Nimi: Mitä pikkulinnut eivät kertoneet
Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: drama, angst, oneshot
Ikäraja: K11
Paritus: Lily/James, Sirius/James
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Lyön neljä haastetta reilulla 1500 sanalla, eli FF100 sana 83. Ja, Perspektiiviä paritukseen - canon, Kerää kaikki hahmot - Lily Evans ja Albumihaaste - Adelen
Rumour Has It. Huh. Laittakaapa kommenttia, teette kirjoittajaparan iloiseksi.
Mitä pikkulinnut eivät kertoneetSirius kertoi Jamesille ja James mainitsi minulle sivulauseessa, puolivahingossa ja pahoillaan – sillä tavalla minä kuulin siitä naisesta. Hänen nimensä oli Camille Jones ja hänellä oli tummat hiukset ja tummat silmät, ja koko sen ajan, en ymmärrä itsekään, kun suostuin tapailemaan Jamesia, tämä Camille pyöri kaikkialla minne me menimmekin. Äkäisenä, halveksuvana, juuri niin kauniina, kuin millaiseksi kateus ja mustasukkaisuus voivat ihmisen maalata, sellaisena minä tunsin hänen hengittävän niskaani.
Se tyttö kuulemma napsi Tylypahkan suosituimpia miehiä – ja miksei naisiakin – kuin Punahilkka kukkia kedolta, voi niin viaton ensiksi, mutta odotapa mitä hilkan alta paljastuu.
No, hilkan alta paljastuu vain lisää tukkaa, mutta viitta onkin sitten toinen juttu. Joka tapauksessa, James oli hyvännäköinen, se oli vain fakta, puhumattakaan siitä kuinka kattava maine hänellä oli. Totta kai hänen peräänsä kuolattiin, ja sen minä vielä kestin. Jones oli kuitenkin vain yksi niistä monista, sellainen, joka ei koskaan tullut katkeran katseen luomiseen vaadittavaa etäisyyttä lähemmäs.
James näytti minulle salakäytävät linnasta ulos, ja se ehkä teki kipeää kiltin tytön imagolleni, mutta oikeastaan se oli aika kutkuttavaa. Ja se oli yksi niistä monista retkistä, viheliäisen harmaantuva loppusyksyn ilta, kun puolestaan Jonesin ystävä Meredith Cane tuli vastaan.
Hän katsoi Jamesia silmiin, liian pitkään, ja minua vain vilkaisi päästä varpaisiin. Hän oli vuotta nuorempi korpinkynsi, ja mitä hemmettiä hänellä oli tekemistä Jamesin silmien kanssa, en halua tietää. Ohitettuamme hänet, näin hänen vielä lähettävän lentosuukon Jamesin perään.
Narttu. Jones oli sentään pitäneet ihailunsa ja kateutensa omana tietonaan.
Sirius tiesi kuiskuttaa Jamesin korvaan seuraavana päivänä aamiaisella, että Cane oli juuri eronnut poikaystävästään. Ja kun minä vaivauduin kiinnittämään tarkempaa huomiota ympäristööni, huomasin, kuinka moni oikeastaan kuikuili sen blondin haaskalinnun suuntaan.
Ihminen on rakennustyömaa kun hänet jätetään, aikaa vievä ja vaikea, mielellään kaukaa kierrettävä. Ei pätenyt siihen muijaan.
Minä istuin Jamesin vieressä ja katselin sivusta kun Sirius jäi paikalleen valmiina kuiskailemaan lisää, toinen käsi penkillä Jamesin jalan vieressä. Molempien poikien katseet olivat liimautuneet siihen seiskaluokkalaiseen puuskupuhin poikaan, joka oli uskaltanut siirtyä omasta pöydästään Canen viereen. Pitäähän rakennustyömaalla niitä raksatyöntekijöitäkin olla.
