Nimi: Viimeinen Hetki
Kirjoittaja: Ansku
Beta: ei ole
Ikäraja: K-11
Paritus: Sanna/Ellen
Genre: Drama, horror
Varoitukset: Ei kannata lukea jos on herkkähermoinen
A/N: perustuu tositapahtumiin ( huom!.. Perustuu, siis puolet totta puolet viime silausta..
Kommentteja ois kiva saada
” Oletko aivan varma? ” kysyin. Katsoin Sannaa vakavasti. Tyttö nyökkäsi.
” Oletko sinä?”
Purin huultani empien, en todellakaan varma. Asiasta en voisi ikinä olla varma, ennenkuin kokeilisin ja pakkohan se on joskus kokea. Nyökkäsin hitaasti. ” Hyvä.” Sanna sanoi ja hymyili pingottuneesti. Koulun tiiliseinä hohkasi lämpöä. Nojauduin sitä vasten oikein kunnolla. Aurinko paistoi korkealla taivaalla. Lapset ympärillämme hälisivät hyväntuulisesti. Lokit lensivät pilvettömällä taivaalla. Aika tuntui venyvän, oli kuin se hidastaisi hetkeä tarkoituksella.
” Onneksi tänään on perjantai. ” sanoin ja suljin silmäni. Koulua ei oli kahteen päivään, viikonloput olivat kuin juomatauko puolen vuoden hölkkälenkillä. Ellei sitten sattunut olemaan kokeita, koulun haittapuolia, noita osaamisen testejä. Kyllä minä luen aina kokeisiin, hiukan, ajatukset vain yleensä harhautuvat jonnekkin muualle, kuin yhteisestä sopimuksesta. ” Jep, ja illalla me tehdään se. Meidän kellari on sopiva paikka, vanhemmatkin tulevat vasta yhdeltätoista, saadaan tehdä se rauhassa. ” Sannan ääni kulkeutui ajatuksiini. Raotin toista silmääni ja katsoin Sannaa.
” Kai se on järkevä idea? ” kysyin. Sanna viskasi kädet levälleen. ” Voiko tuohon nyt vastata mitään? henkien kutsuminen, en tiedä onko se niinkään järkevää, mutta sitä ei tehtäisi ellei se olisi vaarallista ja joka tapauksessa teemme kynttilätestin ja kutsumme vain hyvän hengen. ” Sanna sanoi hiukan turhautuneesti. ” Ellen, minä olen selittänyt tämän tuhat kertaa, voin vielä selittää sen ainakin kerran. No, ensin teemme kaikki tarvittavat valmistelut, en muista niitä läheskään ulkoa, niitä on niin pitkä litania, ja sitten teemme kynttilätestin, jonka avulla saamme selville onko henkiä edes ollenkaan jos on hyvä henki kutsumme sen ja jos on paha henki, sotkemme kaikki valmistelut ja lähdemme välittömästi pois kellarista. ” Sanna selitti rauhallisesti. ” Ei kai meistä voi tulla riivattuja?” kysyin. Se oli ajatus joka oli vaivannut minua Sannan ehdotuksen jälkeen.
” Ellen!” Sanna kuiskasi nimeni vihaisesti. ” En tietenkään, kukaan ei voi tietää tuleeko riivatuksi ennenkuin kokeilee! ” Sanna sanoi ja pudisteli päätään. ” Minusta kysymyksesi ovat itsestään selviä. ” Sanna sanoi ja nosti kätensä otsansa päälle ja näytteli kärsivää. ” Ne ajavat minut perikatoon, eikä siihen edes henkiä tarvita.” Sanna sanoi vakavalla äänellä. Pukkasin häntä kylkeen leikkisästi. ” Hei, kuolevia ei saa töniä” Sanna protestoi. ” Et sinä minusta näytä kuolleelta. ” sanoin hymyillen. ” Minä teenkin kuolemaa henkisesti. ” Sanna sanoi. Koulun kello soi välitunnin loppumiseksi.
