Nimi: Hei tonttu-ukot hyppikää
Kirjoittaja: Seidig
Beta: -
Paritus: Elias/Riina (OMC/OFC)
Genre: Fluffy
Fandom: Originaali
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Disclaimer: Kerrankin omistan hahmot ja juonen.
Summary: ”Elias”, se sanoo yhtäkkiä ja sen kasvoilla on miettivä ilme. ”Sulla on aika nätit silmät. Tollaset vihreeruskeet.” Mä oon vähällä sanoa, että eikö vihreeruskee oo aika lähellä paskanväristä, mutta jokin mun sisällä varottaa siitä, että se pilaisi aika nopeesti tunnelman. Niinpä mä vaikenen ja väännän vaan varovaisen hymyn huulilleni. A/N: Jokainen kirjoittaja sortuu ainakin kerran elämässään kliseiseen rakkausfluffysöpöstelyhöttöön. Nyt on mun vuoro, onhan mulla sentään joulufiiliskin jo. Tykkään Eliaksesta ja Riinasta hahmoina joten päätin laittaa ne tähän – oikeastaan tämän vois laittaa samaan topsuun aikaisemman Kuutamolla –shotin kanssa, mutta koska tuo nimi ei oikein enää täsmää (tai saattaa täsmätäkin), niin päätin että ihan sama, antaa mennä ikiomaan topsuunsa. Ja tähänhän ei edes tarvitse olla luettuna tuota toista pätkää, joten tää on ihan itsenäinen ”jatko-osa”, tai jotain sellaista.
Oon selittänyt tarpeeksi, lukekaa ja kommentoikaa.
HEI TONTTU-UKOT HYPPIKÄÄRiinan hiukset on suloisesti pörröllään sen kasvojen ympärillä ja niissä suortuvissa, jotka karkaa sen pipon alta, on jonkinlaista hopeanväristä kuuraa. Sen suusta karkaa höyryä, posket on omenanpunaiset. Sehän sopii aika hyvin, jouluomenat. Nyt kun on joulukin.
Me istutaan koulun pihalla jää- ja lumikerroksen saaneella penkillä. Piha on muuten autio, muita ei oo siellä meitä lukuun ottamatta. On jo aika lailla pimeää, kello näyttää mun puhelimessa vasta seitsemää, mutta siitä huolimatta. Onneksi on ne muutamat katulamput, lyhtypylvääntapaiset siinä pihalla.
Mä en oo ihan varma siitä, mitä teen siinä. Riina tuli jutteleen mulle aika pian sen jälkeen, kun se oli esiintynyt koulun joulujuhlassa ja soittanut Kuutamosonaatin. Me oltiin hätäisesti sovittu tapaaminen – mikäpä olis ollut sen omaperäisempi paikka kuin koulun piha.
Ja tässä me sitten istutaan.
Mua vähän nolottaa, ei ole mitään käsitystä siitä, että mitä mun pitäisi tehdä. Riina vaan istuu siinä, näprää välissä jotenki hermostuneesti sen puhelinta, mä teen samaa perässä ja mielessäni yritän kehittää jotain fiksumpaa sanottavaa kuin ”miksi sä oikein pyysit mut tänne?”. Musta tuntuu, että se olis aika hyvä keino ajaa se kokonaan pois.
Riina vilkuilee mua aina välissä, mä huomaan sen ja tunnustan syyllistyväni myös sen vilkuilemiseen salaa. Mä tajusin vasta sen Kuutamosonaatin jälkeen, että miten söpö se oikeasti on, sen silmät on jotain vihreän ja harmaan väliltä ja nenänpäässä muutama pisama.
”Sä soitit hyvin”, mä lopulta saan sanottuani ja oon valmis ampumaan itteni tajuttuani, että mä sanoin sen kans silloin, kun me juteltiin ekaa kertaa muutama päivä sitten.
Riina katsahtaa muhun ja sen huulet vetäytyy jonkinlaiseen hymyyn. Mäkin hymyilen vähän, mun kädet tärisee lapasten sisässä ja laskettelutakki kahisee vaimeasti mun käsien alla. Ehkä mä olen vähän ilmiselvä, mutta ei sille voi mitään.
”Kiitti”, Riina vastaa, sen ääni on aika vaimee ja vähän painoksissa. Ehkä se on tulossa kipeeksi. Mun tekee mieli kietoa se ruutuhuivi sen kaulan ympärillä siihen tiukemmin, mutten mä uskalla.
”Voitaisko me mennä käveleen tai jotain?” se kysyy melkeen heti sen jälkeen, kun on kiitellyt mua kohteliaisuudesta. ”Mua palelee. ”
”Tietenki”, mä sanon saman tien ja nousen seisomaan. Sekin nousee ja vähän kankeasti me lähetään eteneen koulun pihan poikki. Vaksi on kolannut pihan, joten lumeenuppoamisvaaraa ei ole, mutta hiekottamatta jääneitä kohtia kyllä löytyy.
