Kirottu sammakkokakara ja muita kertomuksia (eli minun elämäni), K-11, fantasy,comedy

[Morzearo]

       Nimi: Kirottu sammakkokakara ja muita kertomuksia (eli minun elämäni)
Kirjoittaja: Morzearo
Ikäraja: K-11
Paritus/Henkilöt: Mea
Tyylilaji: fantasy, comedy, romance (? perhaps...)
Yhteenveto: Mean elämästä (joka melkoisen omituinen onkin)





                                                                      Prologi

 ”Sisään!” Honottava, ärtyisä ääni, aivan liian suuret sukkahousut, jotka valuivat jatkuvasti makkaralle, mauttomia hameita ja ainainen söin-juuri-sitruunan ilme. Siinä oli suunnilleen mitä rehtori Oderasta tarvitsi sanoa kuvatakseen millainen hän oli.
Eikä hän ollut muuttunut tippaakaan sen jälkeen, kun näin hänet viimeksi. ”Mitä? Sinä taas?”, neiti Odera – kyllä, hän on edelleen noin 50 vuoden iässä neiti – sanoi, eikä se ollut oikeasti kysymys. Ja minun on kaiketi turha lisätä, että kävin siinä kansliassa usein.
 Useimmiten ilman omaa syytäni. Kansliassa käyminen ja syntipukiksi joutumin oli vain osa Sitä.

Opettaja asteli silloin myös sisään ja laski kätensä olkapäälleni. Etsin katseelleni mitä tahansa paikkaa, etten varmasti olisi joutunut kohtaamaan rehtorin katsetta. Se olikin sitten syy, miksi tajusin, etten ilmeisesti ollut ainoa, joka oli joutunut rakkaan rehtorimme ’rikollisten aineiden’ listalle.
 Rehtorin pöydän vieressä olevalla tuolilla istui Kaje. Koulumme ehdottomasti tavoitelluin – ja tavoittelemisen arvoisin – poika. Poika johon olin typerästi ihastunut.
Nostin katseeni kattoon ja rehtori kysyi: ”Mitä hän nyt on tehnyt?”
Opettaja laski kätensä olkapäältäni ja alkoi lukea jotakin, mitä olisi varmasti kutsunut raportiksi. Huomasin miettiväni missä välissä hän senkin oli väsännyt.
”Kröhöm. Tunnin häiritseminen, haaveileminen tunnilla, toisen oppilaan loukkaaminen, siivoton kielenkäyttö, toisen oppilaan arvostelu ja opettajan kyseenalaistaminen, ovat vain osa hänen rötöksistään tämän välitunnin ja minun pitämäni opetuksen aikana”, opettaja luetteli ja minä käännyin katsomaan häntä typertyneenä. ”Häh? Mitä muuta minä muka olen tehnyt?”, kysyin epäuskoisena. Opettaja liikahti hermostuneena, ja jatkoi kuuroa teeskennellen. ”Ehdotan, että hänet erotetaan tilapäisesti.”
  Nyt minua kuvotti TODELLA. Alicia oli kietonut jopa opettajan pikkusormensa ympärille ja opettaja meni täysillä mukana!
Rehtori Odera katsoi opettajaa hetken ja käänsi sitten pysyvästi happaman katseensa minuun. ”Minä en erottaisi häntä tuolla perusteella.”
Minä höristin korviani varmana siitä, että olin kuullut väärin. Mutta ei. Neiti Oderakin oli kääntänyt katseensa Kajeen päin. Puolustiko Kaje minua?
  ”Ei, minä en aio erottaa häntä sillä kaikesta huolimatta Mea Riga on hyvä oppilas”, Odera sanoi ja katsoi minua ja luin hänen ilmeestään loput. Ja minä en halua olla se joka ilmoittaa konsernijohtaja Rigalle, että hänen tyttärensä on erotettu koulusta.
”Mutta tästä seuraa jälki-istuntoa koko loppuviikoksi ja se alkaa nyt. Sama koskee nuori herra Walenia”, rehtori kivahti ja viittasi meitä poistumaan.

Poistuimme kansliasta ja kuulimme kuinka opettaja jäi vielä kitisemään rehtorille kuinka paha ja kieroutunut minä olin, ynnä muuta sellaista.
 Jos mielialani oli nollassa aikaisemmin, niin nyt se oli niin paljon pakkasen puolella, että se alkoi olla vaarallista. Koko viikko jälki-istuntoa. Isä tappaisi minut kun saisi tietää. Olin niin ajatuksissani, että unohdin kokonaan Kajen, joka käveli hiukan takanani.
”Eikö sinulla ole jotain sanottavaa?”, hän kysyi ja minä hätkähdin. Käännähdin häneen päin ja jäin tuijottamaan typeränä. Aivoni tuntuivat olevan kuin siirappia.
”Ai, niin tuota joo.” Häikäisevää eikö totta? Kaje katsoi minua odottavasti ja kohotti kevyesti kulmiaan. ”Tuota k-kiitos. Öh, kaikesta. Kai”, sopersin ja painoin katseeni lattiaan. Onneksi en sentään punastunut. Se olisi ollut viimeinen niitti.
Kuulin Kajen alkavan nauraa. Minä punastuin ja tunsin itseni idiootiksi. Kun vilkaisin häntä uskoin näkeväni saman mitä näin kaikkien kasvoilla; ivan tai ilmeen, joka syntyy kun nauretaan ilkeästi toisille. Siksi jouduinkin katsomaan uudestaan. Kaje nauroi oikeasti.
”Eipä kestä”, hän sanoi huvittuneena. ”Tosin ihmettelen kyllä mitä hittoa sinä olet tehnyt. Opettaja ei yleensä suutu helposti.”

Myöhemmin muistin jälki-istunnosta vain hyvin vähän, sillä olin viettänyt sen ruusunpunaisessa onnenusvassa. Edes ulkona, hyisessä tihkusateessa käveleminen ei saanut sitä kaikkoamaan, joskin pääni selkisi pian. Olin juuri päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, että viikon kestävä jälki-istunto ei olisikaan niin paha juttu, kun sain viettää ajan Kajen kanssa, kun kuulin takaani moottoripyörän jyrähdyksen.
Tajusin suunnilleen sekuntia aikaisemmin kun se oli liiskata minut, että kuski ajoi tahallaan päälle. Loikkasin sivulle ja osuin sillan sivukaiteeseen.
Ajatukseni tuntuivat kiitävän liian nopeasti, eikä niistä saanut selvää. Olen sinisellä sillalla, kaide ei kestä, se on ollut aina huonossa kunnossa, se törmää minuun…
Moottoripyörän jarrut kirskuivat, sen takana istuva tyttö kiljui, se rysähti kaidetta vasten ja ruosteen kuluttama kaide petti järkyttävän, korvia särkevän äänen saattelemana. Ja äkkiä selkäni takana ei ollutkaan mitään. Iskeydyin selkä edellä jokeen ja ilma pakeni keuhkoistani.

[Morzearo]

                 A/N:   Hei kommentoikaa tätä olkaa niin hyvät. Tämä on kokeilu ja haluan tietää mitä muuttaa. : ) Kiitos.