***
” Kanna sitä kynttilää varovasti. ” Sanna komensi. Pidin kiinni kynttilänjalustasta ja kannoin palavaa kynttilää kohti kellariin vieviä portaita. Tunsin jännityksen vatsassani. Päässäni ei ollut yhtäkään ajatusta, tuntui kuin olisin seilannut ajatusten aallokossa. ” Oletko valmis? ” Sanna kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin. Aistin hänessä samanlaisen tunnetilan kuin itsessäni. Hymyilin jännittyneesti. ” Enää ei voi kieltäytyä.” vastasin. Sanna nyökkäsi. ” Oikea asenne. ”
Laskeuduin portaat alas Sannan perässä. Hänellä oli kaikenlaista tavaraa sylissä. Sanna avasi oven kellariin ja väistyi oviaukon tieltä. Minun olisi mentävä pimeyteen ensimmäisenä, olihan minulla kynttilä. Arvioin pimeyttä paikaltani kuin jokin koiranäyttelyn tuomari tuntematonta rotua.
Pimeys oli tiheää, tuntematonta ja pelottavaa. Samaan aikaan kuitenkin mystistä, jännittävää ja yliluonnollista. En nähnyt oviaukosta lankeavaa valojuovaa pidemmälle. Kaikki valon tuollepuolelle jäävä oli tuntematonta.
Nielaisin.
Enää ei voinut perääntyä.
Ahtaanpaikan kammo hiipi mieleeni. Ravistelin päätäni saadakseni tunteen vaikenemaan. Se oli virhe, tunne huusi pahemmin kuin kidutettava eläin. Kyykistyin maahan tunnetta pakoon. Kynttilä huojahti kädessäni vaarallisesti. ” Ellen, ei se nyt noin paha ole.” Sanna pehmeä rauhallinen ääni sulautui mieleeni, se oli kuin desifiointiainetta riipiville tunteilleni. Tunsin kuinka Sannan jämäkkä käsi veti minut ylös. Puristin kynttilänjalkaa sormet valkoisina. ” Kiitos. ” Sanoin ja annoin tunteiden vyörytä ylitseni, kaikkialle kehooni. ” Mene vain sisälle, ei siellä mitään ole, hermostut vain jos jäät miettimään. ” Sanna sanoi varmasti. Sanat valoivat itseluottamusta ja kävelin kellariin kaikesta huolimatta. Se taisi olla virhe. En edes voisi katua. Istuuduin kellarin hiekkalattialle ja asetin kynttilän vierelleni. Sanna tuli perässäni ja alkoi hoitaa valmisteluja. Mieleni ajelehti vailla anuttakaan ajatusta, tältä tuntui varmaan olla kuolleena. Tuo yksi ajatus sai minut pohtimaan sitä mitä olimme tekemässä, kuinka järkevää se saattaisi olla, kuinka tyhmää se saattaisi olla, minulla ei ollut vastausta. Silloin muistin. Vuosi takaperin vanha luokkalaiseni oli kertonut haamukirjoituksesta. Oli vain kutsuttava henki ja kysyttävä asioita kirjoittamalla ne paperille. Henki vastaisi kirjoituttamalla vastaukset omalla kynälläsi. Henki oli kirjoittanut että luokkalaiseni kuolee samalla tavalla kuin henki oli kuollut. Pelkäsin taannoin hänen kertomustaan. Minulla ei ollut kanttia kokeilla haamukirjoitusta, ihailin hänen rohkeuttaan. Se mihin ryhdyimme vaati tuplasti enemmän rohkeutta, teimme tämän vieläpä kellarissa, pelkän kynttilän valossa. ” Ellen? ” Sanna kysyi varovasti. Tajusin vasta silloin että olin kipristänyt silmäni tiukasti kiinni. Katsoin Sannaa. Kynttilän liekki loi hennon valon hänen kasvoilleen. ” Niin? ” vastasin ja hymyilin epävarmasti.
” Oletko valmis?” Sanna kysyi. Tunnustelin itseäni. Minua pelotti, totta kai, kaikki pelottaisi, uskoakseni. Minua myös jännitti ja toisaalta olin innoissani. ” Olen, en kai muutakaan voi. ” sanoin.
Sanna hymyili kuin pahoittelevasti. ” Kutsun nyt hengen paikalle. Tarkkaile liekkiä. Muistatko milloin on mikäkin henki? ” Sanna kysyi. Sormeilin kaulariipustani hermostuneena.
” Jep. ” sanoin. Sanna painoi päänsä kumaraan ja ummisti silmänsä. Hän keskittyi täysillä, niin minunkin olisi tehtävä. Olin jo tottunut kellarin tunkkaiseen ja hiukan ummehtuneeseen hajuun.
