Title: Hylätty
Author: somBBs
Beta: rakkaat, MMadii, sAF<3
Pairing: -
Rating: S
Genre: Angst
Disclaimer: Rowlingin omistuksessa kaikki, eikä kaljuunoita satele taskuun itselleni. Toivon syvästi, etten loukkaa tällä ketään.
Summary: Hymyilen surullisesti itsekseni, kun muistan, miten isoveljeni tömäyttelivät kahta kolhiintunutta puutarhapöytää toisiinsa.
A/N: Elikkä osallistun tällä Klassinen kappale- haasteeseen... ja kappale on siis John Williamsin Schindler´s list.
~
Ikkunanpuitteet ovat olleet valkoiset, silloin joskus. Lasi on ollut kiiltävä, kirkas, kuin kesäsateen huuhtoma. Katson hilseillyttä maalia, jonka yhteen rosoiseen lastuun hämähäkinseitin hento rihma on kiertynyt. Hipaisen sitä sormellani, maali varisee hihalleni ja seitti katkeaa.
Tuuli suhisee korvissani ja huojuttaa pihamaan pitkiä heiniä, ja huteraa puutarhajakkaraa, jolla seison. Kauempana villiintyneen nurmikon reunalla sinne jättämäni matkalaukku kaatuu kyljelleen päästäen vaimeasti tömähtävän äänen, jota tuskin kuulen tuulen vinkunan yli.
Vilkaisen olkani yli tutulle pihalle, jolla en ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen. Hymyilen surullisesti itsekseni, kun muistan, miten isoveljeni tömäyttelivät kahta kolhiintunutta puutarhapöytää toisiinsa. Kauan sitten, niin kauan sitten.
Katseeni kiertää kaatuneesta, ruskealehtisestä omenapuusta kesyttömästi rehottavaan puskaan, joka vilisi menninkäisiä lapsuusaikanani. Kavahdan ajatuksiani, ja syyllisyys ja häpeä painavat yhä raskaammin sydäntäni. Hetkeksi palaan kirveltävissä muistoissani siihen aikaan, kun lapsellinen, ajattelematon seitsemäntoistavuotias pakkaa laukkunsa ja lähtee, kunnollisia hyvästejä jättämättä, jättämällä vain syvät arvet ja kipeät sanat vanhempiensa sydämiin. Sydämiin, jotka kerran teippasin kokoon vain särkeäkseni ne uudestaan.
Tummat, myrskyisät pilvet ajelehtivat teräksenharmaalla taivaalla lujan tuulen pyörittäessä ruskeita lehtiä kahisten ruohikon poikki. Olen tuntevinani pisaran nenälläni, mutta ajattelen kuvittelevani sen, sillä sade ei ala rummuttaa ränsistyneen puutarhavajan peltikattoa. Allani jakkara huojuu uhkaavasti.
Käännyn takaisin likaiseen ikkunalasiin päin ja kosketan varovasti pölyistä ikkunalautaa, jolle on varissut kuolleita lehtiä ja tahmeaa hämähäkinseittiä. Pyyhkäisen osan lehdistä alas, ne putoavat ääntä päästämättä heinikkoon. Ruskeiden silmieni katse etsii lasista tirkistyskohtaa, päästän ne hetkeksi lepäämään sulkiessani silmäni.
Puhdistan varoen, lähes pelokkaasti ikkunalasin pintaa hihallani ja tiirailen mustien ripsieni alta putsaamastani aukosta läpi. En näe kunnolla, enkä oikein tiedä, haluanko edes nähdä. Pelkään, etten näe, ja pelkään sitä, mitä tulen näkemään. Sisällä on hyvin pimeää, vain heikko valo kajastaa lasin läpi. Terävöitän katsettani, valo tulee kynttilästä.
Lyhyestä, likaisenvalkoisesta kynttilännysästä, joka on ainut esine suurella keittiönpöydällä. Hitaasti, hyvin hitaasti, alan erottaa keinutuolissa liikkumatta istuvan ihmisen hahmoa. Kurkkuani kuristaa, saan vain vaivoin henkeä. Punaiset hiukset ovat harmaantuneet, voi ei – ei... itkuinen puistatus ravistelee koko vartaloani, kun näen – hänet, voi hänet... yksinään, hyljättynä...
Isä.
Voi, isä!
En kykene enää seisomaan huteralla jakkaralla, en pysty katsomaan. Kompuroin vaivalloisesti alas, kaadun heinikkoon. Kompastellen nousen ylös, käteni tärisevät. Mitä olen tehnyt perheelleni?
Juoksen horjahdellen alas loivaa mäkeä sinne, missä laukkuni makaavat kyljellään. Tuuli pyyhkäisee pari ensimmäistä kyyneltä poskeltani, loput tipahtelevat kastellen takkini rinnuksen. Haparoiden nostan matkalaukkuni maasta, mutta ne lipeävät yhä uudestaan otteestani. Kuiskaan tuuleen pyynnön, rukouksen.
”Antakaa anteeksi... isä, anna anteeksi.”
Tuuli viuhuu korvissani, kukaan ei kuule.
A/N: Oon saanu kuunnella tota kappaletta repeatilla noin miljoona kertaa, antakaa nyt hyvät ihmiset palkinnoks edes kommenttia pliiis...
