään velhoa”, Silver lausahti ja nousi, ”menen kotiin.”
   
   Piraatti huokaisi, kun ovi paiskattiin kiinni. Voi tätä nykynuorisoa.
   
   Myrsky ei ollut vieläkään rauhoittunut. Sade piiskoi Silverin kasvoja ja tuuli pörrötti hänen hiuksiaan, mutta poika ei edes huomannut kaaosta ympärillään. Hän pystyi ajattelemaan Heartia. Se typerys…
   
   ”Minä aiheutan hänelle vain vaivaa”, poika ajatteli, ”minä olen se vanhempi… minun pitäisi myös olla se vahvempi...” Mutta ei. Se oli aina ollut Heart. Ei koskaan Silver.

   Heartin olisi paljon parempi olla ilman häntä. Toisen ei tarvitsisi kärsiä.
   
   Velhon ehdotus palasi kirkkaana pojan mieleen. Hän voisi vain… pyyhkiä itsensä pois.
   
   Hän päätti lähteä yöllä raunioille.
   
   








Vuodenhomokultakalaenkeli