Täällä olisi varmasti jännittävää nukkua, tai pelata. Kuvittelin sieluni silmin tukon pelaajia jotka istuivat hiekassa kynttilän valossa ja pelasivat bridgeä. Peli kestäisi yli puolenyön ja pelaajat joutuisivat jäämään yöksi taloon. Jokin Sannan lausumista sanoista tuntui katkaisevan ajatusteni virran. Katsoin kynttilää, se oli aivan normaalisti. Sanna jatkoi unettavaa muminansa taukoamatta.
Tiedän, se on noloa. Minä nimittäin torkahdin kaikesta jännityksestäni riippumatta. Heräsin siihen että Sanna ravisteli minua olkapäästä, ensimmäiset sanani olivat kuulemma olleet : Mnhh, olenko jo henki? Sanna oli nauranut kauan ennenkuin hän oli vakavoitunut. Silloin minuakin oli alkanut naurattaa, Sannalla oli hiekkaa hiuksissa ja hänen poskelleen oli tullut mutaläiskä. Kokosimme itsemme. ” Nyt voimme... alkaa kysyä kaikkia kysymyksiä, ihan mitä mieleen tulee, kirjoitamme sen vain tähän hiekkaan ja vastaus piirtyy siihen ihan itsestään. ” Sanna selitti ja vilkaisi minua.
” Minä voin vaikka aloittaa. ” Sanna sanoi. Hän mutristi huultaan. ” Miten kouluvuoteni menee?” Sanna sanoi itsekseen ja alkoi kirjoittaa kysymystä eteensä. Sanna katsoi odottavasti maata.
Jännitys melkein väreili ilmassa. ” Kauan siinä pitäisi mennä? ” kysyin. Sanna kohautti olkapäitään ja vilkaisi minua. ” Se riippuu kysymyksestä.” Sanna sanoi ja tuijotti keskittyneesti maata. Kirjaimet alkoivat ilmaantua hiekkaan. Lopulta siinä luki: aivan hyvin. keskity vain tehtävään.
” Mihin tehtävään? ” kysyin ihmeissäni. Sanna kohautti olkiaan uudestaan. ” Se tarkoittaa varmaan läksyjä sekä koulumenestykseen keskittymistä.” Sanna vastasi. ” Tahdotko kysyä jotain?” Sanna kysyi. Hipaisin kaulakoruani. Kellarin kostea ilma tuntui kuin aaltoilevan ympärilläni.
” Saanko poikaystävän?” se oli kysymys joka tuli ensimmäisenä mieleeni. Kirjoitin kysymykseni hiekalle.
Odotin.
Sanna vilkaisi minua nopeasti. ” Mitä ? ” kysyin ja katsoin ystävääni syvälle silmiin. ” Tota joo, toi on aikas kiva kysymys. ” Sanna virnisteli minua vastapäätä. Katsoin hiekkaa. Vieläkään mitään ei tapahtunut. Miten se vastasi Sannalle eikä minulle? ” Teinkö jotain väärin?” kysyin. Sanna pudisti päätään. ” Kaiken pitäisi olla kunnossa. ” Sanna vastasi ja vilkaisi kynttilää. ” Kaikki on kyllä kunnossa. ” Sanna sanoi. Vihdoinkin kirjaimia alkoi ilmestyä. Katsoin innolla mitä henki vastaisi.
Petyin.
Hiekassa luki: Et. ” Mitä?” Sanna kysyi nähtyään vastauksen. ” Et? ja sä oot vielä niin söpöki!” Sanna sanoi. ” Pah” Sanoin ja heitin hänen päälleen hiekkaa. ” Näköjään en poikien mielestä.” jatkoin. Sanna pyyhki hiekan päältään. ” Kyllä Niko on suhun lätkässä. ” Sanna sanoi vakavasti.
En voinut uskoa. ” Ai se söpö kundi meidän luokalta?” kysyin. Perhoset liitelivät vatsassani.
” Täydellinen pari. ” Sanna sanoi hymyillen. Nyrpistin nenääni. ” Hmnn, mitäs mä kysyisin...