Olisin voinut repiä Jamesin silmät irti hänen päästään, kun katselin sitä harmistunutta ilmettä, jolla hän mittaili puuskupuhin ja Canen välistä alati kapoisemmaksi muuttuvaa etäisyyttä, vaikka kyllä siinä Canenkin silmät olivat vaarassa. Hän kun sattui juuri sillä hetkellä kaatamaan kurpitsamehunsa sen puuskupuhin syliin,
voi anteeksi anteeksi kuului meidän pöytäämme saakka, ja silti hän ehti luoda pitkän ja merkityksellisen katseen Jamesiin.
Sirius osoittautui kerrankin hyödylliseksi huitaistessaan haarukkansa lattialle kyynärpäällään ja melkein Jamesinkin siinä sivussa. Lumous murtui, ja hetken James näytti hämilliseltä.
”Mikä siinä naisessa niin paljon kiinnostaa?” tuhahdin ja James virnisti minulle
älä viitsi Lils, me olemme käyneet tämän läpi ennenkin, sinä olet aina ollut minun ainoani, ja Sirius vain kohautti olkiaan.
Ja seuraavana päivänä se valokuva rohkelikkotornin ilmoitustaululla.
Heräsin siihen kaikuun, jonka vain julmettu naurunrähäkkä oleskeluhuoneessa voi saada aikaan. Yleensä niin käy silloin, kun seiskaluokkalaiset ovat löytäneet jostakin tuliviskiä, mutta kello oli seitsemän aamulla ja nauru kuulosti selväpäiseltä. Marssin yöpaidassani katsomaan mitä hemmettiä oli tekeillä, kun kerran räkätys ei ottanut loppuakseen, päinvastoin lisääntyi lisääntymistään. Ja alakerrassa näin Jamesin. Alushousuissaan ja vartalo huulipunanjäljillä kuorrutettuna.
Toki se tosiaan oli valokuva, ei oikea James, mutta silti minusta tuntui, kuin joku olisi kaatanut jäävettä vatsaani.
James oli päättänyt kuolla makuusaliinsa sinä aamuna, sen minä tiesin saman tien. Sirius jumitti synkeänä oleskeluhuoneen sohvalla seinää tuijottaen, kuitenkin vilkuillen kuvaa aina kun tarpeeksi iso naurunpurskahdus kantautui hänen korviinsa. Peter hihitti, ja Remus puri huultaan hillitäkseen omaa naureskeluaan. Kuulin, että hän oli viimeisimpänä yrittänyt repiä Jamesia sängystään, laihoin tuloksin. Poika oli kuulemma takertunut sänkynsä pylväisiin ja karjunut.
Voi Merlinin nimeen, eikö tästä maailmasta löydy enää
miehiä.
”James, älä ole naurettava”, minä ärähdin paiskattuani poikien makuusalin oven auki (Remus ja Peter uteliaina selkäni takana). ”Se on vain valokuva.”
”Niinpä niin, vain valokuva. Se on myös minun elämäni loppu, minä en enää ikinä voi astua tästä huoneesta ulos-”
”Sinä voit ja sinä astut.”
James kohotti päänsä peiton alta, missä oli piileskellyt kuin pikkupoika ikään. Näin kirkkaanpunaisia huulipunatahroja vieläkin hänen kaulallaan, kai se noita oli loitsinut nekin kiinnittymään häneen ihoonsa kuin takiaiset liian pitkään villahuiviin.
”Minä se tässä naurunalainen olen, sinä annat toisten naisten käydä kimppuusi tuolla tavalla-”
”Luuletko, että tämä oli minun päätökseni?
’Annanpas tästä maalata itseni huulipunalla, jotta koko koulu voi nauraa minulle-’”
”No et sinä paljoa pannut vastaankaan. Tiedetään, että Cane on nainen ja naisia ei saa lyödä, mutta ettei edes noitua siksi aikaa, että sinä pääset pakoon?”
”Mieti mikä meteli siitä olisi tullut, James Potter – pelkuri
ja rotta?”
”Hei!” Peter älähti, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.
