Nimi: Polven perhoinen pyörre
Kirjoittaja: Arte
Beta: Beelsebutt
Paritus: Hermione/Pansy
Ikäraja: S
Tyyli: romanssi
Yhteenveto: Tumma pörheä matto hohkaa lämpöä oikean polven alla.
Osallistuu: FF100 sanalla 002. Puoliväli, OTP10, Tekniikkahaaste
A/N Tuli tässä yksi päivä mieleen, etten ole oikeastaan koskaan kirjoittanut mitään oikeasti kunnolla romanttista lemppariparituksellani. Olen muutenkin aika anti-romantikko, joten selitettäköön se sillä. Mutta hei, pitää aina joskus. Minua ainakin hymyilyttää ajatus näistä kahdesta herkkänä hetkenä.
Osallistun tällä myös Tekniikkahaasteeseen, jossa oli kiellettyä käyttää seuraavian suomen useimmin käytettyjä sanoja: ei, että, hyvä, hän, ja, jo, joka, kaikki, kuin, kun, mukana, mutta, myös, ne, olla, pitää, saada, sanoa, se, Suomi, tehdä, tulla, tämä, uusi, voida, vuosi. Kursivoin ne, joita teki mieli käyttää. Koettakaapa joskus oikeasti kirjoittaa edes yksi kappale sillä tavalla, ettette käytä ei- ettekä olla-sanoja... Ei ole nimittäin ihan helppo homma. Mutta kun juonesta sai otteen niin kirjoittaminenkin sujui. Saa kommentoida, miten onnistuin. (Ja kismittää edelleen, ettei "tulla" saanut käyttää.) Haasteeseen kuului myös sanamäärä 100-500, ja tämä on 300 sanaa.
Kiitos Beelsebuttilla läpikatsomisesta <3
Polven perhoinen pyörre
Jännittää. Perhoisia perhosia. Niskaa kutittaa.
Pansy istuu sohvalla, kahdelle istuimelle mahtuu nipin napin kaksi ihmistä. Hermione makaa aivan kiinni kyljessä, jalat heitettyinä käsinojan yli, pää Pansyn sylissä. Molempien silmät tuijottavat väreileviä liekkejä, hiljaisuus leijuu pehmeänä pienessä asunnossa. Huoneisto jaettiin ensimmäistä kertaa kahdeksan kuukautta sitten, pieni ikuisuus. Sydän tykyttää.
Pansyn farkuntaskua painaa kuutionmallinen rasia, antanut odotuttaa itseään muutaman kuukauden ajan. Nyt koittaa viimein hetki, jolloin rasia avataan, antaa esittää kysymyksensä. Hermione nousee ähkäisten ylös, käy keittiössä noutamassa kummallekin lasillisen tonttuviiniä, palaa takaisin, ojentaa lasin. Istuutuu melkein alas, pysähtyy Pansyn ilmeeseen sekä ylösnousuun. Hengitys miettii hetken toimintamalleja.
Pansy tuntee lasin kylmän pinnan sormiensa alla, siemaisee hitaasti kirkasta nestettä, kohottaa sitten katseensa tyttöystäväänsä. Monia hetkiä takana, lukemattomia edessä. Laskeminen turhaa ajanhukkaa, sillä kuka haluaisi laskea onnensa minuutteja?
Lasi kolahtaa vasten puupöytää. Tumma pörheä matto hohkaa lämpöä oikean polven alla, vasemmasta taskusta poimitaan usein avattu rasia, sormenjäljet näkyvät samettipinnalla. Hermione lakkaa hengittämästä, Pansy kuulee. Häntäkin lähes tulkoon kauhistuttaa, niin vaikealta sanojen ulosvuodattaminen tuntuu.
”Hermione. Menisimmekö naimisiin?”
Pitäisi varmaan kertoa enemmän, miksi miten milloin minkä takia. Vakuuttaa oikean vastauksen varmuudesta. Luvata koko elämä, enemmänkin, ikuisuus rinnallaan. Ajatukset kuitenkin juuttuvat kurkkuun, joten Pansy vain katsoo toivoen Hermionen lukevan silmiään kuten aina ennenkin. Siksi he elävät yhdessä: koska toisen ymmärtäminen muodostuu niin tavattoman helposti, vaivattomasti. Väärinymmärrykset epävarmuudet sekaannukset kuitataan äänettömillä sanoilla, tai kuiskataan ehkä juuri hiljaa korvannipukkaan lempeän nuolaisun ohella. Käsien kosketus muodostaa varmimman vastauksen, luo turvaa pysyvyyttä sitoumusta.
Hermionen silmissä kimaltaa kyyneliä. Pansy tahtoo nousta ylös, pyyhkiä pois, vetää syliinsä, pidellä todella lujaa kiinni. Suudella hellästi poskea. Polvi pysyy kuitenkin lattian tasalla, odottaa kärsimättömän kärsivällisenä, sillä vatsassa perhoset levittelevät tavattoman suuria siipiään, sormenpäissä kihelmöi. Tekee lähes mieli perua koko juttu, koska jännityksen sietäminen tuntuu mahdottomalta.
”Kyllä... Tottakai mennään, niin mielelläni...”
Sormus ehtii tuskin sormeen, huulet löytävät liian nopeasti toisensa, suutelevat ahnaasti päästämättä koskaan irti.