Yhtäkkiä Riina katoaa siitä mun viereltä. Kuuluu humpsahdus ja voihkaisu ja mä katson alas vähän hämmentyneenä ja ehkä säikähtäneenäkin. Mielessäni mä kiroan sitä vahtimestaria, joka ei voi hiekoittaa koko pihaa kerralla vaikka sitä hiekkaakin riittäisi.
Riina istuu siinä jäisessä maassa kiroillen itsekseen, mä kumarrun nopeesti ja alan sen tyypillisen ”oothan sä kunnossa herranjumala” – kauhistelun. Se virnistää, mutta ei nouse seisomaan vaan jää istumaan siihen maahan. Mä ihmettelen sitä vähän, mutta itekin jään siihen vaikka polvia vähän pakottaa vaikea asento.
”Elias”, se sanoo yhtäkkiä ja sen kasvoilla on miettivä ilme. ”Sulla on aika nätit silmät. Tollaset vihreeruskeet.” Mä oon vähällä sanoa, että eikö vihreeruskee oo aika lähellä paskanväristä, mutta jokin mun sisällä varottaa siitä, että se pilaisi aika nopeesti tunnelman. Niinpä mä vaikenen ja väännän vaan varovaisen hymyn huulilleni.
”Mua hävettää”, se voihkaisee yhtäkkiä ja mä pyllähdän yllätyksestä istualleni maahan. Sen kasvoista näkee että sitä naurattaa, mutta ilmeisesti sekin päättää olla tahdikas.
Mä päätän, että kun kerta istun jo tällä kylmällä, kovalla ja jäisellä maalla, mun on aivan sama jäädä siihen istuskelemaan. Riina näyttää kannattavan mun päätöstä ja mä odotan innolla, että se kertoisi, mikä sitä hävettää.
”Kun mä, voi vittu, ääh”, se yrittää jatkaa, mutta jokin näköjään estää sitä. Sen posket punertaa nyt vähän entistäkin enemmän ja mä uskon, että siinä ei oo ainoastaan pakkanen asialla. ”Mä olen ollut niinku… Ihastunu suhun jo jotain puol vuotta”, se ynähtää pienellä äänellä ja mun sisällä alkaa tapahtua. Sydän hyppää ja jättää yhen lyönnin välistä samaan aikaan, maha tulvahtaa täyteen tanssivia pikku tonttuja ja suu vetäytyy hymyyn automaattisesti.
Riina ei enää kato muhun, se tuijottelee maata ja piirtelee lapasensa lumisella kärjellä maahan joitain epämääräisiä kuvioita. Mä en kykene sanomaan yhtään mitään, huidon vaan kädelläni mun mustia, liian pitkiksi kasvaneita hiuksia pois silmiltä. Ne rätisee siihen malliin, että niissäkin on sitä samaista kuuraa kuin Riinan etuhiuksissa.
Mä en kestä enää sitä hiljaisuutta, joka on jatkunu meidän välillä jo varmaan lähes minuutin. Mun vikahan se periaatteessa on, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, mitä mä sanoisin. Mä olen ihastunut Riinaan, okei, se on ehkä ainoa selvä asia tässä. Mutta mä en edes tunne sitä, mä vaan satuin kuulemaan sen soittavan ja jotenkin hullaannuin, eikä siitä ole edes kuin muutama päivä.
Mut kerranhan sitä vaan eletään, mä aattelen harvinaisen kliseisesti ja vaapun pari askelta eteenpäin kompuroituani polvilleni. Riina kohottaa katseensa hämmentyneen näköisenä ja mä yskähdän. Luojan kiitos mulla ei ole purkkaa, mietin mielessäni kun nakkaan lapaset pois ja asetan mun kädet sen poskille. Ne on kuumat ja kylmät samaan aikaan, ja mun sydän heittää voltin kun mä pakotan itseni sulkemaan silmäni ja vetämään henkeä.
Mä painan mun huulet Riinan omille ja se, miten se säpsähtää mun käsien alla saa mun sydämen huutamaan hallelujaa ja siinä kohtaa, kun se vastaa suudelmaan, mä lupaan etten enää koskaan polta enkä juo, kiusaa pienempiäni, jauha paskaa ja yritän päästä kahviriippuvuudestakin, jos tää on edes totta.
Sen huulet on melkeen kuumat ja vähän kirpeän makuiset, ihan kuin Riina muutenkin. Kirpeä karkki, pintapuoli saattaa olla happaman oloinen mutta kun pääsee pintaa syvemmälle, niin kaikki kirpeys on tiessään, pehmeetä ja makeeta vaan.
”Mua ei palele enää”, Riina hihittää, kun me vihdoinkin irtaudutaan toisistamme. Mä vaan virnistelen hölmösti ja niin Riinakin. Mä kiedon käteni sen ympärille ja se hautaa päänsä vähän ujosti mun olkapäätä vasten.
Siinä me sitten istutaan, perseet jäässä. Tonttu-ukot jatkaa hyppimistä mun vatsassa, mutta ainakaan mun ei ole yhtään kylmä enää.
------
A/N: Mietin nimeä vaikka kuinka kauan ja sitten eilen nukkumaanmennessäni älysin että hepsankeikkaa, tuohan olisi hyvä. Mainitsen nyt vaan.