”No onko sinusta parempi saada itsestäsi kuva ilmoitustaululle?”
Remus yskähti takanani. ”Sarvihaara, minusta Lily puhuu asiaa.”
Remuksen äänen kuuleminen tuntui palauttavan Jamesin takaisin tilanteeseen.
”Minä en lähde tämän peiton alta.”, hän ilmoitti, ja takertui vällyihinsä. ”En, en,
en. Sortukoot tämä torni minun niskaani.”
Remus puuskahti ja valui seinää pitkin lattialle istumaan. ”Hän on mahdoton.”
”Sarvihaara?”
Siriuksen ääni sai huoneessa olijat käännähtämään hämmästyneinä. Hän nojaili väsähtäneen näköisenä ovenkarmiin antaen vaikutelman, kuin hän olisi kuunnellut keskustelua jo pidempäänkin.
”Ei auta, me olemme jo yrittäneet”, Peter ilmoitti. Huomasin kuitenkin särön Jamesin päättäväisyydessä, jonka Siriuksen läsnäolo siihen niin helposti näytti aiheuttavan.
”Nouse ylös sieltä, oman ylpeytesi takia. Sinä olet kelmi, et sinä voi antaa yhden ämmän latistaa sinua tällä tavalla. Anteeksi, Lily”, Sirius lisäsi nopeasti, ja naurahti katsellessaan peittoon piiloutunutta poikaa. ”Et sinä ole noin säälittävä.”
Näin Peterin muodostavan suullaan sanan ”auts”, kun James ponkaisi ylös sängystä, vartalo huulipunassa ja vieläpä samat alushousut jalassaan. Hän näytti vihaiselta, muttei kyllin – hänen ulkomuotonsa söi tunteelta huomattavan määrän uskottavuutta.
”Auta minua näiden kanssa”, James murahti Siriukselle yrittäen hinkata jälkiä iholtaan. Yhtä tyhjän kanssa.
”Minulta varmasti löytyy jotain-”
”Ei Lily.” James näytti tuskastuneelta. ”Minä en- minä hoidan tämän, menkää te.”
Auoin suutani, mutta järkevää tavua ei tullut ulos. Remus tarttui käteeni ja veti minut perässään – ehkä parempi niin. Sanat muodostuivat mielessäni, mutta juuri kun olin sanomassa ajatukseni ääneen, turhautuneisuus nielaisi ne ja minusta todella tuntui, että tällaisena hetkenä ymmärsin ihmisiä, joilla oli vihanhallintaongelmia.
Sirius, auta minua pesemään minun puolialaston vartaloni. Merlin auta.
Minä aloin kiinnittää siihen huomiota. James sanoi jälkeenpäin, ettei vain halunnut antaa minun nähdä itseään sellaisena. Ilmeisesti Siriukselle tämän kunnian saattoi suoda. He nojailivat toisiinsa. He kuiskuttelivat kuin pikkutytöt. Kevyitä, lähes huomaamattomia hipaisuja, joiden olemassaolon minä varmistin Remukselta. Parka puhui sivu suunsa.
”Aina ne ovat olleet sellaisia.”
Aina?Aina ne ovat kosketelleet, aina ne ovat olleet veljeksiä, mutteivät kuitenkaan. Aina läheisiä. Siriukseen James saattoi aina luottaa, ei Lilyyn. Lily oli liikaa kuviossa. Ja minä istuin tuntikaupalla linnan portailla tuijottaen tyhjää, nielin kiukkua ja vääntelin sormiani. Sää alkoi kääntyä kylmäksi, väitin ohikulkijoille tarvitsevani vain raitista ilmaa kaikkien niiden kirjoissa vietettyjen tuntien jälkeen. Monikaan ei pysähtynyt edes luomaan minuun kysyvää katsetta.
Ja mitäpä sitä katsomaankaan, rakennustyömaat kannatti aina kiertää kaukaa.