                               seuraava luku… jossa Mea löytää kirjakaupan ja ihmettelee kissan kokoa


Nousin yskien ja henkeä haukkoen pintaan ja yritin pyristellä rantaan, mutta vaatteet tuntuivat kiskovan minua alaspäin. Vajosin takaisin pinnan alle. Yritin repiä takkia yltäni ja potkia kenkiä jalasta, mutta tunnuin sotkeutuvan entistä pahemmin ja uimisesta tuli melkein mahdotonta.
  Silmissäni räjähteli punaisia kipinöitä. Kun olin aivan hukkumaisillani, joku kiskaisi minua rajusti ylöspäin. Pääsin takaisin pintaan ja vedin ilmaa ja reippaasti vettä.
         Minut kiskottiin rantaan ja oksensin railakkaasti nielemääni puolta jokea ulos.
”Hei, ootsä okei? Oks mitään rikki?”, kysyi pelastajani kasvot vain muutaman sentin päässä omistani. Minulta meni hetki tarkentaa katseeni, mutta kun se oli onnistunut, tajusin katsovani tyttöä, jonka vaaleat hiukset – ainakin uskoin niiden olevan vaaleat – olivat litimärät. Tyttö muistutti ihmeellisen paljon koiranpentua.
Nousin hiukan vavisten seisomaan polvilleni ja painelin kevyesti kylkiäni. Mustelmia saisin rutosti, mutta mitään ei tuntunut menneen poikki. Nyökkäsin huterasti.
Tyttö hymyili helpottuneesti ja auttoi minut varovasti pystyyn. ”Sulla kävi melkonen tuuri, että mä satuin näkeen kaiken”, tyttö sanoi. Hän tuntui puhuvan murteella, mutta nykyään joissakin osissa kaupunkia oli niin ihmeellisiä muunnoksia slangista, jota minä käytin, että en oikeastaan voinut sanoa varmasti.
 Käännyin katsomaan sillalle. Moottoripyörä oli sillalla murjoutuneen näköisenä, mutta ajajaa ja kyydissä ollutta tyttöä ei näkynyt missään.
Tyttö oli ilmeisesti arvannut mitä ajattelin ja tuhahti. ”Ne saivat just ja just pyörän pysyyn sillalla, ja lähti lätkii heti, ku tajus et olit pudonnu. Pelkuri-paskiaisia molemmat. En mä tajuu mitä hiton kiksejä ne tostaki muka sai.” Tyttö väänsi ylimääräistä vettä hiuksistaan ja kurtisteli kulmiaan.
           Sinä ehkä et, mutta minä tiedän, ajattelin ja kiukku tuntui takertuvan kurkkuuni ja aiheuttavan kiusallisia kyyneliä. Olin onnellinen, että kasvoni olivat muutenkin märät.
”Ei se mitään. Minä voin ihan hyvin ja olisi varmaan parasta jos menisin kotiin.” Tyttö katsoi minua hetken ja sanoi sitten: ”Okei, no yritä pärjätä.” Ja lähti.
Katsoin jokea ja vihdoin tajuntaani putkahti ajatus: minun kaikki koulukirjani, laukku, kännykkä, avaimet ja hiusharja ynnä muut tarpeelliset tavarat makasivat nyt onnellisesti joen pohjalla.
Lähdin mieli mustana kotiin päin. Hienoa. Nyt minun ei tarvitse kertoa isälle vain saaneeni viikoksi jälki-istuntoa, vaan myös tarvitsevani uuden puhelimen ja avaimet. Eivätkä opettajat taatusti ole innoissaan siitä, että kadotin kaikki kirjani ja myös kaikki muistiinpanot.
Pysähdyin keskelle katua. Yhtäkkiä kotiin meneminen ei tuntunutkaan enää yhtä houkuttelevalta. Kello oli jo paljon ja ilma oli muutenkin viileä, mutta märkänä tärisin kylmästä. Aloin kerätä vinoja katseita seisoessani siinä litimärkänä ja surkeana. Vilkuilin ympärilleni ja katseeni osui johonkin, mitä en ollut aikaisemmin huomannut. Kahden korkean talon välissä oli kuin puristuksissa pikkuriikkinen antikvariaatti. Se suorastaan henki lämmintä kuivaa ilmaa, joka oli täynnä kirjapölyä.
 Suuntasin kuin huomaamattani askeleeni sitä kohti.

En ollut eläissäni nähnyt mitään sen kaltaista. Kaikkialla oli huojuvia pinoja kirjoja, ja niiden välissä paperipinoja ja joidenkin kirjapinojen välissä saattoi olla kello, ja sen päällä kiikkerästi lisää kirjoja. Pinojen päällä oli ihmeellisiä esineitä, joita voisi uskoa löytävänsä museosta tai jonkun keräilijän yksityiskokoelmista.
 Siellä oli käsinmaalattu posliininukke, italialainen karnevaalinaamio, kaunis korurasia ja kymmeniä muita esineitä. Ja kirjoja. Niitä oli varmasti satoja. Oli kaiken kokoisia, värisiä ja mallisia. Oli kokoelmia ja yksittäisteoksia, lakikirjoja ja satuja, elämänkertoja ja ruokaohjeita, uusia ja vanhoja.
          Seisoin varmasti viisi minuuttia paikallani suu auki, vain tuijottamassa. Hätkähdin todellisuuteen, kun kuulin kevyen yskähdyksen, ja pinojen seasta ilmestyi pörröinen pää ja valtavan suuret pullonpohjalasit.
”Ole kiltti äläkä seiso siinä valuttamassa vettä. Kirjat kastuvat”, vanha nainen sanoi lempeän moittivasti. Pää katosi takaisin huojuvien pinojen taakse.
Kurkkuani kuristi ja tajusin vieläkin itkeväni. Niiskautin tukkoista nenääni ja ajattelin jo siirtyä pois, kun pää ilmestyi taas näkyviin. ”Herran jestas sentään, älä nyt itke. En minä käskenyt sinun poistua, vaan siirtymään vähän kauemmas kirjoista, niin että voit valua rauhassa”, hän sanoi huolestuneena.
Katsoin ympärilleni ja pistin merkille erään huomattavan seikan. ”Tuota, en usko, että täällä on sellaista paikkaa.”
Kuului pehmeä tömähdys, joka syntyy, kun pehmeäkantinen kirja putoaa pöydälle. Tornien takaa pöllähti sankka pölypilvi, ja vanha nainen ilmestyi köhien ja kättään edessään heilutellen. Hän katseli hiukan hämmentyneenä ympärilleen.
”Ah, niinpä näkyy. No tule sitten tänne”, vanha nainen sanoi huiskuttaen kättään ja lähti luovimaan pinojen välistä kohti kaupan takaosaa. Sieltä löytyi, kuin saari keskellä valtamerta pieni alue, jolle oli ahdettu kaksi nojatuolia ja pieni sohvapöytä, joka sekin oli täynnänsä kirjoja.
  Nainen katosi hetkeksi ja tuli takaisin mukanaan pyyhe ja aamutakki. ”Riisu vain nuo märät pois niin saat itsesi kuivaksi”, hän sanoi ja lähti touhuamaan, mitä sitten ikinä tekikin.
Jostakin syystä minulla ei ollut mitään ongelmaa riisua vaatteeni, vaikka tiesinkin olevani kaupassa. Se saattoi kyllä johtua siitä, että tila ympärilläni ei vaikuttanut lainkaan kirjakaupalta.
Itse asiassa, siellä oli niin paljon kelloja, että se olisi yhtä hyvin voinut olla kellokauppa. Kuten kirjoja, niitäkin oli kaikenlaisia. Vaskikelloista herätyskelloihin, rannekelloista kaappikelloihin ja lehmänkelloista mitä omituisimpiin laitteisiin, jollaisia en ollut ikinä nähnyt.
  Koko antikvariaatti oli kuin kirjaviidakko, jonka erikoisia asuttajia kellot olivat.

Tuntui ihanalta saada itsensä vihdoinkin kuivaksi. Lämpö tuntui suorastaan hyökyvän ylleni, kun vedin aamutakin niskaani ja istuin toiseen nojatuoleista.
Vanha nainen tuli takaisin kantaen höyryävää mukia, jonka antoi minulle. ”Kas tässä. Taidat tarvita sitä”, hän sanoi ja istuutui. Nuuhkaisin mukia varovasti ja hedelmäisen mausteinen tuoksu hiveli hermojani. Teetä.
 Nyökkäsin kiitokseksi ja aloin hörppiä kuumaa nestettä toivoen välttyväni siten kiusallisilta kysymyksiltä. Mutta yllätyksekseni kauppiaalla ei edes tuntunut olevan aietta kysellä, miten olin päätynyt läpimärkänä hänen liikkeensä ovelle.
Sen sijaan hän kysyi: ”Oletko muuten nähnyt kissaani? Olen varma, että se on täällä jossain. Hupsu otus muuten; aina kadoksissa kun tarvitsen sitä.”
 Katsoin häntä kysyvästi. ”En ole nähnyt sitä, mutta… mihin sinä sitä sitten tarvitset?”
Nainen kurkotti kaulaansa ja kurkisteli huojuvien pinojen välistä ja vastasi hiukan poissaolevasti, mutta silti yhtä närkästyneen oloisena. ”Välittämään viestejä. Minulla ei ole aikaa pomppia jatkuvasti paikasta toiseen ja olen jokseenkin kiintynyt tähän kaupunkiin. Ja sitä vartenhan sillä on se ovikin.”
En oikeastaan edes yrittänyt enää ymmärtää, mitä hän oli juuri sanonut. Nainen tuntui olevan hiukan höpsähtänyt. ”Tuota… mikä teidän nimenne on?”, kysyin tajuttuani olevani epäkohtelias.
”Gwenna.”
Nyökkäsin ja vinkaisin puraistuani kieleen. ”Anhtheeksi ethen kyshynh aihemmih”, sanani puuroutuivat kipeän kielen takia, ” mutha minuh nimeni oh Mea Rifha”
Gwenna katsoi minua kummastuneena. ”Mustafa? Kyllä tytöille annetaan tätä nykyä omituisia nimiä.”
Pudistin päätäni ja yritin uudestaan. ”Eih, ouh ei! Mea Riga.” Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti. Minusta tuntui, että saattaisin tulla tänne toistekin.