Saanko mä poikaystävän?” Sanna kysyi. Hän kirjoitti kysymyksen eteensä. Vastaus tuli melkein heti. Henki nimittäin vastasi: Et, mutta saat sielunkumppanin. ” Sielunkumppani, mikä se on? ”
älähdin ihmeissäni. Sanna kohautti olkiaan. ” Kai jonkinmoinen tosiystävä, en mä näitä tiiä. ” Sanna vastasi. ” Keksitkö sä vielä mitään?” Sanna kysyi. Nielaisin tiesin kysymyksen. En vain ollut varma saiko sellaista kysyä. ” Mutta Sanna, kuka henki oikein on? ” kysyin. ” Siis voiko sitä kysyä?” lisäsin. Sanna nyökkäsi hiljaisena ja alkoi kirjoittaa kysymystä. Juoksin Sannan vierelle odottamaan vastausta. Aika tuntui pysähtyneen. Kellarin haju leijui ilmassa pysyvänä.
” Sanna? ” kysyin varovasti. Yksi asia oli juuri livahtanut mieleeni. ” Niin? ” Sanna kysyi irroittamatta katsettaan hiekasta. ” Henkihän just sano etten saa poikakaveria, nii en voi seukata Nikon kaa. ” Sanoin hiljaa. Sanna taputti minua selkään. ” Nää on ajattomia kysymyksiä, voi olla ettet kahteen vuoteen saa, mutta saat joskus. ” Sanna sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Jäin tuijottamaan kynttilän aaltoilua. Sanna kiljaisi vieressäni kauhusta. Katsoin ystävääni ihmeissäni. Sanna tuijotti hiekkaa silmät nauliintuneina.
Siirsin katseeni hiekkaan.
Sydämeni melkein pysähtyi.
Hiekassa nimittäin luki todella selvästi: Piru.
Kynttilä sammui äkisti.
Kellarin ovi pamahti kiinni.
En nähnyt eteeni. Nojauduin Sannan lämpimää kehoa vasten. ” Sanna?” kuiskasin. ” Niin?” kauhistuin ystäväni heikkoa ääntä. Yht´äkkiä eteemme nousi läpikuultava valo. Näin pienen tummanharmaan savupilven. ” Sanna” Kavahdin ääntä, se ei ollut kummankaan meistä, eikä hänen vanhemmatkaan olleet palanneet. ” Sanna” joku sanoi vaativammin. Tajusin ettei ääni kuulunut korvaan, vaan se tuli pään sisältä. ”Kuka sinä olet?” Sanna huusi ajatuksissaan. ” Sielunkumppanisi” ääni oli bassomaisen matala ja kumiseva. ” Et varmana ole” huusin niin lujaa kuin mielessäni uskalsin. ” Sinulta ei kysytäkkään. ” ilkeä ääni sanoi. Tahdoin vaimetaa hengen äänen, tahdoin että se lähtisi, eikä ikinä palaisi. Toivoin etten olisi koskaan yrittänyt kustua henkeä. Nyt oli liian myöhäistä. ” M-mitä s-sinä tahdot?” Sanna sai vaikeasti sanat kuulumaan mielessä.
” No, sinusta, Sannaseni tulee apurini, hoidat minun maanpäälliset tehtäväni ja palvelet minua orjana. Yhdessä saamme kaikki samalle kannalle. ” piru vastasi. ” Mitä sinä tahdot meistä? ” Sanna kysyi. Piru tuntui hykertelevän. ” Se on ensimmäinen tehtäväsi. Puhuin vain sinusta. ” Piru sanoi. Tuntui kuin olisin keveä, leijailisin jossain.
Silmäni rävähtivät auki.
Haukoin henkeäni.
Kynttilä oli syttynyt itsestään. Sanna istui vieressäni lasittunut katse silmissään. Hänen oikean kätensä selkämykseen oli ilmestynyt jotain mustaa. Vedin ystäväni käden lähemmäs. Siinä oli musta silmä. Sanna veti paitansa alta lihaveitsen. En nähnyt enää muuta. Tunsin sen, olin paremmassa paikassa. Avasin silmäni. Istuin nurmikolla keväisessä auringonpaisteessa. Linnut lauloivat puissa. ” Tervetuloa Taivaaseen.” ääni oli pehmoinen, kuin lampaan villaa. Käperryin nurmikolle ja nukahdin.
En heräisi enää.