He tappelivat. Koko oleskeluhuone kaikui niistä huudoista, onneksi osa oppilaista oli jo kadonnut nukkumaan, mutta vielä jäljelle jääneet eivät vaivautuneet edes teeskentelemään välinpitämättömyyttä. Se oli jotakin todella turhaa, Sirius oli hukannut jonkin paperin palan tai kartan tai jotakin sellaista, ja James vain hermostui hermostumistaan tavaroiden paiskomisen partaalle. Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen mustepullo lensi, minä kaivauduin sohvan tyynyjen väliin pää raksuttaen.
Mistä se minua muistutti, mistä se kaikkia muitakin paikallaolijoita muistutti, kun oli pakko paeta toisiin huoneisiin ja sohvien ja tuolien taakse, koettaa muuttua pieneksi ja huomaamattomaksi kuin pieni lapsi jälleen, kun kaksi toisilleen vihaista ihmistä riitelee kuitenkin koko ajan tietäen, että huomenna ollaan sovussa taas, huomenna tätä ei ole ja ylihuomenna me voimme taas rakastaa toisiamme?
Niin.
Minä en enää nähnyt Camille Jonesia enkä Meredith Canea, vaikka he usein kävelivät minua vastaan vahingoniloisesti hymyillen, varmaankin luullen, että minä sain tarpeekseni Jamesista sen yhden lapsellisen kepposen takia. Oli samantekevää, nauroiko koko koulu minulle ohi kulkiessaan, en minä huomannut.
Sen näki Siriuksen ja Jamesin silmissä, sen valon, kun tarkemmin katsoi.
Se oli niin ilmiselvää, että niinä hetkinä kun vietin aikaa omien ajatusteni kanssa, voin pahoin tajutessani oman typeryyteni. Se kummallinen tunne, joka oli saanut minun kalpeat kasvoni näyttämään hetkellisesti paremmilta, se, joka oli saanut minut ravaamaan päivästä toiseen (
minä tiesin tämän, minä tiesin tämän, miksi minä en tajunnut, että tämä päättyy kuitenkin huonosti) oli annettu toiselle.
Ja minusta tuntui, että se tunne oli annettu hänelle jo kauan aikaa sitten.
Ei pitkiä syvällisiä keskusteluja, ei dramaattisia loppuja, minä en hoitanut asioitani sillä tavalla. Sen sijaan jotain, mitä olin oppinut Petunialta. Välinpitämättömyys.
Siriuksen huulet lähes hipoivat Jamesin korvaa päivällisellä, kun tämä kertoi hänelle jotain elintärkeää, ja molemmat hymyilivät. Minä katsoin muualle.
Koulu päättyi ja me valmistuimme ja juhlimme vapauttamme jästi-Lontoon baareissa, kun näin heidät yhdessä hämyisessä nurkassa suutelemassa, humalassa tietenkin, mutta silti. Oksensin elimistössäni kiehuvan alkoholin naisten vessan lavuaariin.
Ja kaiken aikaa minua kalvoi ajatus, että jos hän todella olisi halunnut Siriuksen, hän ei olisi tässä, hän ei olisi muuttanut yhteen kanssani koulun jälkeen, ei väittänyt rakastavansa minua, ei sanonut puolihuolimattomasti, että meidän poikamme nimeksi tulisi sitten James hänen mukaansa.
Eihän?Ja Jonesin ja Canen kaltaisia naisia tuli ja meni, minä nauroin heidät pihalle meidän suhteestamme, he eivät mitenkään voisi päästä tarpeeksi likelle rikkoakseen meidät. Mutta Sirius oli jo valmiiksi lähellä, Sirius hajotti meitä sisältäpäin ja minä tiesin missä James vietti iltansa ja mitä tehden, ja joskus kun hän sanoi menevänsä taas, kehitin kasvoilleni hyvin harjoitellun hymyn, painoin suukon hänen suupieleensä ja kehotin pitämään hauskaa.
Varmasti hän pitikin.