Juoksin kuin hullu ennen alennusmyyntiä. Hullu, joka näki ilmoituksen että puoleen hintaan olevista tuotteista saa 50 % alennuksen ja luuli saavansa ilmaiseksi (tämä on tositarina ja hullu en ollut minä). P.S. uskokaa tai älkää.
Kello oli puoli yksitoista enkä ollut vieläkään kotona. Jos aikaisemmin ei ollut tiedossa kotiarestia, niin nyt sitä tulisi ihan varmasti. Aika oli tuntunut katoavan siinä ihmeellisessä kirjakaupassa, jonka omistajalla oli puolikkaan hevosen kokoinen kissa. Siis oikeasti! Kun se viimein tuli paikalle en voinut olla ihmettelemättä, kuinka sen kokoisen otuksen voi ylipäänsä kadottaa.
Mutta nyt olin siis kammottavalla tavalla myöhässä. Juoksin viimeisen korttelin, oikaisin puiston läpi ja hyppäsin portin yli. Ja näin isäni seisovan ovella odottamassa. Hän ei näyttänyt erityisen iloiselta. Kävelin hänen ohitseen sisälle ja kuulin äitini kutsuvan minua olohuoneesta. ”Kyllä äiti, se olen minä.”
”Tulisitko käymään täällä? Isälläsi ja minulla on sinulle asiaa.”, äiti sanoi ilmestyessään olohuoneeseen vievän käytävän päähän. Tästä ei taatusti tule hauskaa, ajattelin masentuneena. Laahustin olohuoneeseen ja istuin sohvalle. Äiti ja isä istuutuivat minua vastapäätä, näyttänen petetyltä tuomaristolta.
”Tänne soitti äsken eräs nainen joka sanoi nimekseen Gwenna. Tunnetko sinä hänet?” Isäni kysymys yllätti minut täysin; mistä ihmeestä Gwenna tiesi minun kotinumeroni?
Nyökkäsin, koska en halunnut puhua. Äiti saisi siitä kuitenkin jonkin kiihokkeen lähteä kampanjoimaan minulle sitä kuinka vastuuton ja itsekäs teini-ikäinen minä olin. (Herää todellisuuteen äiti. Se on suunnilleen tiivistettynä sitä mitä teini-ikä on.)
 ”Hän sanoi sinun viettäneen aikaasi hänen luonaan, koska putosit jokeen”, isä sanoi ilmiselvää epäuskoa äänessään. ”Onko se totta?”
Mietin hetken kertoisinko, mutta päätin, etten valehtelemalla saisi mitään. ”Minä olin tulossa koulusta, kun joku ajoi melkein moottoripyörällä päälleni. Ehdin väistää, mutta kun se tyyppi törmäsi kaiteeseen, kaide petti ja putosin jokeen”, selitin ja vilkuilin vanhempiani.
  He katsoivat takaisin ja isäni nousi hieroen silmiään lasiensa takana. ”Uskomme sinua, mutta se ei vielä riitä syyksi, miksi olit ulkona – tai sen naisen luona – näin pitkään. Jäät kotiarestiin pariksi päiväksi.”
Jäin tuijottamaan heitä epäuskoisesti. Hetken, aivan hetken olin uskonut voivani selvitä ilman kotiarestia. Mutta tämä oli niin epäreilua, että mieleni teki kirkua. Minä, teidän tyttärenne olin vähällä hukkua! Ja teitä kiinnostaa vain mihin kellonaikaan saavun kotiin!
Äiti vaikutti melkein pahoittelevalta kun kehotti minua menemään nukkumaan. ”Huomenna on kuitenkin koulua.”
Sylissäni olevan kirjan kansinahka narahti vastalauseeksi, kun puristin opusta käsissäni. Muistin napanneeni sen mukaan kaupasta ennen kuin olin häipynyt tuli hännän alla. Se oli vaikuttanut kaupan mystisen maagisessa tunnelmassa mielenkiintoiselta, mutta ankaran valkoisessa olohuoneessa, se tuntui olevan vain sopimaton, kuin hameeseen puettu lehmä keskellä hienoja tanssiaisia.
Nousin sohvalta ja rahjustaessani huoneeseeni ajattelin palauttavani sen aamulla matkalla kouluun.

         ******

Olin varma, että maailma pilaili kustannuksellani. Aamulla heräsin auringonpaisteeseen, ja lintujen lauluun. Koulumatkalla, tähyilin ympärilleni bongatakseni kirjakaupan – en näet ollut aivan varma millä kadulla se oli ollut. Sitä ei kuitenkaan tuntunut olevan olemassakaan.
Kun päädyin sillan kohdalle – jonka kaiteessa oli nyt norsun mentävä aukko, mutta kukaan ei ollut vaivautunut tekemään asialle mitään – käännyin jopa ympäri ja palasin vähän matkaa taaksepäin.
       Aloin tuntea itseni typeräksi. Vanha Gwenna oli onnistunut kadottamaan hirviömäisen suuren kissan, ja olin leukaillut hänelle siitä, mutta nyt olin itse onnistunut kadottamaan kokonaisen kirjakaupan!
Vilkaisin kelloa ja lähdin huokaisten kävelemään koululle. Myöhästyisin varmasti, mutta ei sillä juuri nyt ollut väliä; minä olin jo jälki-istunnossa.
Tuntui silti hassulta kävellä kouluun valtavirran mukana. (P.S. tarkoittaa tässä Oppilaita Jotka Ovat Aina Myöhässä, Eikä Kukaan Jaksa Antaa Heille Muistutusta, Koska Tietävät Sen Lentävän Heti Roskikseen.) Sillan kohdalla huomasin porukan, jota en todellakaan halunnut tavata. Alicia ja hänen pissiskätyrinsä. Olin juuri aikeissa siirtyä toiselle puolelle katua, kun Alicia huomasi minut.
                ”Hei Mea!”, hän huudahti. Pysähdyin hänen porukkansa eteen. ”Oliko kiva uintireissu? Kannattaisi varmaan opetella uimaan.” En tiedä kumpi oli pahempi. Äkkiä laskeutuva varmuus siitä, että se prätkän takana istuva tyttö oli ollut Alicia, vai typerä virne hänen naamallaan, kun hänen idioottimainen lammaslaumansa osoitti suosiota tirskumalla ja toistelemalla hänen sanojaan. Minusta tuntui vain, etten kestäisi enempää. Ei enää Sitä. Ei idiootteja ja selkään puukotusta. Ei kammottavia vanhempia ja epäreiluja ”kompromisseja”, jotka miellyttivät vain isääni, eikä takuulla enää sekuntiakaan, tuota bimboa tekoblondiarmeijaa.
Katsoin Aliciaa, kuin hän olisi laukonut päivän viisauden ja heläytin kammottavan tekonaurun ja hymyilin kuin vähäjärkinen.
”Se oli aivan ihanaa! Itse asiassa niin ihanaa, että sinunkin pitäisi kokeilla”, sanoin ja tönäisin hänet suoraan jokeen. Hän katosi veteen valtavan roiskahduksen ja kiljunnan saattelemana. Sitten seurasi parin sekunnin hiljaisuus, jonka rikkoi järkyttynyt hälinä.
  Alicia ei noussut ylös.
”Hullu! Sä olet ihan psyko!” ”Auttakaa! Se ei osaa uida. Soittakaa hätänumeroon!” ”Se hukkuu. Sä tapoit sen!”
Katsoin lamaantuneena vedenpintaa. Vain muutama värähdys kertoi enää, että Alicia oli tippunut sen tummiin syövereihin.
 Käännyin kannoillani ja juoksin. En edes tiennyt minne. Minä vain juoksin. Ja näin sen: kirjakaupan, joka lymyili kahden korkean rakennuksen välissä, kuin lelu, joka unohdetaan, kun kasvetaan isoksi. Mitään ajattelematta syöksyin sisään. Viimeisenä muistona kadulta perääni kiiri ambulanssin sireeni, joka ulvoi kuin lohduton lampputolppa. (Lampputolpillakin kuuluu olla oma ääni!)
Törmäsin huojuvaan kirjapinoon, ja kuin korttitalo, pino toisensa jälkeen kaatui, kun dominoketju jatkoi rataansa, kunnes sen pysäytti yllättävän tukeva kirjapöytä, jollaista en aikaisemmin ollut huomannut.
Jonkin aikaa vain makasin shokeerattuna raajat sojottaen kirjakasan päällä. Sitten valtava kissa ilmestyi vain muutaman sentin päähän kasvojeni yläpuolelle ja veti minut – harmillisen muhkuraiselle ja kulmikkaalle – maankamaralle.
Minulta pääsi omituinen ääni. (Se oli jotain parkaisun ja määkäisyn välimaastosta.) Kissan leveä pärstä katosi naamani edestä ja salli minun kompuroida ylös. Katsoin ympärilläni vallitsevaa hävityksenkauhistusta, joka parin metrin päässä loppui kirjoituspöytään ja sen takan jatkuivat lohdullisen horjuvan oloiset tavarapinot. Gwennaa ei näkynyt missään.
  Yritin epämääräisesti pinota tavaraa, mutta se sujui surkeasti, ja kissan lamppumaiset silmät seurasivat minua jatkuvasti. Päätin lopettaa ja mennä nojatuoliin odottamaan, kunnes Gwenna saapuisi takaisin, mutta kissa astui eteeni ja maukui vaativasti.
Heitin sitä lähimmällä käteen osuvalla kirjalla. Kissan ryökäle ei vaivautunut edes väistämään. Kirja lensi puoli metriä ohi kohteen. Kissan viikset värähtivät ivallisesti. Surkea yritys, se sanoi ja kääntyi kadotakseen kaupan takaosaan. ”Orjapiiskuri”, suhahdin hampaitteni lomasta.

