Nimi: Onnettoman laulu talven selkään
Kirjoittaja: kani eli minä
Ikäraja: K-11
Genre: drama, angst
Paritus: Fleur/Bill, Fleur/Tonks, Tonks/Remus
A/N: Kostoksi ruotsinkielisten poikien mekastuksessa junavaunussa, kirjoitin Fleurista ihmissuden. Olen ilkeä. Osallistuu
random10:n
Onnettoman laulu talven selkään
Se kaikki oli niin kovin koskettavaa. Billin karaistunut ulkomuoto Fleurin hopeakehrästä kudottuihin piirteisiin sovitettuina, rakkoja vain toisessa kädessä. Mollyn silmäkulmista kyyneleet olivat jo kuivuneet, kivunneet leukalinjaa ja poskipäitä pitkin tuoreen miniän katsetta kostuttamaan ja kaikki luulivat hänen olevan liikuttunut.
Liikuttunut?
Merde, hän ei ollut liikuttunutta nähnytkään. Hän oli raivoissaan. Lähinnä itselleen, mutta myös sille purukumitytölle, joka piilotteli muotovaliosutensa takana, kun hän joutui tyytymään pelkkään pedonpenikkaan, sekundaan, ensimmäistä kertaa elämässään.
Oli Bill joskus ollut vastustamaton, muutama vuosi sitten. Mutta hän oli ranskatar, aaltoileva kuin meren vaahtopäät, jotka iskeytyivät simpukkamökin rakkaudella – osin valheellisella – rakennettuihin seiniin ja hetken aikaa oli helpompi hengittää, niellä raivon kitkerät sanat ja katsoa, kuinka Tonks oli kai unohtanut ollessaan liian kiireinen hehkumaan odottajan onneaan Remuksen varjelevassa syleilyssä. Ja mies liian sokea huomaamaan veelan luomia silmäyksiä, jotka suuntautuivat aina käsivarsillaan keikkuvaan keijukaiseen.
Bill oli parhaimmillaan, kun he riitelivät. Siksi he kai tekivätkin sitä niin usein. Fleur viskeli ranskansointuisia kirosanoja pitkin seiniä, hillitsi kunnollisen naisen tavoin halunsa läimäyttää. Bill murisi uhkaavasti painaessaan hilekatseisen vaimonsa vasten sängynreunaa niin, että karkea puu hiersi punervat jäljet pergamentti-iholle, kirjoitti kipuilevan elämäntarinan hetkessä haihtuvalla musteella. Puri kaulan verille saadakseen palkaksi vaimean ynähdyksen. Runnoi näkymättömän muurin läpi, otti käytti –
oh, oui! – jätti ihan niin kuin Tonks oli tehnyt. Ja hetken Fleur kaipasi aivan liikaa, piilotti kyyneleensä tyynyliinan vuoreen ja silotti nutturansa edustuskuntoon.
Mollylle tai muillekaan ei koskaan kerrottu, sillä Fleur oli vahva. Juoksi täysikuuöinä taivaankanteen kaartuvissa metsissä laulaen laulunsa talven selän ahavoituneille arville, lumipaakut sopimattoman kärsineitä polkuanturoita teroittaen.