Käteni osui johonkin viileään. Se oli hopeinen käsipeili. Katsoin siitä kuvastuvia kasvoja ja häpeä ja raivon kyyneleet polttelivat sisälläni.
Se mitä olin tehnyt, oli ollut hyvin typerää, mutta en voinut olla ajattelematta, että Alicia oli ansainnut sen. Kaikki se nöyryyttäminen ja muu.
Katsoin kasvojani, ja mietin miksi Se oli ylipäänsä alkanut. Keltaiset silmät tuijottivat takaisin tarjoamatta vastausta. En ollut ihan tavanomaisen näköinen, mutta en minä mitenkään omituiseltakaan vaikuttanut. Äitini oli espanjalainen, joten olin perinyt häneltä ulkomaalaisia piirteitä, kuten pitkät, tummanruskeat laineet ja maitokahvin värisen ihon, jossa oli vivahde kultaa. Erikoisinta minussa olivat silmäni. Ne olivat keltaiset, kuin tuolla hevosenpuolikkaalla kissalla.

”Mitä ihmettä sinä siellä kykit?” Hätkähdin ja kohotin katseeni. Gwenna seisoi aivan edessäni.
”Tule, niin minä laitan teetä”, hän sanoi ja tarttui minua käsipuolesta ja raahasi minut nojatuolien muodostamalle saarelle.
Häpeä tuntui polttavan kasvojani, ja toivoin, ettei Gwenna huomaisi sitä. En tietäisi mitä vastaisin hänelle, jos hän kysyisi mitä on tapahtunut. Taaskaan hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan aikomusta kysyä mitään, joten rojahdin nojatuoliin, ja antauduin haavekuville, joissa häipyisin tästä paskamaisesta kaupungista.


                                                   Luku, joka voisi olla kolmas, muttei halua olla.


”Minä haluan pois!”, huudahdin tuskastuneena. Gwenna loi minuun ihmettelevän katseen ilmestyessään huojuvien kirjapinojen takaa. “Ulosko? Mene ihmeessä jos kerran noin kovasti haluat.” Vanhan naisen ilme oli niin marttyyrisen loukkaantunut, että se olisi ollut huvittavaa, ellen olisi ollut niin kiinnittynyt omaan ahdistukseeni.
“Ei!” Minä sanoin ärtyisästi ja huidoin ympärilleni. “Vaan pois! Pois koulusta, kotoa, koko hemmetin kaupungista.” Olin niin tuohtunut, että ääni tuli ulos suustani lähinnä ärinänä.
 Gwenna teki tilaa jo muutenkin uhkaavan kiikkerältä pöydältä, saadakseen tuomansa tarjottimen pois käsistään. Hän pyöritteli lempeän toruvasti päätään ja kysyi sitten jouduttuaan syöksymään pelastaakseen maljakon, jonka oli jostain kumman syystä laskenut jo muutenkin romahtamispisteessä olevan tavaratornin huipulle. “Mutta minne ihmeeseen sinä sitten aiot mennä hupsu tyttö?”
  Minä murjoin sylissäni olevaa tyynyä turhautuneena ja vastasin välittömästi: “Ihan sama. Missä tahansa muualla on parempi kuin täällä!”
Gwenna tuli luokseni ja siirsi huomaamattaan paperipinon pois nojatuolista, ennen kuin istuutui siihen. “Uskotko sinä, että se on mahdollista?”, hän kysyi.
Katsoin häntä hetken hämmentyneenä. Miten niin uskonko? Totta kai minä uskoin. Eihän minun tarvitsisi kuin mennä juna-asemalle ja valita seuraava juna joka oli lähdössä. Nyökkäsin vain oudon kysymyksen hämmentämänä.
Gwenna hymyili. “Toista sitten perässäni: Minä toivon.”
Pyöräytin silmiäni. No kivaa. Nyt häneltäkin lähtee järki.
Tottelin kumminkin.
“Minä toivon.”
Minä uskon, hän sanoi, mutta hänen äänensä kuulosti jotenkin omituiselta.
“Minä uskon.”
Että tänään…
“Että tänään.”
Ja ikuisesti.
“Ja ikuisesti.” Tunsin itseni täydeksi kaheliksi. No, sittenhän meitä olisi kaksi.
Sanani ovat totta.
“Sanani ovat totta.” Jouduin pakottamaan sanat ulos suustani.

Kaikkialla kajahteli ääni, joka muistutti kirkonkelloja, mutta ääni toistui nopeammin, kuin kirkonkellojen oli mahdollista heilahtaa, jotta syntyisi uusi kajahdus. Äänestä syntyi korvia raastava kakofonia, joka sai minut loikkaamaan pystyyn.
Maailma keinahti voimakkaasti, ja minä horjahdin samalla, kun kuvotus iski voimakkaasti kuin lähietäisyydeltä laukaistu luoti. Sain vain hädin tuskin pysyteltyä pystyssä.
Yritin katsoa ympärilleni, jotta saisin selville mistä kaikki johtui, kun maailman värit tuntuivat irtautuvan paikaltaan ja hyökyvän ylitseni, sekoittuen toisiinsa. Se sai minut voimaan vielä entistä pahemmin.
 Maailma keinui jalkojeni alla, värit tanssivat silmissäni, kuulin veren kohinan korvissani, yhä yltyvän metelin ylitse. Metelin, joka kuulosti nyt lähinnä siltä, kuin joku olisi paukuttanut gongia aivan korvani juuressa. Rautavasaralla.
Uusi, entistä voimakkaampi tärähdys ravisteli minua, ja minä tunsin tasapainoni pettävän. Ylikuormittuneet aistini parkuivat tuskasta, ja suuni avautui äänettömään huutoon, kun lattia ei tullutkaan vastaan, vaan putoamisen tunne jatkui.
…alas… alas… alas… veren, punaiseksi värjäämään usvaan.

Putosin takamuksilleni. Kipeää kohtaa hieroen, vilkuilin hermostuneena ympärilleni. Olinko tulossa sokeaksi? Tiedättehän. Näin vain punaista sumua. Tunsin paniikin jo takertuvan ilkeillä pienillä hampaillaan, kun tajusin, ettei sumu itsessään ollut punaista. Sen alapuolelta tuntui kajastavan punaista, joka värjäsi sumun.
Liikahdin noustakseni ylös, kun käteni solahti johonkin lämpimään nesteeseen. Inhon väreet kipittivät ylös selkäpiitäni ja päästin yökkäävän äänen.
”Voi herranen aika!” joku sanoi vieressäni. Suunnilleen sieltä missä neste oli.
Käännyin ympäri ja näin valtavan suuren lammen, höyryävän kuumaa… mansikkamehua. ”Niin anteeksi kuinka?” kysyin häkeltyneenä. Edestäni kuului aivastus.
Sumu hälveni hiukan ja tajusin keskustelevani… kaappikellon kanssa.
”Voi, pyydän anteeksi.” Se sanoi. ”Olen erittäin allerginen lammikoille. Ja valitettavasti en muista miten päädyin tänne.”
Öh, tämä on varmaan jonkinlainen transsitila. Sellainen, missä ihmisen mielikuvituksen tulisi selvittää hänen ongelmansa. Joo. Kyllä tämä ihan varmasti on sitä. Olen transsissa, eikä minulle tapahdu mitään… Herään kohta ja Gwenna kysyy mitä näin ja ketä kohtasin. Olen transsissa…
”Katsos, en ole ollut aina tällainen. Olen ollut ennen oikein hurmaavan näköinen. Sitten sattui vähän sitä ja tätä ja sain perääni kaniinin. Hänellä oli aina kova kiire jonnekin ja minähän olin vain oikeassa. Olin aina hyvin täsmällinen.” Kaappikello keskeytti ajatukseni. Katsoin sitä epäuskoisena. ”Et kai sinä nyt ala väittää olleesi prinssi, ja joku ilkeä noita lumosi sinut? Eikö sinun pitäisi olla sammakko? Ja tuota… tämä lampi ei ole vettä.” Ilmeisesti noita oli kuvitellut olleensa perillä asioista. Tällä kertaa häntä oli kuitenkin huiputettu.
   Kaappikello katsoi minua harmissaan ja hiukan loukkaantuneena.
”Ei nyt sentään! Minä olin oikein mukava taskunauris vaikka itse sanonkin.” Kaappikello sanoi röyhistäen rintaansa.
”Mielenkiintoista”, minä mumisin. Erittäin sarkastisesti. ”Tuota, miten sinusta sitten tuli kaappikello? Tai ei, eiei. En haluakaan tietää”, sanoin varmana siitä, että luento kaappikellon ihmeellisestä seikkailusta kestäisi viikon. Vilkuilin ympärilleni näkemättä mitään muuta kuin aavemaisen punaiseksi värjääntynyttä sumua.
Voisin herätä joo-o. Rallatin mielessäni.
”Tuota, mitä tuo neste on?” Tunsin velvollisuudekseni selvittää paikasta mahdollisimman paljon; nyt kun kerran olin siellä.
Kaappikello vilkuili ympärilleen ja sanoi hiukan hämmentyneenä: ”Mausta päätellen mansikkamehua, mutta en kyllä ymmärrä mitä se täällä tekee ja miksi se, tuota, on lämmintä.”
”Minä tiedän.”
Olin huomannut sen pilkottavan sumusta; valtava puinen kyltti, jossa luki:
                                                                    Ihmeiden mansikkapata!
                                 Vain kulaus, ja koet muutoksen, jollaisesta et ole osannut edes uneksia!
                          (Huom. mahdollinen omistaja/ pystyttäjä ei vastaa mahd. sivuvaikutuksista
                                                        eli LAKATKAA RUIKUTTAMASTA HÖLMÖT!!!)

Kaappikello tihrusti kylttiä. ”Se selittää paljon. Olen varmasti niellyt tätä jo puoli padallista.”
Jostakin syystä, sana ”pata” kuulosti melkoisen uhkaavalta. Koska olen tyttö, en mennyt paniikkiin ja kiljunut kuin syötävä – älkää nyt viitsikö, se on tunnetusti blondien prinsessojen (aka. Alician) hommaa – vaan keräsin ruhoni ruoholta ja hipsin hiljaa pois paikalta. (Huom. tässä vaiheessa on syytä muistuttaa, että itsensä onnitteleminen on usein paikallaan, kun onnistuu – tosin vahingossa – välttämään tekemästä jotain typerää, kuten juomaan lämmintä muodonmuuttavaa mansikkamehua. Eli peukut pystyyn minä!)
 Tai niin oli suunnitelmissa. Harmikseni olin kuitenkin päässyt vasta muutaman askelen päähän, kun perästäni kantautui äänekäs tuhahdus ja moitteet. ”Voi hyvä tavaton tyttö! Eikö sinulla ole niin minkäänlaisia käytöstapoja? Lähteä nyt hyvästelemättä ja apua tarjoamatta; entäs jos minä en pääsekään täältä ylös?”
Käännyin katsomaan taakseni. ”Öh, heippa”, sanoin ja livistin. Valitettavasti kaappikello tuli perässä.
”Mihin tämä maailma on menossa? Oih ja voih.” Pyöritin silmiäni, enkä juuri kiinnittänyt huomiota mihin kävelin, mistä tietenkin seurasi klassinen moka. Törmäsin puuhun.
Minä en pökertynyt, kuten huonoissa B-luokan elokuvissa, enkä – vielä pahempaa – säästynyt törmäyksestä vammoitta. Minulle kävi, kuten ihmisille nyt yleensä ottaen käy. Minä sain nenäverenvuodon.
”Saamadin buu. Kuda idioobbi kekshi isduddaa sed tuodon? Arrgh! Tämbä trandi aldaa oddaa pigguhiljdaa podduun!”, ääneni tukkeutui verestä. Kivaa. Ei tod.
”Anteeksi kuinka?” Siinä vaiheessa minun päässäni alkoi välähdellä kuvia pirstoutuneista laudoista ja murskatuista koneistoista. Mutta koska olen sivistynyt ja vastustan väkivaltaa periaatteesta, en sanonut mitään, vaan marssin metsään.
(Tarkoitan siis kirjaimellisesti metsää, en sitä, että olisin marssinut väärään suuntaan daijut.)

Kului pitkä tovi, jona kumpikaan ei sanonut mitään. Minä siksi, että yritin tyrehdyttää tulvivaa nenääni, ja herra Kello siksi, että tajusi sanoneensa ilkeästi. Tai niin minä olin toivonut, kunnes Kello hipsi vierelleni, ja taakseen vilkuillen kysyi: ”Mitä luulet, onkohan täällä oravia?”
             Mulkaisin häntä tavalla, jonka toivoin sanovan Eivoisivähempääkiinnostaajotenolehyväja-painuhiiteen. Epäonnistuminen oli surkea.
”Ööh, en halua kuulostaa pelkurilta, tai siis eihän tässä mitään pelättävää olekaan, mutta ne osaavat olla tosi häijyjä tiedätkös. Vaanivat ylhäällä oksillaan ja tarkkailevat, jotta voivat iskeä, kun vähiten odotat sitä ja… ja. Hhyyyyiiiaaakkk.”
Huuto sai korvani helisemään ja rysähdys oli karmea, kun kaappikello heittäytyi maahan ja alkoi ruikuttaa. ”Voi älkää satuttako minua! Minä olen vain viaton ohikulkija, eikä minulla minkäänlaista osaa The Oaragus mukaan metsään-järjestön tai metsäliiton harvennusoperaatioiden kanssa!”
”Ah, niinpä tietysti. Ei, ei, enhän minä sitä epäillyt”, vastasi naisenääni metsästä, ja eteemme polulle ryntäsi kaksi kuvottavaa ja omituista otusta. Ne olivat kissaeläimiä, mutta niiden päät kuuluivat noin puolivuotiaalle pikkuvauvalle ja. niiden selästä puski omituinen epämuodostuma.
  Olin juuri itsekin avaamassa suutani ison luokan tyttökiljuntaan, kun otusten perässä ilmestyi kaunis, ja rauhallisennäköinen nainen.
”Olen pahoillani, jos säikäytin teidät. Täällä käy niin harvoin ketään, etten voinut pidätellä itseäni tulemasta teitä vastaan.” Hän sanoi hymyillen, ja tunsin välittömästi oloni turvalliseksi. Nainen viittasi meitä seuraamaan ja tunsin kysymyksen nousevan mieleeni. Hetken emmittyäni kysyin: ”Tuota, tämä saattaa vaikuttaa melko typerältä kysymykseltä…”
”Voi kultaseni ei ole olemassakaan sellaista asiaa, kuin typerä kysymys. Sano toki, jos mieltäsi painaa jokin.”
Hänen sanansa saivat tyytyväisen mielihyvän leviämään koko kehooni. Hän oli niin erilainen, kuin äitini, jonka mielestä joka ainoa sana, joka ei jollain tavalla liittynyt siivoamiseen tai sisustamiseen oli täysin tyhjän kanssa. (Voit arvata, että meidän keskustelumme jäivät usein lyhyiksi.)
    ”Niin, tuota. Missä tämä täällä tuota… on?” Voit varmaan uskoa, että tuo ei ole niitä kysymyksiä, joita esittäessäsi tunnet itsesi neiti älynväläykseksi.
Hän kääntyi katsomaan minua. ”No mutta! Olinpas minä tökerö. Tervetuloa Pygsien metsään. Pygsit, kuten voit huomata, asuttavat tätä metsää. He ovat nuo jotka ovat mukanamme. Minun lapseni.” Viimeiset kaksi lausetta hän lisäsi, koska oli huomannut minun mitäänsanomattoman ilmeeni. ”Sinun lapsesi… selvä”, sanoin ympärilleni vilkuillen. Pysähdyin. ”Missä he ovat? Ja Kello!”
 Nainen tarttui minua käsivarresta ja veti lempeästi eteenpäin. ”Heillä on kaikki hyvin. Lapseni veivät ystäväsi kultalammelle, josta hän löytää vastamyrkyn muodonmuutokseensa.” Hänen tasainen äänensä ja rauhoittavat sanansa tuntuivat puuduttavan aistini. Minusta tuntui, kuin olisin ollut pilvessä. Päätin matkani ratoksi katsella metsää ympärilläni.
   Siinä oli jotain häiritsevää. Kuin se olisi…
Se oli pikemminkin mielikuva metsästä, kuin oikea metsä. Puut olivat liian suuria ja kaukana toisistaan, (mielessäni kävi ajatus, miten olin ylipäänsä onnistunut törmäämään yhteen, kun niiden välissä oli neliöittäin tilaa?) pensaat olivat liian reheviä ja säännöllisiä, ja nurmikko… Hetkinen. Nurmikko? Mistä lähtien metsissä on kasvanut tasainen nurmikko?
Ja se kaikki hyökyi ylitseni huuhtoen mennessään hyvänolontunteen. Kaikki se mitä metsästä puuttui. Kaikki aluskasvillisuus, hyönteiset, varvut, oksat, kelot ja linnut. tasainen luritus kyllä kuului, mutta ei kahahduksia, jotka syntyivät lintujen lehahdellessa oksalta toiselle. Se kaikki oli liian täydellistä, kuin paha uni, jonka tajuat olevan paha vasta kun hirviö riisuu naamion…
  Pysähdyin paikoilleni, enkä ottamaan askeltakaan. Yhtäkkiä kaikki oli muuttunut painostavaksi, kuin teeskennelty hymy ja surkea lavastus.
 Kaunis nainen huomasi, etten seurannut enää perässä, ja kääntyi katsomaan minua. ”Mitä nyt? Onko jokin hullusti?”, hän kysyi. ”Minä vain mietin”, sanoin epäluulon kasvaessa sisälläni, ”että oletko sinä aivan varma, ettei tässä metsässä ole mitään muuta kuin sinun lapsesi?”
Hän katsoi minua hetken ja hymyili. ”Totta kai. täällä ei ole mitään pelättävää.” Hänen silmänsä välkkyivät hymyn kanssa, ja vaikka äänen tukahduttava rauhallisuus yritti tunkeutua mieleeni, tiesin hänen valehtelevan.
Esitin lähteväni kävelemään taas, mutta heti, kun nainen kääntyi jatkamaan matkaa, pyörähdin ympäri ja pinkaisin juoksuun.

Mitä helvettiä, mitä helvettiä, mitä helvetin karvaista amputoitua oravaa, minä nyt teen? Juoksin takaisinpäin, sinne mistä olin tullut – tai ainakin toivoin niin. Ja jep jep. pian minun eteeni kohosi aavistuksen punainen usva, ja pian huomasin kahlaavani lämpimässä mehussa.
 Kuulin takaani äänen, joka kitisi: ”Tänne hän meni.” Ilkeää kiherrystä. ”Mehuunko? Huiputat mua kepuli!”
Anteeksi kuinka? ”Mees ite kattoo jos et usko!” Ensimmäiseksi puhunut sanoi. Lapsellisista äänistä päätellen ne kuvotukset siellä patsastelivat – pygsejä kait ne olivat. Pidätin hengitystäni ja varoin liikahtamastakaan, jotta mehua ei loiskuisi. Mieleeni pälkähti yksi niistä typeristä asioista, joita ei koskaan tule ajatelleeksi, paitsi silloin kuin täytyy pysyä piilossa.
Jos mehulla oli muodonmuuttava vaikutus, niin mitä mehuhöyrystä sitten tapahtui?
”Ootetaan. Kyllä se sieltä ylös tulee… muodossa tai toisessa.” Lisää ilkeää kiherrystä ja muutama rasahdus.
Hemmetti, minä ajattelin, mitä minun pitäisi nyt tehdä? Valitettavasti on asioita, joille ei oikein voi tehdä mitään. Minun täytyisi vain odottaa, että äklötykset kyllästyisivät odottamaan. Eihän niillä voinut kovin pitkä pinna olla. Siis nehän OLIVAT vauvoja.
Ja pian sain taas onnitella itseäni ihailtavasta järjenjuoksustani. Noin kymmenen minuutin kuluttua kuulin – ei, minä en pidättänyt hengitystäni niin kauan. Siis oikeasti, kuinka typeriä ihmiset nykyään ovat –  kuinka jatkuva papatus muuttui ensin nurinaksi, ja sitten vollotukseksi.
”Ei se tule ylös! Se ei ikinä tule. Ollaan ootettu jo varmasti sata vuotta!”
”Mä haluun äiskän luo!” Siitä vaan inhat sekasikiö-otukset. Menkää äiskän luo. Vollotuksen ja katkeilevien oksien saattelemana pygsit ryntäsivät takaisin metsään.

[marakatti]

ääääääääääää jatkoaaaaaa hetiiiiiiiiiiii! ihastuin kovasti tähän ja rakentavasta kommentista tein karvahatun mutta siis jatkoa jään odottelemaan innolla

[Morzearo]

4. Oopperaa laulava lohikäärme

Ainakin opin yhden asian. Hengittämällä mehuhöyryä muutoksen mehupadasta saa aikaan osittaisen muodonmuutoksen.
Minä en muuttunut kultaiseksi, niin kuin minun ilmeisesti piti muuttua. Sen sijaan näytin nyt siltä, kuin joku olisi kaatanut päälleni säkillisen kultahilettä. Paitsi, että vaatteeni eivät hihkuneet iloista hileisyyttään. Vain minun ihoni ja hiukseni hohtelivat auringossa.
       Olin onnistunut pääsemään meren rantaan ja käännyin vasemmalle, koska se nyt oli käytännössä ihan sama mihin suuntaan lähdin. Ja maasto oli mukavan kumpuilevaa ja nurmikkoista siinä suunnassa.
Tässä vaiheessa on varmaan syytä selittää – sillä koskaan ei voi olla liian varma – että transsini oli jo lipsahdellut melko sadun-omaiseen suuntaan, joten päätin luottaa siihen, että se myös jatkuisi sellaisena. Joten järkeilyni mukaan meren rannasta, kukkulan takaa löytyisi kylä, kaupunki tai vaikka kalastajan mökki. Ja miksi minä halusin sellaisen löytää? Koska aurinko laskee pöljät!
       Ja minä siis jatkoin talsimista… Pitkään… Tunteja… Ei hemskatti. Ei tästä hiton nummesta löytynyt muuta kuin sopuleita! Ja minä melkein nyrjäytin nilkkani noin viisikymmentä kertaa. Meinaan niihin sopulinkoloihin.
  Menen vielä yhden kukkulan yli. Jos siellä ei ole mitään, niin en edes jaksa yrittää.
Ja kuten aina käy silloin, kun luovuttaa, löytää sen mitä on etsinyt. En kyllä löytänyt kalastajan mökkiä, vaan – yllätys, yllätys – linnan. Ja… lohikäärmeen, joka… lauloi oopperaa.
”Tuota, anteeksi, mutta…”, aloitin, mutten pääsyt sen pitemmälle, kun kiljaisu sai korvani soimaan.  ”Limanuljaska, suu tukkoon!!”
Linnassa ei ollut korkeita muureja, ja se oli melko lähellä, joten näin lukemattomiin röyhelökerroksiin puetun, isopovisen tytön roikkumassa puoliksi ulkona ikkunasta. Tyttö ilmeisesti puhui lohikäärmeelle, joka oli yltänyt korvia huumaavan korkeaan C:hen. Louhi sulki loukkaantuneena suunsa, tunki päänsä siipensä alle ja mutisi sieltä hävyttömyyksiä.
     Tyttö käänsi katseensa minun suuntaani ja alkoi puhua järjettömän sokerisella äänellä, huokaillen niin runsaasti, että kuulosti lähinnä hengästyneeltä. ”Oih, sinä komea urho, joka olet (voih) tullut minua pelastamaan. Upean kiiltävässä haarniskassasi, olet ylittänyt vuoren… öh, kukkulan (huoh) auringon noustessa…”
 ”Aijai, paha moka.” Sanoi lohikäärme. Tyttö huitaisi häntä kohti, keskeytyksestä ärtyneenä ja veti syvään henkeä jatkaakseen, mutta kääntyikin sitten kysymään louhelta: ”Miten niin moka?”
   Aloin tuntea hämmennyksen lisäksi jo lievää sääliä. Nimittäin lohikäärmettä kohtaan.
”Nyt on auringonlasku, ei auringonnousu”, lohikäärme huomautti ja alkoi kaivella ruoantähteitä suurten hampaidensa välistä.
   Uskoin, että oli viisainta puuttua peliin ennen kuin tyttö – joka oli ilmeisesti prinsessa – saisi äänensä takaisin.
”Tuota tarkalleen ottaen en ole öh, komea nuori urho. Eikä minulla ole haarniskaakaan. Säihke johtuu lähinnä siitä padasta.”
Prinsessa katsoi minua hetken silmiään siristellen. ”Ei sinun tarvitse niin komea olla”, hän sanoi.
”Tuota…”
”Tai sitten nuori. Kunhan olet jompaakumpaa.”
”Itse asiassa…”
”Et kai sinä nyt mikään vanha kurppana ole?”
”En, mutta…”
”Sittenhän kaikki on hyvin!”
”Mutta kun minä olen tyttö!” Karjaisin melko lujaa, jotta onnistuisin saamaan ääneni kuuluville hänen lörpöttelynsä yli.
Prinsessa katsoi minua hetken hölmistyneenä ja alkoi sitten selata paksua paperinivaskaa, jota oli vilkuillut vähän väliä puhuessaan. ”Mitä? Mutta sitä ei lue käsikirjoituksessa.” Hän sanoi.
  ”Missä käsikirjoituksessa”, kysyin epäluuloisena. Mistä ihmeestä minun mielikuvitukseni, tai siis transsini, oikein keksi näitä juttuja?
”No tästä”, hän sanoi heilutellen nivaskaa lähes vimmaisesti, ”jonka olen laatinut pelastamistani varten.”
”Minä kyllä sanoin, että hän voisi lähteä ihan vapaasti jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi laatia ensimmäistä versiota tuosta, mutta jostain syystä hän tuntuu nauttivan minun piinaamisestani.” Lohikäärme sanoi masentuneena.
 ”Ahaa. Monesko versio tuo on?” Kysyin ihan vain siksi, että minusta tuntui, ettei prinsessaa kauheammin kiinnostanut jutella lohikäärmeen kanssa, ja se vaikutti tarvitsevan kuuntelijaa.
”Kolmassadasviidestoista.”
”Hei! Tämä on minun pelastukseni!”
Kumpikaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.
”Viitsisitkö viedä hänet pois täältä?” Louhi kuulosti sydäntä raastavan toiveikkaalta.
”Mutta minä maksan vuokraa tästä kamarista!” Prinsessa huusi närkästyneenä.
”Öm.”
”Sinun pelastajasihan saapui jo. Mihin sinä sitä enää tarvitset?” Louhi huomautti.
”En minä tytön kanssa voi naimisiin mennä!” Prinsessa kajautti järkyttyneenä.
”Mikset vain käske hänen mennä takaisin kotiin?” Kysyin hämmentyneenä keskustelun saamasta suunnasta.
Lohikäärme tuhahti. ”Luuletko etten ole yrittänyt.”
Prinsessa polki jalkaansa ja kiljui: ”Minä en mene kotiin, ennen kuin olen löytänyt unelmieni prinssin!”
”No jos lohikäärme kidnappaisi sinut uudestaan ja veisi sinut naapurivaltakuntaan. Sitten kaikki olisi tavallaan mennyt oikein.” Toivoin ettei prinsessalla olisi järjen hiventäkään päässään. Muuten hän tajuaisi heti kuinka pielessä järkeilyni oli.
  Joko minulla oli onnea ja tyttö oli kalauttanut päänsä aiemmin todella rajusti ikkunankarmiin, tai tyttö oli todella tyhmä. Hän suostui ehdotukseen, mietittyään hetken ja lohikäärme oli revetä housuistaan.
”Hienoa! Sittenhän kaikki on hyvin.” Sanoin ja yritin hymyillä vakuuttavasti. Mutta toisaalta olin huolissani heistä ihmisinä.
Tai siis ihmisenä ja lohikäärmeenä.


         ------------------------
 
Puettuaan minut ”kunnolla” — vaaleanpunaiset pitsihameet tuntuivat olevan muodissa… ainakin prinsessan mielestä — sillä vaatteeni olivat mansikkamehusta tahmaiset, prinsessa antoi minulle turistikartan monivärisine mainoksineen. (Vieraile kulmassa! Et varmasti jää kadulle pyörimään.)
”Kannattaa käydä Lettosuolla. Sieltä kulkee vanha kauppareitti Tasankojen maihin, ja siellä kulkee paljon noitia”, lohikäärme sanoi ja osoitti paikan kartasta kynnellään.
”Sido ne köydet tiukemmalle senkin laiska kutale! Ryöstä minut edes kunnolla”, prinsessa huusi naama punaisena, kun köydet löystyivät lohikäärmeen huomion herpaantuessa sitomispuuhasta.
                       ”Öm, okei. Mitä minä noidalla”, kysyin huolissani. En todellakaan kaipaisi enää uutta kohtaamista Pygsien metsän petollisen rouvan kanssa. Vaikka mistä minä tiesin: ehkä hän ei edes ollut noita.
 ”Pyydät juomaa, loitsua tai manausta. Kai sinä haluat tuosta kimalteesta eroon? Anteeksi vain, mutta se on niin 80-lukua.”
Lohikäärmeen vastaus oli kaiken tyhjentävä, ja olin tajuamattani jo vaeltanut ties kuinka kauas linnasta, kun havahduin: linnaa ei ollut merkitty turistikarttaan, enkä voisi enää kysyä louhelta, että missä se sijaitsi. Huokaisin syvään ja päätin kokeilla jo huonoksi havaittua taktiikkaa. Eli hortoilua umpimähkään. ”Enten tenten, teelika menten…” Marssin kohti edessäni avautuvaa tasaista maata ja pyörin samalla ympäri vanhaa lastenrunoa lausuen. ”…puh pah, pelistä pois!” Pysähdyin ja nakkasin kartan mäkeen. Ajatuksissani kävi, etten voisi enää joutua paljoa pahempaan paikkaan, kuin missä olin ollut, joten lähdin vain valitsemaani suuntaan. Kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla.

[Morzearo]

                                   5. Sarid ja sammakkokakara


Päädyin sitten kuitenkin oikeaan paikkaan. Siis jos hajusta ja veden määrästä voi mitään päätellä. Kiersin suota etsien pitkospuita tai muuta kuivaa ylityspaikkaa, ja löysinkin pian kovaksi tallatun polun, joka vei ilmeisesti hiukan kuivempaan kohtaan (jonkinlainen saareke?) aivan suon keskellä.
Käveltyäni muutamisen askelta olin jo kuolemanvakavissani kääntymässä takaisin. Hyttyset olivat kissan kokoisia – tosin eivät sen kirjakaupassa olleen kissan – ja tajuttoman verenhimoisia. Niitä lensi ympäriinsä sankkoina parvina vaanimassa epäonnisia matkustavaisia (aka. minua), eikä minulla ollut mitään syytä harkita joutumista ruokalistalle.
      Pelastajani saapui kuitenkin juuri ajoissa… ja mitä mielikuvituksellisimmassa muodossa. Saarekkeen luota luokseni kiiruhti luokseni nuori mies suitsukerasian kanssa. ”Hei, nuori neiti! Sinä siellä, äh, hemmetti… *puuskutusta* odota hetki.”
Odotin kuuliaisesti, että hän saisi hengityksensä tasattua (se vinkui kuin koiran purulelu: onko hän ketjupolttaja?) ja selitettyä asiansa. Suitsuke tuntui karkottavan valtavia verenimijöitä, joten tulin siihen tulokseen, että miehen seura olisi paras vaihtoehto tällä hetkellä.
      ”Oletko kenties matkalla Ihmeellisen originellin Lähteen luokse?”, hän kysyi toiveikkaan oloisena.
”Niin minkä?” Kuten voitte uskoa, epäluuloni oli suuri: se kuulosti epäilyttävästi Ihmeiden Mansikkapadalta, ja kultahileeni nousivat rintavarustuksille. (Tässä vaiheessa pyydän teitä sulkemaan perverssin alitajuntanne. Puhe on siis puolustukseen tarkoitetuista valleista, eikä minun… tuota… tiedätte kyllä mistä puhun.)
    ”Ah, anteeksi röyhkeyteni, mutta…” Mies katsoi minua päästä varpaisiin. ”Tehän olette tippuneet Ihmeiden Mansikkapataan? Siis, eihän kukaan enää kulje kokovartalohileessä… se on niin 80-lukua.”
  Aloin pikkuhiljaa miettiä, että mitä helvettiä (anteeksi) tämän paikan ihmisten (ja lohikäärmeiden ei sen puoleen) muotikäsityksille oli oikein tapahtunut. Miksi kukaan olisi ikinä halunnut kokovartalohileen? Tosin, mielessäni kävi myös, että minulla ei taida olla mitään sanottavaa siihen asiaan, joten pidin fiksusti suuni kiinni. (Tässä kohtaa lienee syytä muistuttaa, että näytin lähinnä sadusta karanneelta kermakakku-prinsessalta… siis jos on olemassa satu, jonka sankarittaren mekon ompeli puolihullu vuohi rasvaimun aikana.)
 Joten päätin siis vastata sivistyneesti: ”Aivan. Niin olen.”
Nuori mies palkitsi minut koko hammasrivistön paljastavalla pepsodent-hymyllä (oikein silmiin sattuu) ja pistin merkille, että tuo tumma, hiukan turkkilaisen näköinen mies toi mieleeni kaikki tuhannen ja yhden yön eunukki-palvelijat. Tämä havainto kauhistutti minua itseänikin, sillä en yleensä ole kovinkaan ennakkoluuloinen tai rasistinen, mutta… Onko hänen housujensa sivuilla halkiot?? Ja onko tuo kajalia?
  Nuori mies keskeytti yhä laukkaavat ajatukseni (onko normaalia, että miehellä on huulipunaa?) sanomalla: ”Niin tietenkin. Siinä tapauksessa sinä varmaan haluat eroon tuosta hileestä? Hyvä, sillä silloin Sarid voi auttaa sinua.” Nuori mies (Sarid) osoitti itseään pitkällä, lukuisten sormusten koristelemalla etusormellaan ja kietoi toisen käsivartensa hartioilleni, hoputtaen minua kohti saareketta.
Toiveeni kohosivat. ”Niinkö? Hienoa”, henkäisin innostuneena. 
”Jotta Mansikkapadan vaikutus kumoutuisi, sinun tulee kastautua Ihmeellisen originellissa Keitaassa”, Sarid jatkoi ja iski minulle liioitellusti silmää.
  ”Okei, jos me nyt oletamme, että se toimii, niin miten minä löydän sinne?”
  ”Sinä saat minulta kompassin, joka vie sinut suoraan perille.”
  ”Paljon se maksaa”, kysyin kasvavan epäluulon vallassa. Miksi ihmeessä tämä hassu eunukki haluaisi auttaa minua? Hyvää hyvyyttään vai? NIIN hyväuskoinen en sentään ollut.
   ”Voi, saat sen ilmaiseksi!”
Hileeni nousivat pystyyn. Ei onnistu ilopoika.
    ”Mutta…?”
Sarid iski uudestaan silmää ja alkoi kaivella vaunujensa sisältöä. (Saarekkeeseen oli parkkeerattu iloisen värikkäät vaunut, jotka pursusivat tavaraa.)
    ”MUTTA, sinä epäluuloinen ystäväni… Sinä tarvitset myös tällaisen”, Sarid hihkaisi iloisesti ja veti esiin oranssin ja vaaleanpunaisen sävyisen, erittäin ohuesta (lähes läpinäkyvästä) kankaasta valmistetun haalarin, joka toi mieleeni taasen tuhannen ja yhden yön tarinat. Tosin tällä kertaa kyseessä eivät olleet eunukit (olisin varmaan oksentanut, jos olisin nähnyt yhdenkin miehen sullottuna tuohon pukuun. Olkoonkin sitten sievä Sarid.) vaan haaremitytöt hunnuissaan ja… ahaa, asuun kuului myös huppu ja puolet kasvoista peittävä huntu. Kuinka yllättävää.
   ”Kiitos, mutta minua ei kiinnosta liittyä kenenkään haaremiin”, huomautin hiukan nenäkkäästi.
Sen kuullessaan Sarid helähti iloiseen nauruun. ”Voi sievä neiti, olen varma, että tästä maasta ei löydy miestä, joka ei teitä sinne haluaisi, mutta tämän puvun tarkoitus ei ole kaunistaa teitä.”
                      Katsoin Saridia kysyvästi.
”Tämä asu on valmistettu voimakkaasta, kuumuutta hylkivästä kankaasta, joka on aavikkolaisten erikoisuus. Te tarvitsette asun selviytyäksenne autiomaan polttavan erämaan läpi ehjin nahoin.”
                     Minulla alkoi pikkuhiljaa raksuttaa. Keitaita ei tietysti löytyisi muualta, kuin autiomaasta, ja sellaistahan tässä etsittiin. Ihmeellistä ja alkuvoimaista…
”Selvä. Saan siis kompassin ilmaiseksi, mutta puku maksaa… Paljon?”, sanoin muuttaen ääntäni lopussa kysyväksi. Sarid vilkaisi ympärilleen teeskennellyn salamyhkäisesti ja viittoili minua istuutumaan tyynyille, joita oli levitellyt ympäriinsä – Luoja yksin tietää miksi. Päätin, että Saridin kuunteleminen ei olisi pahitteeksi nyt kun kerran olin täällä, ja istuin alas, kiroten kolmasti ja äärettömän kaiken kattavasti pinkkiä hörhelö-hirvitystä, jota prinsessa oli niin ystävällisesti minulle ”lainannut”. Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että se oli pikemminkin murhayritys.
 ”Selvä, anna palaa”, sanoin istuuduttuani. Sarid (Joka oli myös istuutunut, kun se teitä tuntuu kiinnostavan… Ai, eikö? No sen pitäisi.) kumartui hiukan lähemmäs ja madalsi ennestään huimaavan kimeää ääntään – mikä oli suoraan sanottuna helpotus – mukamas dramaattisesti ja sanoi: ”Oletko koskaan kuullut kirotuista sammakoista?”
   Kuten tässä vaiheessa lienee syytä selventää, minun teki erittäin kovasti mieli toteuttaa ah, niin suosittu hokema facepalm ihan käytännössä. Koska todellakin tunsin oloni äärettömän epävarmaksi siitä, että olin kuullut oikein, tarkistin asian: ”Puhutko nyt siis nuorista miehistä, jotka yleensä ovat prinssejä, ja jotka voi pelastaa vain nuoren naisen suudelma? Tosi rakkauden suudelma? Siis sellaisista kirotuista sammakoista?” (Ja eräs äärettömän omituinen kaappikello… Minne hittoon se muuten katosi? Eivät kai Pygsit sentään puuta ja metallia nälkäänsä syö?)
   Jostakin minulle täysin tuntemattomasta syystä, Sarid näytti pettyneeltä. ”Nuoren naisen suudelma? Oletko aivan varma?”, hän kysyi kiihkeästi. ”Öh…”, vastasin vain osoittaakseni järisyttävän suurta älykkyyttäni. ”Voi minun poloista Alishaani! Mihin olet itsesi saattanut tuhma poika”, Sarid voihki. Ilmeisesti minun älykkyysosamääräni ei tehnyt häneen sen suurempaa vaikutusta. Ja koska Saridin ulvahtelut alkoivat kuulostaa melkoisen hälyttäviltä (älä nyt ala itkeä iso mies!), päätin katkaista tilanteen ennen sen kehittymistä. ”Tuota, tuleeko minun siis ymmärtää, että minun pitää antaa jollekin matelijalle pusu?”
   ”Sammakkoeläin!”, Sarid kivahti. ”Minun Alishani ei ole mikään saastainen matelija!” Pyöritin erittäin ansaitusti silmiäni. ”Kuule Sarid, minä en ihan totta välitä siiselin pierukarvan vertaa, mikä sinun kultapojastasi on tullut, joten kysyn uudestaan: annanko minä hänelle sen pusun maksuksi siitä asusta?” (Jossa, totta puhuen, näytän muutenkin katuhuoralta, joten sopivampaa maksua ei varmasti löydy… No, ainakaan en menettänyt neitsyyttäni miehelle, jolla on enemmän meikkiä kuin Alicialla ikinä = todella paljon.)
   ”Jos sinä viitsisit”, Sarid sanoi pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Voi herran pieksut, että se mies oli säälittävä. Huokaisin syvään ja karistin viimeisetkin pissa-liisan rippeet sielustani. Limanuljaska, täältä tullaan!

Muutamaa hetkeä, ja runsasta suossa kahlailua myöhemmin:
 1.   Onnittelin itseäni taas kerran. Olin tajunnut ottaa kengät pois ennen turpeeseen ja liejuun astelemista.
2.   Kirosin murha-mekkoa vähän lisää. Rautavalustako se oli tehty? Painoi kuin synti. (Mikä on muuten yksi maailman        typerimmistä sanonnoista, ja käytän sitä tässä vain saastuttaaksenne mielenne maailman yleisellä typeryydellä. Olkaa hyvät vain. Tiedän että osaatte arvostaa sitä.)
3.   Olin vähällä hukkua, kun Sarid tuuppasi minua ”kannustavasti”.
4.   Harkitsin hartaasti itsemurhaa päästäkseni pois typerästä transsistani…
5.   …saatuani noin miljoona hyttysenpuremaa. (Anteeksi nyt vain, mutta jokin tässä nyt kusee.)
”Missä se siis on? Äh, mitä kettua? Voi samperin limaska pysy siinä!!!”
”Hän on ihan siinä sinun edessäsi. Muutama askel vielä…No siinä!”
Hop, hophop… ”Sain sen, tai hänet… No mitä väliä. Tästä se lähtee”, mutisin uhkarohkeasti, mutta todellisuudessa olin melkoisen epäluuloinen koko projektia kohtaan. ”Tuota… Oletko sinä i~~han varma, että tämän tuota, mikä-ikinä-hänen-nimensä-olikaan sinun kulta pojusi?”, kysyin hiukan huolestuneena. ”Olen, olen. Anna nyt vain se suudelma. Äläkä yritäkään pitkittää sitä”, Sarid huokaisi kärsimättömänä.

Niinpä siis, rakkaat lukijat, minä annoin ihka oikean pusun aivan ihka oikealle sammakolle. Kyllä lapset, se oli taianomainen kokemus, joka päättyi lievään kymmenvuotiaan kakaran alle murskautumisen vaaraan ja kakomiseen, kun nielin suunnilleen (567, 5227x0.134)+27,8 litraa suovettä. (Ja ei, näsäviisaat lukijani, minä en mitannut. Kunhan pistin luvun ylös, ihan vain, jotta saisitte jotain tekemistä pikku aivoillenne.)
 Niinpä siis, kun Sarid oli rynnännyt pojunsa luo, minä vaapuin takaisin kuivalle maalle röyhelö-panssarini kanssa, sieppasin puvun ja kompassin, jotka Sarid oli ottanut vaunuista esille, ja juoksin, ja juoksin, ja juoksin vielä vähän lisää, päästäkseni mahdollisimman kauas suosta, ja kirotuista-yhtään-mistään. Valitettavasti omaa seuraani jouduin vielä kestämään. Aivan, minä ja kultahileeni olimme tuolloin vielä erottamattomat. Joten varokaa kaikki aavikkojen diskopallot! Bilehile on täällä!